Kuvassa Reza ja Petra tyttäriensä kanssa. Esikoistytär Raiza syntyi marraskuussa 2017 ja kuopus Roza maaliskuussa 2019. Kuva: Petran ja Rezan kotialbumi
Kuvassa Reza ja Petra tyttäriensä kanssa. Esikoistytär Raiza syntyi marraskuussa 2017 ja kuopus Roza maaliskuussa 2019. Kuva: Petran ja Rezan kotialbumi

Petra tuli synnyttämään esikoisensa Suomeen, sillä Bangladeshissa lapsen isä ei saa olla synnytyksessä mukana. 

Petra-Ranta Rezzakuzzaman, 22, vastaa päivän kuudenteen videopuheluun. Onhan vauva varmasti syönyt? Petran anoppi kysyy kännykän näytöllä. Petra kertoo anopilleen totutusti kuopuksen ruokarytmistä: on syönyt, kiva kun soitit. 

Petralla ja hänen anopillaan on välimatkaa noin 7 000 kilometriä: anoppi asuu Bangladeshissa ja Petra perheineen tällä hetkellä Suomessa. Anoppi haluaa olla osa kahden lapsenlapsensa elämää, ja parhaiten se onnistuu videopuheluiden avulla. 

Petra ja hänen bangladeshilainen miehensä Anm Rezzakuzzaman eli Reza, 33, tapasivat seitsemän vuotta sitten netissä yhteisen ystävän kautta ja aloittivat heti kiivaan viestinvaihdon. Näin elettiin kolme vuotta: Petra kirjoitti viestejä Iisalmesta käsin, Reza Dhakasta. Kun Petra täytti 18, hän matkusti Rezan kotimaahan kuukaudeksi, ja pari meni naimisiin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vuonna 2017 Petra alkoi odottaa parin esikoistytärtä. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Petra vietti suurimman osan raskausajasta Dhakassa. Hän päätti kuitenkin tulla Suomeen synnyttämään. Turvallisuus oli suurin syy päätökselle. Toinen syy oli se, että Bangladeshissa Reza ei olisi saanut olla mukana synnytyksessä. 

Yhteinen koti appivanhempien kanssa

Petra ja Reza asuvat Dhakassa ollessaan Rezan vanhempien luona. Tämä on tavallista, sillä perinteen mukaan esikoispoika asuu vanhempiensa kanssa, jotta pystyy huolehtimaan heistä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että myös pojan mahdollinen puoliso ja tulevat lapset asuvat samassa asunnossa vanhempien kanssa. 

Bangladeshissa on kaksi valtauskontoa: islam sekä hindulaisuus. Maassa on paljon tapoja ja perinteitä, jotka periytyvät uskonnoista. 

Perinteen mukaan Petran raskaudesta kerrottiin ensin Rezan äidille, ja vasta sitten isälle. Raskausaikana Rezan vanhemmat rukoilivat vauvan puolesta usein ja toivoivat, että Petra ei liikkuisi iltaisin ulkona yksin. 

Lapsen napanuoran leikkaaminen oli Rezalle iso juttu. 

Petra sai myös erityiskohtelua raskauden vuoksi – niin anopiltaan, kuin myös ulkopuolisilta.

– Rezan äiti valmisti minulle omat ruuat sellaisista aineksista, mitä hän ajatteli vauvan tarvitsevan. Ja kun menin ruokakauppaan, minulle tuotiin heti tuoli ja lasillinen mehua, jotta voin huilia, Petra kertoo. 

Petra ja Reza matkasivat Suomeen raskauden toisella kolmanneksella ja asettuivat Iisalmeen. Reza oli mukana esikoisensa synnytyksessä. Kun Petra kertoi miehelleen tämän olevan Suomessa mahdollista, Reza ei epäröinyt hetkeäkään. 

– Reza myös leikkasi vauvan napanuoran. Se oli hänelle tosi iso juttu.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen. 

Petra ja Reza yhdessä Rezan perheen kanssa. Kuvassa etualalla Rezan vanhemmat Sultan ja Ruqsana, joilla sylissään perheen lapsenlapset. Lasten otsaan piirretyn mustan täplän uskotaan suojaavan heitä pahalta. Kuva: Petran ja Rezan kotialbumi.
Petra ja Reza yhdessä Rezan perheen kanssa. Kuvassa etualalla Rezan vanhemmat Sultan ja Ruqsana, joilla sylissään perheen lapsenlapset. Lasten otsaan piirretyn mustan täplän uskotaan suojaavan heitä pahalta. Kuva: Petran ja Rezan kotialbumi.

Vain uutta vauvalle

Kun Petra ja Reza palasivat Dhakaan vauvan synnyttyä, Rezan vanhemmat järjestivät vauvalle nimijuhlat. Juhlissa tyttövauvan kunniaksi uhrattiin vuohi. Jos vauva olisi ollut poika, hänen kunniakseen olisi uhrattu kaksi vuohta. 

– Vaikka perhe asuisi keskellä pääkaupunkia ja olisi katsomukseltaan hyvinkin moderni, vuohen uhraus kuuluu aina asiaan lapsen synnyttyä, Petra kertoo. 

Petran mukaan kulttuuri on Bangladeshissa muuttumassa, ja moni nuori perhe noudattaa lapsen kasvatuksessa aiempaa modernimpaa otetta. Toisaalta moni perinteinen tapa on ollut jo niin pitkään osana kulttuuria, että vanhoja tapoja noudattavat niin modernin kuin perinteisen linjauksen kannattajat.

Lapsen nimeäminen on tästä hyvä esimerkki: tyttölapsi saa nimen, joka alkaa samalla alkukirjaimella kuin hänen isänsä etunimi. Poika vastaavasti nimetään äidin etunimen mukaan. Bangladeshilaiset myös piirtävät pienten lasten otsaan kajalkynällä mustan täplän, sillä sen uskotaan suojaavan lapsia pahalta.

Petran piti totutella siihen, että Bangladeshissa ei saa antaa tai ottaa vastaan mitään käytettyä. 

Dhakassa vauvan kanssa asuessaan Petrasta tuntui hienolta se, että Rezan muutkin sukulaiset tulivat katsomaan vauvaa innokkaana eivätkä välittäneet siitä, että matka saattoi kestää jopa 12 tuntia. Tämä ei johdu matkan pituudesta vaan siitä, että seitsemän miljoonan asukkaan Dhakassa ruuhkat ovat valtavia. Reilussa kymmenessä tunnissa pystyy taittamaan autolla noin 70 kilometrin matkan. 

Petra oppi paikallisesta perhekulttuurista pian senkin, että Bangladeshissa vauvalle ei anneta mitään käytettyä: ei edes sukulaislasten lasten vanhoja vaatteita. Se koetaan erittäin loukkaavana. 

– Vaikka Rezan siskolla on kaksi tytärtä, emme ole saaneet heidän vanhoja vaatteitaan. Siihen piti totutella, että en voi antaa tai ottaa vastaan mitään käytettyä.

Aluksi tapa tuntui Petrasta vaatteiden tuhlaukselta. Mutta kun hän kuuli, että perheet lahjoittavat käytetyt lastenvaatteet kaupungin köyhimpiin slummeihin, hänen olonsa helpottui. Slummien lapset tarvitsevat niitä varmasti meitä enemmän, Petra mietti. 

Kolmikielinen koti

Nyt Petralla ja Rezalla on kaksi lasta, sillä perheeseen syntyi toinen tyttövauva neljä kuukautta sitten. He asuvat Iisalmessa mutta viettävät osan vuodesta Dhakassa. Kotona lapsille puhutaan suomea, englantia ja Rezan äidinkieltä banglaa.

Parin esikoinen osaa jo sujuvasti vaihtaa kieltä, riippuen siitä kumpaa vanhempaa hän tarkoittaa. Petra on esikoiselle äiti, Reza abba, joka tarkoittaa banglaksi isää. 

Petra ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että he muuttaisivat joskus lopullisesti Dhakaan. Seuraavan kerran he lähtevät käymään Rezan kotimaassa talvella, heti kun kuopuksen rokotesuoja saadaan kuntoon. 

Mutta entä ne anopin monta kertaa päivässä toistuvat videopuhelut, mitä mieltä Petra on niistä?

– Jos isovanhempi haluaa olla vilpittömästi osana lastenlasten elämää, se sallittakoon hänelle. Jos en kuule anopistani mitään aamupäivän aikana, soitan itse perään ja kysyn, onko kaikki hyvin. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla