Einon mielestä perhearjessa pärjää parhaiten, kun heittäytyy ja hassuttelee. Kuva: Karoliina Paatos
Einon mielestä perhearjessa pärjää parhaiten, kun heittäytyy ja hassuttelee. Kuva: Karoliina Paatos

Neljä vuotta sitten Tero eli heterosuhteessa pienten lasten isänä. Eino sekoitteli drinkkejä sinkkuna eikä tiennyt, miltä Lego tuntuu jalan alla tai että vaippaosastolle voi eksyä.

Tiedätte tilanteen: lasten pitäisi jo nukkua, mutta janottaa, pissattaa ja yöpukukin on jotenkin väärin.

Tero Luksuan, 35, ja Eino Hantulan, 32, uusperheessä tällaiset arkikriisit ratkaistaan huumorin voimin.

– Mitä inkat tekisivät, kysyn tytöiltä, ja homma hoituu saman tien, Eino sanoo.

Viiviä, 6, ja Saagaa, 4, esimerkki naurattaa. Kun arki rassaa, vitsikkyys auttaa.

Jos Mikado-pelin säännöt unohtuvat ja kiukkukohtaus iskee, pelitikuista voi rakentaa kaislahameen. Tai jos appelsiinin kuoriminen käy työlääksi, voi siivuista tehdä tekohampaat ja keskittyä irvistelemään.

Vielä neljä vuotta sitten Teron ja Einon elämä oli hyvin erilaista kuin nyt. Freelance-näyttelijänä ja baarimikkona työskentelevä Eino sekoitteli drinkkejä yökerhossa ja eli vauhdikasta sinkkuelämää. Ajatus lapsista tai edes pitkästä parisuhteesta ei käynyt mielessäkään.

It-konsulttina työskentelevä Tero puolestaan asui omakotitalossa vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa ja ajatteli, että tässä on kaikki. Elämästä ei puutu yhtään mitään.

Siihen saakka perhe oli elänyt perinteistä unelmaa: omakotitalo, koira, kaksi autoa, kaksi lasta.

KAKSI VIIKKOA ENNEN vaimon eroilmoitusta pariskunta oli ottanut lainaa talon remonttia varten.

Siihen saakka perhe oli elänyt perinteistä unelmaa: omakotitalo, koira, kaksi autoa, kaksi lasta.

Avioero tuli Terolle yllätyksenä ja romutti koko maailman. Saaga oli vain parin kuukauden ikäinen.

– En todellakaan halunnut erota. Se tuntui vievän pohjan koko elämältä, Tero kertoo nyt.

Syitä eroonsa hän ei halua kerrata, sillä se tuntuisi selittelyltä, mutta syyt eivät kirvonneet sukupuolisesta suuntautumisesta eivätkä kolmansista osapuolista.

– Miehet ovat mielestäni olleet aina komeita, ja naiset ovat minulle yhä kauniita. Vaimoni tunsi minut läpikotaisin, joten en ole mitenkään tullut kaapista enkä elänyt aiemmin varjoelämää, Tero sanoo.

Eron jälkeen vaimo muutti yhteisestä kodista lasten kanssa, ja Tero tapasi tyttöjä joustavasti toiveiden mukaan. Tero jäi entiseen yhteiseen kotiin asumaan.

– Olin todella rikki. Seitsemän viikkoa kärvistelin, mutta sitten päätin ryhdistäytyä. Ei ole järkeä jäädä tuleen makaamaan.

ERÄÄNÄ ILTANA Tero purki eroon liittyviä tunteitaan yöelämässä ystävän kanssa. Ystävä oli tuonut mukanaan kaverinsa – Einon.

Kuului klik.

”Ennen kuin tajusin, mitä tapahtuu, tapahtumat olivat jo käynnissä.”

Eino kuvailee sitä näin:

– Tero oli mielettömän komea ja mukava. Ennen kuin tajusin, mitä tapahtuu, tapahtumat olivat jo käynnissä.

Kumpikaan ei etsinyt uutta suhdetta, mutta rakastuminen saa haaveet joskus muuttumaan yllättävästi.

Tuona iltana Tero oli autolla liikkeellä. Baari-illan päätteeksi hän heitti kaverinsa ja Einon jatkoille ja lähti itse kotiin.

– Istuin etupenkille, sanoin kiitos ja tartuin Teroa reidestä. Yllätyin, kun hän ei yhtään hätkähtänyt, vaikka outo poika tuolla tavalla tarrasi koivesta kiinni, Eino muistelee.

– Eino tuntui heti hyvin tutulta. Oikealta niin monella tavalla, Tero sanoo.

Parin päivän kuluttua miehet seisoivat Ounasvaaran huipulla sijaitsevan hotellin kattoterassilla kaakaolla ensimmäisillä virallisilla treffeillään.

Tuli käytyä läpi eroa ja pahoiteltua tapahtunutta. Tuli oltua hiljaa ja kälätettyä äänekkäästi. Tuli käveltyä alas rinnettä ja otettua kädestä kiinni.

– Vasta jälkeenpäin kuulin, että Tero kärsi pahasta korkeanpaikankammosta ja hymyili siksi niin paljon. Pelkäsi! Ei siksi, että olisi ollut niin onnellinen kohtaamisestamme, Eino nauraa.

Eino katsoi kantokopassa nukkuvaa vauvaa, nielaisi ja ajatteli, että helpommallakin pääsisi.

KUMPI ON ISOMPI mullistus: rakastua naisen jälkeen mieheen vai heittäytyä sinkusta uusperheelliseksi?

Eino katsoi kantokopassa nukkuvaa kaksikuista Saagaa, nielaisi kerran ja ehti ajatella, että helpommallakin pääsisi. Olisihan noita lapsettomia taiteilijoita, joiden kanssa yritellä yhteiselämää.

Mutta ei, tässä hän oli, suunnittelemassa saman katon alle muuttamista miehen kanssa, jolla on kaksi pientä tytärtä. Ja se tuntui oikealta ja luonnolliselta. Mitä ihmettä oli tapahtumassa?

Kun rakkaus iskee riittävän lujaa, ihminen on valmis muuttumaan, oppimaan uutta ja tulemaan vastaan.

– En ollut koskaan ajatellut perheellistymistä. Se ei vain tuntunut sopivan elämäntapaani.

Mutta kun rakkaus iskee riittävän lujaa, ihminen on valmis muuttumaan, oppimaan uutta ja tulemaan vastaan. Eino päätti ottaa käyttöön näyttelijän työkalut: heittäytymisen ja improvisoinnin.

– Sellaisesta yllättävien tilanteiden haltuunotosta on ollut tilanteessamme etua, hän selittää.

– Jännitin ihan käytännön asioita. Miten asuisimme? Minäkö omakotitaloon – vihaan omakotitaloja!

Myös tuttavapiirin mielestä suuremman loikan heistä kahdesta on tehnyt Eino.

– Suhdettamme on kommentoitu ihmetellen enemmän minulle kuin Terolle. Mitä? Sinä! Lapsiperheeseen! Ei ikinä!

Pari muutti yhteen kuuden kuukauden seurustelun jälkeen. He asuivat Teron vanhassa talossa niin kauan, että talo saatiin myytyä. Nyt perhe asuu hohtavan valkoisessa, avarassa neljän huoneen kerrostalokodissa Ounasjoen rannalla Rovaniemen keskustassa.

”Yhtäkkiä tajusin, etten ole enää vain itsestäni vastuussa oleva, kaunis ja kiireinen sinkkumies. Olen aikuinen.”

ENSIMMÄINEN yhteinen yö yhteisessä kodissa oli Einon tulikoe. Saaga-vauva heräsi. Lapsella oli nälkä, ja Tero nukkui kuin tukki.

Eino oli vasta opettelemassa vauvaperheen rutiineja, ja erilaiset varusteet kaukaloista unipesiin olivat hänelle outoja. Piti päättää, herättääkö Tero vai hoitaako vauvaa.

– Yhtäkkiä tajusin, etten ole enää vain itsestäni vastuussa oleva, kaunis ja kiireinen sinkkumies. Olen aikuinen.

Sinä yönä Eino totesi, että tuttipullon kokoaminen, täyttäminen ja lämmittäminen yöllä pimeässä ja hiljaa on äärimmäisen vastuullinen tehtävä, kun on vauva olkapäällä ja Lego-palikoita kiinni jalkapohjissa.

– Siihen verrattuna armeija-aika ja käsikranaatin kokoaminen on leikkiä.

”Tärkeintä on, että kaikki voivat hyvin ja ovat onnellisia.”

VASTAKOHDAT täydentävät toisiaan. Jämpti oppii rennommaksi, rento jämptimmäksi.

Aluksi Einoa jännitti, sillä hän ei tiennyt yhtään, miten lasten kanssa ollaan. Terolla taas oli kova tarve neuvoa joka tilanteessa. Kuten että lasta ei voi jättää kylpyyn valvomatta. Tai että lasten on hyvä olla kylläisiä ja nukkua riittävästi.

Nyt Tero sanoo kasvaneena isänä paljon Einon ansiosta.

– Siinä, missä Einosta on ehkä tullut suhteemme myötä jämäkämpi, minä olen oppinut joustavammaksi. Ei ole niin hirveää, jos päivällinen tarjotaankin viiden sijaan kuudelta. Tärkeintä on, että kaikki voivat hyvin ja ovat onnellisia.

Einon ja Teron mielestä parasta heidän uusperheessään on toisilta oppimisen lisäksi tavallisuus. Einon ja Teron tavallisuus.

– Kokkaamme ja leivomme yhdessä, käymme joka päivä ulkoilemassa ja leikimme lasten kanssa. Me olemme niitä vanhempia, jotka hyppäävät pulkkamäkeen ja porekylpyyn yhtä innoissaan kuin lapsetkin.

Joskus irrotellaan ja mennään ravintolaan syömään.

– On ihanaa, kun lapset osaavat pitää listaa kauniisti ja tilata sitten maitoa ja ranskalaisia riippumatta siitä, mitä listassa lukee, Eino nauraa.

”Kerran eksyin kaupassa, kun jännitin niin paljon oikeanlaisten vaippojen ostamista.”

Tavallista tässä perheessä on sekin, että Eino eksyy ruokakaupassa. Siksi Tero tekee hänelle tutun lähikaupan pohjapiirrosta noudattelevan kauppalistan.

– Kerran eksyin kaupassa, kun jännitin niin paljon oikeanlaisten vaippojen ostamista. Menin niin sokkiin, että unohdin pitkästä listasta kaikki muut ostokset, kuten sen päivän ruuat. Ostin vain vaippoja, ja perhe odotti nälissään, Eino kertoo.

Muuten Teron ja Einon perheen haasteet ovat aika tavallisia uusperheen haasteita: miten sovitellaan kaikkien aikataulut, kuka käy kaupassa, kuka herää ja valvoo sairaan lapsen kanssa.

Kotitöistä tulee joskus kylmää sotaa vastaavia sanaharkkoja. Koti pääsee yleensä räjähtämään ennen kuin yhdessä sovitaan, että ensi viikon tiistaina kuuden ja puoli kahdeksan välillä siivotaan. Tero pesee pyykit, Eino ripustaa. Eino kiillottaa viinilasit.

– Viivi osaa jo viedä roskat itse, eli kohta me päästään tässä kissanpäiville, Tero sanoo.

Viiviä lause naurattaa ja tyttö tokaisee:

– Läheskään aina ei siivota huoneita, vaikka pyydät. Koska Eino, sinä voit sitten siivota loput – eikö näin?

LAPSET ASUVAT nyt joustavasti kahta kotia. Tero on sopinut ex-vaimonsa kanssa, että lapset ovat pääsääntöisesti arkipäivät äidillään Kittilässä, noin 150 kilometrin päässä Rovaniemeltä, ja viikonloppuisin isällään. Mutta nyt, kun kumpikaan lapsista ei ole vielä koulussa, rutiinista on helppo joustaa tarpeen mukaan.

– Koska minulla on paljon ylitöistä kertyviä pitkiä vapaita, lapset saattavat olla meillä välillä pidempiä aikoja, jos heistä tuntuu siltä, Tero kertoo.

Juhannukset, joulut ja syntymäpäivät vuorotellaan, mutta esimerkiksi syntymäpäiville osallistuvat aina kaikki vanhemmat, isovanhemmat ja poikaystävät.

– Yleensä minulta kysytään tässä vaiheessa, että miten lapset. Miten lapsille on tämä perhekuvio selitetty, Tero sanoo ja jatkaa:

– Lapset olivat eromme aikaan niin pieniä, etteivät he kyseenalaistaneet tilannetta – kuten eivät edelleenkään. Heidän näkökulmastaan isillä on aina ollut poikakaveri.

Lapsille Eino on Eino ja isi on isi. Kun aikuiset eivät tee asioista numeroa, eivät lapsetkaan näe erilaisuutta arkipäivän asioissa. Niin Tero ja Eino uskovat.

”Monella lapsella ei ole yhtään onnellista kotia. Meidän lapsilla niitä on kaksi.”

TERON JA EINON ELÄMÄ tuntuu kumoavan monta ennakkoluuloa: uusperhe voi olla joustava ja riidaton, isän poikakaveri ei aiheuta hämmennystä.

– Kukaan perheenjäsen ei ole koskaan sanonut meille mitään negatiivista järjestelyistämme tai rooleistamme. Monella lapsella ei ole yhtään onnellista kotia ja meidän lapsilla niitä on kaksi, Tero sanoo.

– Kerran väittelimme Teron ex-vaimon kanssa kiivaasti oikeanalaisesta syntymäpäiväkakusta, mutta siinä taitaa olla ainut riitamme, Eino jatkaa.

Mummoja ja pappojakin on runsain mitoin. Myös Einon vanhemmat laskevat Viivin ja Saagan omiksi lapsenlapsikseen, ja tytöt kutsuvat heitä sujuvasti mummuksi ja papaksi.

Ainoat hiukan kiusalliset hetket on koettu päiväkodilla. Välillä miehistä on tuntunut, että päiväkodin opettajat ja hoitajat ovat jännittäneet, miten miehille tulisi puhua vanhemmuudesta, tai lapsille kodin arjesta.

– Kun lapset vielä asuivat Rovaniemellä ja minä yleensä vein ja hain heitä tarhasta, tuntui että minulle puhuttiin lyhyemmillä ja yksinkertaisemmilla lauseilla – ihan kuin olisin ollut pikkuisen yksinkertainen, koska en ole lapsen biologinen vanhempi, Eino kertoo.

Kerran häneltä kysyttiin, että millä nimellä te miehet toisianne siellä kotona kutsutte.

– Vastasin, että kullanmuruiksi.

ONNEN HETKET tulevat päivittäin. Me olemme tässä, olemme löytäneet toisemme ja onnistuneet luomaan lapsille arjen, joka on turvallinen ja luonteva.

Kun lapset on saatu nukkumaan, Eino ja Tero ottavat pitkän porekylvyn ja lasilliset samppanjaa ja toteavat, ettei kannata valittaa.

Siitä tulee vain pää kipeäksi.

Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen
Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen

Jaksamiseen tepsii moni konsti. Hanna Gullichsenin perheessä niitä ovat oma ja parisuhdeaika, kaksi pesukonetta ja sänky olohuoneessa.

Lounasaika! Perheen isä Joonas Laurila istuu keittiöntasolla ja heittää pastat kiehumaan. Kotikeittiön arvoasiakkaat, puolitoistavuotiaat kaksospojat Anton ja Emil, odottavat jo, milloin ruoka saapuu.

Äiti, kokki-ruokakirjailija Hanna Gullichsen keskeyttää reseptin kirjoittamisen ja kiinnittää poikien ruokalaput. Hanna jatkaa ajatustyötään, ja Joonas esittelee pojille päivän menun. Pasta bolognese, olkaa hyvät!

Kaksi suuta aukeaa, ja Joonas syöttää Antonia. Emilin ruuan tarjoilee Joonaksen äiti, joka käy perheessä usein apuna.

Tämä on normipäivä Hannan ja Joonaksen kotona. Se on myös heidän työpäivänsä: pojat eivät ole vielä päivähoidossa. Joonaksen äiti hoitaa lapsia kolmesti viikossa, viitisen tuntia kerrallaan. Niiden 15 tunnin aikana viikossa Hannan ja Joonaksen on hoidettava iso osa työasioista. Loput hommat hoituvat muun elämän ohessa.

Nytkin poikien syötyä Hanna siivoaa keittiön ja aloittaa blogiannoksen kokkauksen. On päivän ainoa valoisa hetki, joten se on kuvattava nyt.

– Meillä on käytössämme nyt viikkotyöaika, joka oli ennen kaksosia yksi pitkä työpäivä, Hanna sanoo.

– Toisaalta en valita mistään. Yrittäjyys mahdollistaa perheemme elintavan ja sen, että töitä ei tarvitse tehdä viikonpäivää katsoen.

”Väsymys on onneksi kausittaista. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe.”

Hanna kirjoittaa ruokakirjoja ja reseptejä asiakkaille ja vetää omaa kustantamoa. Aikaa kuluu myös blogiin ja podcastiin, vaikka hän mieltääkin ne enemmän harrastukseksi kuin rahasammoksi. Joonaksen työt soljuvat limittäin Hannan kanssa, mutta niitä on edelleen myös juoksupuolella, jossa miehen tausta on.

Pienissä kaksosissa ja yhteisessä yrityksessä olisi monelle haastetta riittävästi, mutta kun pojat olivat puolivuotiaita, Hanna lisäsi elämään vielä yhden kierroksen: hän alkoi opiskella kokiksi. Ensimmäiset puoli vuotta hän kävi koulua, toiset harjoitteli ravintoloiden keittiöissä yötä myöten. Nyt työ on palkittu kokin papereilla.

Eikö heitä väsytä?

– Totta kai! Joonas sanoo.

– Väsymys on onneksi kausittaista. Jos tänään on väsynyt, kahden päivän päästä välttämättä ei. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe, Hanna miettii.


Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen
Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen


Aina vierelläsi. ”Kun lapsia on kaksi, he ovat siunattuja. Heillä on aina joku siinä vierellä”, Hanna sanoo.

Hannan ja Joonaksen tarina eteni salamavauhtia. He tapasivat muutama vuosi sitten juoksun parissa, menivät naimisiin puolentoista vuoden kuluttua ensi­treffeistä, ja pian Hanna odottikin lasta. Tai siis kahta. Silloin jännitti, miten unille käy.

Kun lapsia tulee kerralla kaksi, kaikkea huomiota tarvitaan tuplasti enemmän – samaan aikaan. Syliä kaipaa kaksi vauvaa, ruokaa kaksi suuta ja vaipanvaihtoa kaksi pyllyä.

”Kaksosten ansiosta olemme himmeän tehokkaita.”

Tuplatyöstä huolimatta kahden lapsen hoito on pariskunnan mukaan sujunut yllättävän helposti.

– Rutiinit kahden vauvan hoitoon peräkkäin oppi nopeasti. Olemme suorastaan himmeän tehokkaita heidän ansiostaan. Suurin haaste kaksosten kanssa on ollut logistiikka: tiedämme jokaisen kaupan ja ravintolan, missä voi käydä ja yhtä lailla, missä ei, Joonas sanoo.

Ja se tavaramäärä! Pojilla on viidet kärryt: kaksosrattaiden lisäksi kahdet normaalit vaunut, jotta Hanna ja Joonas voivat ottaa molemmat yhden lapsen ja mennä omille teilleen, sekä kahdet juoksurattaat. Pesukoneitakin on kaksi. Eipä tarvitse odotella edellisen satsin linkousta.

Rentoutta on tuonut se, että Hanna on käynyt saman läpi kertaalleen esikoisensa kanssa kymmenen vuotta sitten. Hän ei ole stressannut pikkupoikien jokaisesta köhästä. Se on helpottanut Joonastakin, jolle lapset ovat ensimmäiset.

Aika on kuitenkin myös kullannut muistot ja opit.

– Ne sen ajan valvomiset ja rutiinit ovat unohtuneet ajat sitten. Ennemmin minä nyt huudan Joonakselle, että tule auttamaan, kun en saa näitä nukkumaan, Hanna sanoo.

Se ero edelliskierrokseen on, että Hanna on kymmenen vuotta vanhempi. On käynyt samoin kuin urheillessa: ikä tuntuu, halusi tai ei.

– Palautuminen kestää. Minä olen meistä se, joka tarvitsee unta kahdeksan tuntia yössä, jotta jaksan, kun Joonas selviää viidellä tunnilla ja päikkäreillä. Juuri puhuimme, että kunnon palautumiseen tarvitaan kaksi yötä: ensimmäinen yö nollaamiseen, toinen latautumiseen.

”Menen joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet.”

Sängyn paikka voi olla olohuoneessa. Kolme kuukautta sitten Hanna ja Joonas kantoivat oman sänkynsä sohvan taakse, jossa uni tulee paremmin. Nukkuminen poikien kanssa samassa huoneessa oli levotonta.

Perhe etsi ensin uutta kotia. Kun Hanna oivalsi, ettei oma makkari ole välttämättömyys, arki toimii nyt oikein hyvin. Järjestelyä tukee myös se, ettei perheen muu elämä keskity olohuoneeseen vaan keittiöön. Se on keskipiste, jossa tehdään työt ja läksyt ja käydään treffeillä, jos ravintolaan ei ehditä.

– Ymmärsin, etten tee omalla huoneella mitään, minä vain nukun siellä. Riittää, kun saa vetää unimaskin kasvoilleni ja tulpat korviin, Hanna sanoo.

– Menen tietoisesti joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet. Se onnistuu, koska pojat nukahtavat usein jo seitsemän maissa.

”Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa.”

Toinen järjestely on nykyiseen pikkupoikien huoneeseen hankittu laveri. Jos nukutusvuorossa olevaa vanhempaakin alkaa väsyttää, laverille on kivempi köllähtää kuin lattialla heitetylle patjalle.

Hanna ja Joonas hyödyntävät myös urheilutaustaansa: fyysinen toiminta tunnetusti vie mehut ja tuo kunnon unen sekä pikkupojille että vanhemmille. Ja kun työaika on tiukka, se on käytettävä täysillä hyväksi.

– Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa. Emme pidä turhia kahvitaukoja vain taukojen vuoksi, sillä aivoissa raksuttaa koko työajan. Sen jälkeen on aivan kuitti olo, Joonas sanoo.

Ja kun on väsynyt, aikuistakin nukuttaa hyvin. Hyvän kierre on valmis.


Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen
Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen


”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen
”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen

Viideltä aamulla Joonas antaa Hannan jäädä nukkumaan ja nousee postittamaan kustantamon kirjoja poikien kanssa.

Ennen Joonas olisi ollut jo lenkillä, mutta miehen jalka leikattiin ennen joulua. Joonas sairasti syövän 18-vuotiaana, ja nyt koko jalkapohja rakennettiin uudelleen, koska kävely ja juoksu sattuivat nuoruuden leikkausten jäljiltä. Toipuminen jatkuu yhä.

Veri vetäisi juoksemaan, sillä hänelle, samoin kuin Hannalle, urheilu on kehon rasituksen lisäksi pään lepoa. Lasten jälkeen himotreenaaminen on kuitenkin jäänyt.

Kun ennen Joonas teki lähes parinkymmenen kilometrin päivittäisiä lenkkejä omissa oloissaan, nyt hän juoksee 20 minuuttia ja kipaisee sitten kauppaan. Vapauden nautinto on pakko yhdistää perhearkeen.

– Ei siinä ole oikeastaan vaihtoehtoja. Juoksen sitten hakemaan vaippoja samalla, Joonas naurahtaa.

Nyt, kun Joonas kuntouttaa jalkaansa, hän on ottanut vastuun myös poikien kärrylenkeistä. Hän voi kävellä tunteja pitkin rantoja ja puistoja.

– Kaikella tällä haluamme opettaa myös pojille, että olemme aktiivisia emmekä pysy paikoillamme.

Samaan aikaan Hanna saa tehdä töitä tai viettää omaa aikaa. Usein hän käy uimassa.

Joonaksen mielestä turhan moni ajattelee edelleen, että lepo tarkoittaa vain pötköttelyä. Tässä perheessä lepo on sitä, että saa energiaa.

– On myös tosi tärkeää, että toiselle voi olla suora ja sanoa, että nyt tarvitset lepoa, jos toinen ei huomaa sitä itse.

Syitä siihen on kaksi: energiavaje näkyy helposti kiireessä kinaamisena, mutta myös aikaansaamattomuutena. Siihen miinaan kumpikaan vanhemmista ei halua astua.

Silloin pirteämpi pakkaa lapset tuplakärryyn ja lähtee pihalle, jotta toinen saa hetken yksin.

– Väsyneenä hetkenä on ihanaa, kun Joonas sanoo minulle, että ensi yönä saat nukkua kunnolla. Pelkästään sillä tiedolla saan energiaa päivään, Hanna sanoo.

”Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn.”

Yhtä lailla Hanna ja Joonas pallottelevat, rullaako arki parhaimmalla mahdollisella tavalla ja tekeekö kumpikin niitä kotitöitä, joista tykkää. Yksi oivallus on, että kun kumpikin valitsee itselleen mieluisimmat jutut perinteisen tasajaon sijaan, on arjessa yksi kinan aihe vähemmän.

– Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn, Joonas sanoo.

– Emme halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa. Joonas ei tykkää tehdä firman kuittijuttuja, joten minä teen ne. Joonas taas hoitaa kaikki ruokaostokset, minä ostoslistat.

”Treffeistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että yhteinen aikamme jää muuten vähiin.”

Kalenterissa on kaksi aihetta, joista ei koskaan lipsuta: vuokranmaksu ja treffit. Hanna tykkää suunnitella ravintolailtoja ja lomia pitkällekin etukäteen. Kun kalenterissa on, mitä odottaa, arkikin menee mukavammin.

– Treffit ovat yhtä tärkeät kuin vuokranmaksu. Niistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että meidän yhteinen aikamme jää muuten vähiin. Se on kuitenkin perheen kannalta tärkeintä, Hanna sanoo.

Perhe on rakennettu parisuhteen päälle, Joonas lisää.

– Parisuhdeaika auttaa meitä rentoutumaan ja jaksamaan. Ja kun jaksamme, jaksamme myös tehdä rakastamiamme asioita poikien kanssa. Se, mitä kalenterissa lukee, on minimimäärä, mutta kyllä suhdetta pitää vaalia ihan tavallisessa arjessakin.

Niin käykin lähes joka ilta, kun pojat nukahtavat.

Paitsi sen kerran, kun Hanna ja Joonas päättivät pitää treffit keittiössään, koska lapsenvahti oli sairastunut.

– Emme päässeet ravintolaan, joten päätimme, että haetaan kaupasta ruuat ja kynttilät. Sen ainoan kerran lapset eivät menneet nukkumaan, eivät sitten millään! Lopulta Emil istui sylissäni, ja söimme kimpassa. Hän halusi olla messissä meidän treffeillä, Hanna kertoo.

Tärkeää on, että vaikka lapsia tuli perheeseen lisää, vanhempien elämäntyyli ei muutu.

– Antaisimme silloin periksi omista arvoista ja uskomuksistamme. Emme muuta elämäämme heidän vuokseen, vaan tuomme heidät meidän elämäämme, Joonas sanoo.

Hanna Gullichsen

  • Kokki ja yrittäjä Hanna Gullichsen, 39 asuu Helsingissä.
  • Perheeseen kuuluvat puoliso Joonas Laurila, 36, kaksospojat Anton ja Emil sekä Hannan 10-vuotias esikoispoika edellisestä liitosta. 
Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen

Raskaaksi tullessaan Marianne Riiali oli valmis siihen, että vauvaa täytyy syöttää, pukea ja pitää kuivana. Sitä hän ei aavistanut, että tarvitsevia olikin kohta kaksi.

Nami, nami, kuuluu myssyn alta yllättäen. Äitini on ollut koko lenkin ajan hiljaa, vaipuneena omiin mietteisiinsä. Olen jutellut hänelle tyttärestäni, muistellut, kun poimimme viime kesänä yhdessä vadelmia ja kysellyt hänen kuulumisiaan. Äiti ei ole vastannut, riiputtanut vain päätään ilmeettömänä.

Kun pysähdymme ja ojennan äidille korvapuustin ja termospullosta kahvia, saan häneen viimein kontaktin. ”Nami, nami”, äiti sanoo.

Pala nousee kurkkuun. Äiti on sittenkin vielä tässä! Otan häntä kädestä, haistelemme syksyistä ilmaa. Onneksi tulimme, vaikka vain tätä hetkeä varten.

Kun kahvit on juotu, alan työntää pyörätuolia kohti hoivakotia.

Vielä viitisen vuotta sitten suurimmat huoleni liittyivät siihen, ehdinkö töiden jälkeen jumppaan. Mistään ei olisi voinut arvata, että kohta olen pienen tyttären äiti, jolla on hoidettavana myös oma, muistisairas äiti. Kysyttäessä olisin sanonut, etten ole siihen valmis. En ole valmis vaihtamaan vaippaa äidilleni, kun sama pitää tehdä kotona vauvalle. En välittäisi pukea ja riisua myös aikuista, harjata hampaita ja ulkoiluttaa, kun lapsessakin on tarpeeksi hommaa. Ennen kaikkea en tahtoisi, että samaan aikaan kun tulen itse äidiksi, menetän oman äitini.

Kun äitini Alzheimer diagnosoitiin, odotin ensimmäistä lastani.

Kun äitini Alzheimer diagnosoitiin alkuvuodesta 2014, olin 34-vuotias ja odotin ensimmäistä lastani. Hehkuin hyvää oloa, sillä olin tavannut ihanan miehen vuotta aiemmin ja nyt meistä tulisi perhe! Alzheimer kuulosti pahalta, mutta vielä tuolloin en murehtinut. Ajatukseni olivat tulevassa vauvassa ja elämänmuutoksessa.

Sitä paitsi äitini, tuolloin 75-vuotias, tuntui voivan melko hyvin. Hän oli toimelias kuten ennenkin ja kaikki itsenäiseen elämiseen tarvittavat taidot olivat tallella muistin reistailua lukuun ottamatta.

Kerroin raskaudesta kyläreissulla keväällä, kun mahani näkyi jo. ”Ai, teille tulee vauva. Ajattelinkin, oletko lihonut”, äitini sanoi suorasukaiseen tyyliinsä ja kattoi kahvipöydän. Se oli viimeinen kevät, jona hän siihen pystyi.

Äitiä lähellä

Koko seurustelumme ajan olimme eläneet etäsuhteessa mieheni kanssa, mutta kahta kuukautta ennen laskettua aikaa muutimme yhteen. Kotikaupunkini vaihtui, ystävät jäivät taakse.

Ainakin pääsen lähemmäs äitiäni, ajattelin, sillä asuimme nyt samalla paikkakunnalla. Välimme olivat olleet melko etäiset, mutta omaa lasta odottaessani tuntui tärkeältä, että äiti olisi läsnä elämässämme. Toivoin, että vieraassa kaupungissa hän olisi minulle tuki ja turva, jonka luo voisin vaunutella juttelemaan ja jolta voisin kysyä neuvoa, jos jokin vauvan kanssa askarrutti. Vasta muutettuani huomasin, että äitini on se, joka tarvitsee tukea.

On yhä tavallisempaa, että äidiksi vasta valmistautuva joutuu myös oman äitinsä hoivaajaksi.

Ensin heikkeni liikuntakyky, ja kävelyn tueksi hankittiin rollaattori. Silti äiti joskus kaatui. Hän jutteli yhä järkeviä, tunnisti ihmiset ja tiesi, missä oli. Ihmettelin äidin lääkärille, miksi toimintakyky tuntui katoavan aiemmin kuin muisti. Diagnoosi kuitenkin oli ja pysyi: Alzheimerin tauti, joka etenee vääjäämättä ja johtaa lopulta kuolemaan.

Psykoterapeutti, Helsingin Alzheimer-yhdistyksen perheterapeutti Sanna Aavaluoman mukaan on yhä tavallisempaa, että äidiksi vasta valmistautuva joutuu myös oman äitinsä hoivaajaksi. Tämä johtuu siitä, että vanhemmaksi tullaan entistä myöhemmällä iällä. Tilanne on usein hämmentävä, pelottavakin.

– Etenkin esikoista odottaessa kaikki on uutta. On luonnollista, että silloin herää halu tukeutua omaan vanhempaansa, kysyä omasta vauva-ajastaan ja kuulla oman äidin kokemuksia. On iso ristiriita, jos samaan aikaan pitääkin käydä läpi oman äidin menetystä.

Onni ja suru

Ennen synnytystä pohdin, osaisinko tuntea tyttären heti omakseni, sillä en ollut potenut vauvakuumetta. Huoli oli kuitenkin turha, sillä heti saatuani vastasyntyneen rinnalleni tunsin vahvaa kiintymystä: minun pieni tyttöni, kuulut juuri siihen! Tuoksuttelin, silittelin ja ihastelin pientä nyyttiä: miten suurenmoista ja ihmeellistä oli, että hän oli syntynyt juuri meille.

Suru iski heti, kun menimme ensimmäistä kertaa äidini luo vauvan kanssa.

Suru iski kuitenkin heti, kun menimme ensimmäistä kertaa äitini luo vauvan kanssa. Äiti istui sohvalla eikä päässyt ylös omin voimin, joten laskin tyttäreni hänen viereensä. Voi, miten avuttomia he molemmat ovat, ajattelin. Yhdessä hetkessä ymmärsin, että äitini ei kykene koskaan viettämään aikaa tyttäreni kanssa tavalla, jota varmasti olisi toivonut, eikä tytär koskaan ehtinyt tuntemaan mummiaan terveenä – sellaisena, joka kanssa peuhata tai leipoa pullaa. Ja keneltä me saisimme hoito­apua? Tunsin myös kiukkua. Äiti, miksi sairastuit juuri nyt, kun olisin tarvinnut sinua?

Vanhemman muistisairaus herättää myös tunteita, joita ei haluaisi tuntea tai tunnustaa, tietää Sanna Aavaluoma.

– Voi olla vaikeaa nähdä oma vanhempi heikkona, kun on toivonut, että hän olisi se vahva, johon minä voin nojata. Tulee avuttomuutta, vihaakin, sillä onhan se epäreilu tilanne, että vauva-arjesta väsyneenä joutuu kantamaan huolta myös äidistä.

Ensimmäisiin kuukausiin mahtui paljon myös iloa. Oli ihana nähdä, kuinka vauva kasvoi, alkoi hymyillä, oppi uusia taitoja. Nukuimme yhdessä päiväunia, lauloin hänelle ja tunsin tyytyväisyyttä imetyksen onnistumisesta. Kun lapsi ensimmäistä kertaa kikatti, soitin tohkeissani miehelle töihin. Rakkaus lasta kohtaan kasvoi päivä päivältä. Oli jo mahdotonta kuvitella maailmaa ilman häntä.


Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen


Aina väärässä paikassa

Raskaat hetket tulivat arkeen hiipien ja sitä mukaa, kun aloin väsyä. Vauvan yöheräämiset ja itkut kuuluivat asiaan. Nyt tarvitsevia oli kaksi, enkä itse voinut levätä.

Mietittävää oli koko ajan liikaa, kuten että äiti ja tytär tarvitsivat molemmat uuden takin. Jos minä en takkia äidille ostaisi, ei kukaan muukaan, sillä muu perhe ei huomannut äidin arkisia tarpeita. Tunsin usein, etten riitä, tai että olen aina väärässä paikassa: leikkiessäni lapsen kanssa aika on pois äidiltä ja toisinpäin.

”Syyllisuuden kokemuksilta on vaikea välttuä, jos tarpeita ja toiveita tulee monesta suunnasta yhtä aikaa.”

Uupumukseni koetteli myös parisuhdetta, sillä purin kuormitustani puolisooni, joka reagoi vetäytymällä. Riitoja tuli myös siksi, että kaikki oli tapahtunut niin nopeasti. Saman katon alla asumiseen olisi ollut hyvä totutella rauhassa kaksin, mutta saman tien meitä olikin jo kolme.

Sanna Aavaluoman mukaan eri roolien välillä tasapainottelu voi olla psyykkisesti raskasta, etenkin, jos on tunnollista sorttia.

– Syyllisyyden kokemuksilta on vaikea välttyä, jos tarpeita ja toiveita tulee monesta suunnasta yhtä aikaa. Etenkään omalleen lapselleen ei haluaisi olla liian poikki ja väsynyt. Auttaa, jos lähellä on ihmisiä, joihin voi itse tukeutua, Aavaluoma sanoo.

Meillä verkostot olivat huonot, ja päivät kaksin lapsen kanssa tuntuivat pitkiltä. Odotin iltoja, jolloin mies palaisi töistä ja voisin hetken hengähtää. Hälventääkseni yksinäisyyttäni ja osittain kai velvollisuudestakin kävin äidin luona monesti viikossa. Autoin hänet vessaan ja ruokapöytään, vein ulkoilemaan, lakkasin kynnet, harjasin hampaat, sheivasin leuan. Moni äidin ystävä oli lopettanut yhteydenpidon sairastumisen jälkeen ja koin, että minun pitää olla entistä aktiivisempi. En osannut vaatia, että veljeni tekisi samaa.

Sanna Aavaluoma ei ole tästä yllättynyt. Hänen mukaansa vanhemman sairastuessa vastuunkantajaksi päätyy usein nuorin lapsista, se, jota äiti on viimeksi hoivannut. Myös se, minkälainen lapsen ja vanhemman suhde on ollut, vaikuttaa.

– Jos oma äiti on kannustanut, ollut lämmin ja ymmärtävä, lapsen on helpompi ryhtyä huolehtimaan hänestä. Jos taas suhde on ollut hankala, tilanne voi olla aikuiselle lapselle sietämätön.

Hoivaamishalukkuuteni yllätti minut itsenikin, sillä välillämme oli ristiriitoja. Aikuistuttuani olimme olleet välillä pitkiäkin aikoja pitämättä yhteyttä. Alitajuisesti kai toivoin, että huolenpitoni paikkaa menneet kolhut.

Vaali hyviä hetkiä

Aloin miettiä paluuta töihin, kun tytär oli puolitoistavuotias. Se tarkoitti muuttoa, sillä työni odotti vanhalla kotipaikkakunnallani.

Tunsin huonoa omaatuntoa mutta järkeilin, että jossain vaiheessa on elettävä omaakin elämää. Perheenäkin olimme vasta oman taipaleemme alussa. Etsimme niitä tapoja, joilla me olemme me, ja halusin keskittyä meidän kolmen hyvinvointiin.

Ennen muuttoa kyläilimme mummolassa. Tytär oli oppinut kävelemään ilman tukea ja oli ohittanut tässäkin taidossa äitini. ”Teitä tulee ikävä”, äiti sanoi, ja halasimme. Hänen poskensa tuntui yhtä pehmeältä kuin lapseni.

Muuttopäivä osui keväälle 2016. Edeltävänä viikonloppuna tein hetken mielijohteesta pannukakkua. Otin pakastimesta mansikkahillopurkin ja hoksasin, että se on viimeinen lajiaan, säilömistä rakastaneen äitini tuotos. Söin tavallista hitaammin, sillä enempää ei enää ikinä tulisi. Hyvää, tapaili lapsi ja söi jo itse – jälleen yksi taito, joka äidiltä pian katoaisi.

”Kun kykyä kommunikoida ei enää ole, vanhempi tunnistaa kyllä läheistensä äänen ja tavan koskettaa.”

Nykyään äitini asuu jo hoivakodissa ja tarvitsee apua kaikissa toimissaan. Syödessä on oltava ruokalappu, yöllä vaippa. Rollaattori on vaihtunut pyörätuoliin. Puheesta saa selvää enää vaivoin. Minut ja perheeni äiti tunnistaa yhä ja muistaa aina kysyä, mitä tyttärelleni kuuluu. Se tuntuu hyvältä. Silti pelkään hetkeä, jolloin en saa äitiin enää kontaktia. Luopuminen tekee kipeää, sillä kaikki jäi niin kesken.

Tyttäreni on nyt kolmevuotias. Välillä suren, ettei äitini voi pitää häntä sylissä, sillä voimia ei enää ole. Kun tytär oli vauva ja äitini kainalossa, sain heistä yhteiskuvan. Kuva jäi ainoaksi, mutta olen siitä kiitollinen.

Sanna Aavaluoman mukaan hyviä asioita kannattaa vaalia.

– Kun muistisairaus etenee, eikä ole enää kykyä kommunikoida, vanhempi tunnistaa kyllä läheistensä äänen ja tavan koskettaa. Silloin on vielä tilaisuus muistella myös kaikkea sitä mukavaa, mitä yhdessä oli.

Pitkään minusta tuntui epäreilulta, että jouduin tuplaäidiksi. Nykyään ajattelen, että äidin sairastuessa onneni oli, että minulla on myös lapsi. Hän on tuonut suurta iloa ja kannatellut vaikeinakin hetkinä. Tyttären kasvua seuratessa näen, että elämä jatkuu.

Jos kaikki menee hyvin, kesällä lapsia on kaksi. Olen hyväksynyt sen, ettei varsinkaan nuoremmalle jää mummistaan kenties yhtään muistikuvaa. Minun tehtäväni on viedä omat muistoni eteenpäin ja kertoa lapsille, minkälainen heidän mumminsa oli terveenä ja mitä kaikkea me puuhasimme yhdessä, kun minä olin pieni.