Äidin kainaloon on hyvä mennä. ”Inhoan sanoja selviytyjä ja taistelija. Ei lapseni selviytynyt syövästä siksi, että taisteli, eivätkä ne lapset, jotka eivät selviä, kuole syöpään siksi, etteivät olisi taistelleet. Niin vain käy”, Sanna sanoo. Kuva: Heli Blåfield
Äidin kainaloon on hyvä mennä. ”Inhoan sanoja selviytyjä ja taistelija. Ei lapseni selviytynyt syövästä siksi, että taisteli, eivätkä ne lapset, jotka eivät selviä, kuole syöpään siksi, etteivät olisi taistelleet. Niin vain käy”, Sanna sanoo. Kuva: Heli Blåfield

Sanna Kiisken Ben-poika parani syövästä, mutta arki ei palaa entiselleen. Huonompaa se ei silti ole.

Tältä näyttää nykyajan Kiljusen herrasväki: Liv, 4, odottaa turkoosissa Elsa-mekossaan ensimmäisen balettitunnin alkua. Siihen on vielä kaksi päivää. Vanhempi tytär Mai, 5, pussailee perheen Espanjasta tuotua rescuekoiraa David Bowieta, joka on puettu yhtä lailla Elsa-mekkoon – tosin siksi, että se toipuu leikkauksesta. Ruokapöydän on vallannut esikoispojan Benin, 6, palapeli, seinät ovat täynnä piirustuksia, ja tytöt hyppivät sohvalla.

Tässä kodissa elämä saa näkyä, sillä perheen äidistä Sanna Kiiskestä tärkeintä on, että elämää on.

Neljä vuotta sitten Sannan pahin pelko oli sininen valo. Hän istui sairaalassa kuukausia, sillä Ben oli sairastunut imusolmukesyöpään. Välillä sininen valo syttyi naapurihuoneen oven päälle. Se tarkoitti, että lapsi oli kuollut.

– En paljon muuta muista siitä ajasta. Elämästä katosivat muut värit. Se oli niin synkkää aikaa, kun ei tiennyt, miten pojan käy.

Nyt Ben on eskarissa. Hän aloitti esikoulun vuotta ikätovereitaan myöhemmin sairauden vuoksi.

Se on enemmän kuin Sanna olisi sairaalavuoteella uskonut. Samalla hän on kipuillut, että elämän suunta ei palaa ennalleen. Vaikka Ben on syövästä terve, Sanna on Benin omaishoitaja. Sairaus jätti poikaan jälkensä.

”Tämä ei missään nimessä ollut lahja, jota toivoin, mutta tavallaan se oli, mitä elämältäni tarvitsin.”

Sanna on käynyt pitkää tietä hyväksyäkseen, että yhden lapsensa lopullista toipumisastetta ei voi ennustaa ja että sairaus on aina osa myös hänen kahden terveen tyttärensä lapsuutta.

– Tämä ei missään nimessä ollut lahja, jota toivoin, mutta tavallaan se oli, mitä elämäni tarvitsi. En voi muuttaa, mitä on tapahtunut, mutta voin valita, miten suhtaudun asioihin.


Sanna sanoo, ettei hänellä ole miehensä kanssa parisuhdeaikaa lainkaan. ”Muistan, että rakastan miestäni, kun katson kolmea lastamme.”
Sanna sanoo, ettei hänellä ole miehensä kanssa parisuhdeaikaa lainkaan. ”Muistan, että rakastan miestäni, kun katson kolmea lastamme.”

Sannan elämä oli vyörynyt vauhdilla eteenpäin: hän odotti kolmatta lastaan kahden vuoden sisällä. Lasten ei pitänyt olla mahdollisia, mutta kun ihmepoika syntyi Sannan ollessa 36-vuotias, hän halusi pojalle heti sisaruksia.

Sitten vyöryivät huonot uutiset. Sannan äiti menehtyi syöpään. Muutamaa kuukautta myöhemmin 2-vuotiaalle Benille iski sitkeä flunssa. Sinänsä se oli normaalia, olihan syksy, mutta Ben mieluummin makasi kuin leikki. Lääkärikäynniltä hän lähti suoraan Lastenklinikalle ja jäi sinne viideksi kuukaudeksi. Syynä oli harvinainen Burkittin lymfooma. Jos poika olisi tullut viikkoakin myöhemmin, syöpä olisi levinnyt munuaisiin ja selkäytimeen.

”Lapset kestävät lääkkeet, koska lasten solut uusiutuvat nopeammin kuin aikuisten.”

Ben sai rankkoja sytostaattiannoksia, paljon rankempia kuin aikuiset. Sanna on kiitollinen, että pojan henki säilyi, mutta lääkkeistä jäivät sivuvaikutukset, joista harvemmin puhutaan.

– Kuvaavaa on, että annokset ovat niin suuria, että ne tappaisivat aikuisen. Lapset kestävät ne, koska lasten solut uusiutuvat nopeammin, ja siksi lapset usein selviävät.

Kahden vuoden hoidon jälkeen Ben sai syövästä terveen paperit. Tuolloin hän oli jäänyt kehityksessä kaksivuotiaan tasolle, ja joku taidoista oli kadonnut kokonaan. Hän oli elänyt myös kaksi vuotta eristyksessä, sillä jokainen infektio olisi tarttunut ja voinut tappaa.

”Ben ei puhunut kotiin tullessaan sanaakaan. Hän olisi ollut mieluummin yksin. Se teki erityisen kipeää.”

Yksi sairauden jäänne oli motorinen heikkous. Benin piti oppia kävelemään uudelleen, sillä aivot eivät ymmärtäneet oikean ja vasemman eroa. Kävely oli huteraa ja tuolille nouseminen ylivoimainen suoritus.

Vähäinenkin puhe katosi.

– Hän ei puhunut kotiin tullessaan sanaakaan. En tiedä, oliko taustalla fysiologinen vai psykologinen syy, mutta hän lopetti puhumisen jo sairaalassa. Poika saattoi nyökätä tai puistaa päätään, mutta ei halunnut muuten kommunikoida. Hän olisi ollut mieluummin yksin. Se teki erityisen kipeää.

Äitinsä sairaudesta Sanna tiesi, miltä syöpä voi tuntua, sillä äiti oli osannut sanoittaa kipunsa ja tuntemuksensa.

– Kaksivuotias ei osannut tai halunnut kertoa, miten paljon häntä sattuu. Se tuntui hirveältä.

Nykyään Ben puhuu, mutta epäselvemmin kuin muut eskari-ikäiset. Hän käy puheterapiassa kerran viikossa. Yhtä lailla hän vahvistaa motorisia taitojaan toimintaterapiassa. Tilanne on parempi kuin hänelle alun perin ennustettiin: poika on kävellyt retkillä jo kilometrejä.

Suru. Viha. Katkeruus. Puhdas vitutus. Ne kaikki Sanna kävi läpi.

Pahimmalta tuntui suru, sillä se ei johtanut mihinkään. Se oli hätää ja pelkoa oman lapsen menettämisestä. Kun suru kääntyi vihaksi, Sanna sai siitä jopa voimaa. Hän vihasi syöpää, sitä, että näin kävi juuri heidän perheelleen ja mitä siitä heille seurasi.

– Viha on hetken ihan voimaannuttavakin asia, jos saa siitä tehokkuutta ja raivon hoitaa asioita. Jos sen yli ei pääse, se alkaa kalvaa ja se tuhoaa ihmisen sisältä.

”Minulla oli ikään kuin lupa olla sietämätön ja ärtynyt, koska lapsellani oli syöpä.”

Hyväksymisprosessi ei silti ole yksioikoinen. Välillä Sanna pakeni tapahtuneen taakse ja uhriutui. Tuntui helpottavalta, jos joku sääli syöpälapsen äitiä.

– Käytin syöpäkorttia ja oikeutin sillä välillä huonoa käytöstäni muita ihmisiä kohtaan. Minulla oli ikään kuin lupa olla sietämätön ja ärtynyt, koska lapsellani oli syöpä.

Sitten iski väsymys. Kahden vuoden ajan Sanna oli sinnitellyt Benin rinnalla ja hoitanut kahta vielä pienempää.

Kierre syveni, kun sairauden hoidosta seurasi myös taloudellisia vaikeuksia: Sannan miehenkin oli jäädytettävä työnsä hetkeksi. Aika ei muuten olisi riittänyt lasten hoitoon. Kun poika todettiin terveeksi, sairastui Sanna.

– Uuvuin. Olin totaalisen väsynyt. Emme mieheni kanssa olleet enää vanhempia vaan hoitajia.

Sanna meni terapiaan. Sieltä tärkeimpänä mieleen jäi konkreettinen neuvo: mene joka päivä ulos. Sanna hankki hoitokoiran, ja pitkillä kävelyillä kypsyi ajatus omasta, sillä lenkkien auttava voima oli niin suuri.

– Tämä on terapiakoirani. Sen vuoksi on pakko lähteä ulos, hän rapsuttaa sylissään istuvaa David Bowieta.


Perheaika on parasta. Liv ja Mai kulkevat usein mukana äidin töissä. Sanna työskentelee Mumin Kaffe -ketjun toimitusjohtajana sekä tv-tuotannoissa.

 

 


Mai ei malta odottaa, koska balettitunti alkaa.
Mai ei malta odottaa, koska balettitunti alkaa.

Omien tunteiden purkamisesta kypsyi myös Sannan paras apu. Hän alkoi itse opiskella lyhytterapeutiksi. Siellä hän oppi keinoja käydä läpi kokemaansa ja vaihtamaan näkökulmaa. Kun jokin arkinen ahdistaa, se onkin tosiasiassa hyvin pientä.

Kerran hän huomasi hyräilevänsä kaupassa taustalla soinutta kappaletta. Taakka oli alkanut kevetä.

– Se oli minulle parasta terapiaa. Kärsimys ei jalosta eikä tee ihmisestä välttämättä yhtään parempaa. On oikeus tuntea erilaisia tunteita, surua ja vihaakin, mutta on oma valinta, jääkö niiden vangiksi vai jatkaako eteenpäin. Ihmiset selviävät ihan hirvittävistäkin asioista.

”Minusta on tullut uhkarohkeampi. Elämäni on muuttunut, mutta ei huonompaan.” 

Samalla Sanna ymmärsi, että mennyt ei palaa, vaikka Ben parani. Pojan elämä ei mene niin kuin hän oli sen suunnitellut, eikä hänen oma perhearkensa olekaan niin huoletonta kuin hän oli etukäteen kuvitellut.

– Tuska ja hätä ovat olleet niin vahvoja, että jos minulle olisi näytetty etukäteen, mitä äitinä tulen tuntemaan, en olisi uskaltanut hankkia lapsia. Toisaalta kokemus muutti minua ihmisenä. Kun näin, että lapseni voi kuolla, mikään ei sen jälkeen oikein hetkauta. En jaksa valittaa pienistä asioista ja ärsyynnyn, jos joku tekee niin.

– En myöskään suunnittele paljon eteenpäin. Minusta tuli uhkarohkeampi, sillä ymmärsin, että kaikki voi päättyä milloin vain ja toista mahdollisuutta ei tule. Elämäni on muuttunut, mutta ei huonompaan. Ja tunnen lapsiani kohtaan niin suurta rakkautta, että heidän vuokseen olen järjissäni.

Liv juoksee äidin syliin. Häntä kiukuttaa. Syynä on baletti: miksi se ei ala juuri nyt?

– Hei tule katsomaan balettivideoita, Sannan lastenhoitaja huikkaa.

Arkea helpottaakseen Sanna on päätynyt erilaiseen ratkaisuun kuin useimmat. Päiväkodin sijaan tyttöjä hoitaa yksityishoitaja neljästi viikossa kuusi tuntia kerrallaan. Se lisää yhteistä aikaa, mahdollistaa kiireettömän ilmapiirin ja auttaa Benin terapian järjestämisessä.

Eskari alkaa yhdeksältä, mutta koska terapiat ovat päivällä, aikuisen on irtauduttava niihin kahdesti viikossa.

– Tiedän, että hoitajan ottaminen on etuoikeutettua, mutta sen vuoksi teen paljon töitä. Meillä ei ole turvaverkkoja, joten tarvitsemme ulkopuolista apua.

Toisaalta Sanna pitää lapsia lähellään usein töissäkin. Kerran hän juonsi Radio Nostalgiassa niin, että kolmikko istui studion nurkassa iPadit edessään. Joskus hän ottaa lapset tapaamisiin ja työmatkoille. Se on tapa ottaa takaisin aikaa, jonka Benin sairaus heiltä vei.

– Varsinkin Liv jäi minulle vauvana hieman etäiseksi, sillä sain hänet samana päivänä, kun Ben leikattiin. Emme pitäneet hänelle edes nimenantojuhlia, koska tuntui väärältä juhlia, jos yksi oli kuolemassa.

Toisaalta Sanna on tyytyväinen juuri siitä, että tytöt olivat kriisin hetkellä niin pieniä. Heidän hoitonsa oli aika lailla perustarpeiden täyttämistä eli syöttämistä ja syliä.

– Jos tytöt olisivat olleet isompia, he varmasti muistaisivat enemmän ja eristäytyminen olisi ollut vaikeampaa.

 


Parasta terapiaa. ”Rakkaus lapsiini on pitänyt minut järjissäni”, Sanna sanoo. Terapiakoira David Bowiestakin on ollut apua.

Ben itse suhtautuu sairauteensa arkisesti. Hän ajattelee, että kaikilla lapsilla on syöpä. Välillä hän kuitenkin kysyy, että eihän hän enää sairastu. Sitä äiti ei voi luvata, mutta toivoa voi.

– Käymme kontrolleissa vielä vuosia, ja pojalla on suurempi todennäköisyys sairastua syöpään aikuisena. Elämme kuitenkin täysin normaalia elämää. Se, että voimme nykyään käydä uimakoulussa koko perheen kanssa, emmekä ole eristyksessä, on parasta ikinä!

”Pakko tunnustaa, että olen Benille lepsu. Hänellä on erityinen paikka sydämessäni.”

Yhdestä asiasta Sanna yrittää olla tarkka: siitä, että lapset saavat tasapuolista kohtelua ja huomiota. Hän ei kohtele Beniä silkkihansikkain, enää.

– En pitkään aikaan uskaltanut vaatia häneltä mitään, koska hänellä oli ollut syöpä. Nyt yritän laittaa hänelle samanlaiset rajat kuin muillekin.

– Pakko tunnustaa, etten aina onnistu. Olen lepsumpi, sillä hänellä on erityinen paikkani sydämessäni. Ajattelen, hän on reppanampi, ja tytöt kyllä pärjäävät. En tietenkään saisi ajatella näin, mutta kaipa se on inhimillistä.

Sanna sanookin, että Benistä on tullut mammanpoika, joka kohtelee äitiä kuin herrasmies.

Ja muitakin. Muutama päivä sitten Ben vaati, että äiti menee kauppaan ja ostaa ainekset juustokakkuun. Hän halusi yllättää eskariavustajansa.

– Poika leipoi kakun itse. Meillä on asiat sittenkin aika hyvin.

Sanna Kiiski

  • Toimittaja-tuottaja ja yrittäjä Sanna Kiiski, 43, asuu perheineen Helsingin keskustassa.
  • Perheeseen kuuluvat tv-alalla työskentelevä avomies, lapset Ben, 6, Mai, 5, ja Liv, 4, sekä Espanjasta tuotu rescuekoira David Bowie.
”Vaikka hoidan kotona melkein kaikki hommat, en halua tehdä kaikkia päätöksiä yksin. Juttelemme, että olemme kasvatuksessa samoilla linjoilla”, Jonna sanoo.  Kuva: Milka Alanen
”Vaikka hoidan kotona melkein kaikki hommat, en halua tehdä kaikkia päätöksiä yksin. Juttelemme, että olemme kasvatuksessa samoilla linjoilla”, Jonna sanoo. Kuva: Milka Alanen

Jonna Geagean kotiäitivuodet toimivat samalla luovana taukona. – Minun piti saada miettiä, mitä haluan, Jonna sanoo.

Muusikko Jonna Geageaa, 40, on kai kutsuttava kotiäidiksi. Hän ei ole virallisesti työtön työnhakija eikä perinteisesti työelämässäkään. Toisaalta ei hän ole lasten kanssa kotonakaan, sillä molemmat lapset Mimi ja Lulu ovat aloittaneet päiväkodin puolitoistavuotiaina.

Kun Jonna kertoi viime syksynä Me Naisissa, että sopi miehensä Oscarin kanssa viettävänsä 5–7 vuotta kotona ja ”elävänsä miehensä rahoilla”, siitä seurasi paljon päivittelyä. Sellaista ei ole tapana myöntää ääneen.

Viime vuodet Jonna on tehnyt rauhassa toista soololevyään Omaa aikaa, jolta on nyt ilmestynyt kolme kappaletta. Itse asiassa kotiin jääminen oli alun perin tarkoitettu luovaksi uratauoksi. Jonna ja Oscar sopivat, että sen ajan mies tienaa perheen yhteiset rahat.

– Sovimme, että pidän tauon ja mietin, mitä haluan oikeastaan tehdä. Tein Nylon Beatin jälkeen kymmenen vuotta paljon monenlaisia asioita. Olen ollut rockbändissä, näytellyt monissa musiikkiteattereissa, kuten UIT:ssa, tehnyt soololevyn ja ollut töissä vaatekaupassa. Minun piti silti saada miettiä, mihin oikeastaan haluan keskittyä.

”Voihan mies laittaa astiat koneeseen, mutta laitan ne kyllä uudestaan.”

Kotirouvuus on tarkoittanut tietysti myös sitä, että huushollaaminen on Jonnan vastuulla.

– Ei me tehty mitään työnjakoa, olen hoitanut täällä aina samat hommat. Me ei kumpikaan esimerkiksi olla mitään autoihmisiä, eli jos en tajua autosta jotain asiaa, todennäköisesti mieskään ei sitä osaa. Mutta keittiö on minun aluettani. Voihan mies laittaa astiat koneeseen, mutta laitan ne kyllä uudestaan.

Kotitöistä ei tapella, mutta pariskunta kinaa siitä, arvostaako mies Jonnan panosta tarpeeksi.

– Haluan itse tehdä kotityöt, mutta haluan myös, että panostani arvostetaan. Toisaalta ihan itse olen kuoppani kaivanut. Lapsuudenperheessäni isä ja äiti jakoivat kotitöitä tasaisemmin.

”Olemme nelikymppisiä äitejä, joten ehkä osaamme sovitella vähän paremmin.”

Kotiäitivuodet loppuvat kai virallisesti nyt kesällä, kun Jonna ja Erin Anttila palaavat Nylon Beatiksi kymmenen festarikeikan ajaksi. Comebackia on pyydelty vuosien ajan, ja nyt se tuntui molemmista hyvältä ajatukselta.

– Kun olemme treenailleet, se on tuntunut ihan samalta kuin ennen! Jonna sanoo.

Se tarkoittaa, että he ovat kuin liian tiivis, ärsyttävä pariskunta, joiden juttuihin muut eivät pääse mukaan. Siitä seurasi aikoinaan väistämättä myös aikamoisia riitoja.

– Nyt olemme molemmat nelikymppisiä äitejä, joten ehkä osaamme sovitella vähän paremmin.

Lue koko Jonnan haastattelu Meidän Perheen numerosta 6/2018 tai digilehdestä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen
Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen

Jaksamiseen tepsii moni konsti. Hanna Gullichsenin perheessä niitä ovat oma ja parisuhdeaika, kaksi pesukonetta ja sänky olohuoneessa.

Lounasaika! Perheen isä Joonas Laurila istuu keittiöntasolla ja heittää pastat kiehumaan. Kotikeittiön arvoasiakkaat, puolitoistavuotiaat kaksospojat Anton ja Emil, odottavat jo, milloin ruoka saapuu.

Äiti, kokki-ruokakirjailija Hanna Gullichsen keskeyttää reseptin kirjoittamisen ja kiinnittää poikien ruokalaput. Hanna jatkaa ajatustyötään, ja Joonas esittelee pojille päivän menun. Pasta bolognese, olkaa hyvät!

Kaksi suuta aukeaa, ja Joonas syöttää Antonia. Emilin ruuan tarjoilee Joonaksen äiti, joka käy perheessä usein apuna.

Tämä on normipäivä Hannan ja Joonaksen kotona. Se on myös heidän työpäivänsä: pojat eivät ole vielä päivähoidossa. Joonaksen äiti hoitaa lapsia kolmesti viikossa, viitisen tuntia kerrallaan. Niiden 15 tunnin aikana viikossa Hannan ja Joonaksen on hoidettava iso osa työasioista. Loput hommat hoituvat muun elämän ohessa.

Nytkin poikien syötyä Hanna siivoaa keittiön ja aloittaa blogiannoksen kokkauksen. On päivän ainoa valoisa hetki, joten se on kuvattava nyt.

– Meillä on käytössämme nyt viikkotyöaika, joka oli ennen kaksosia yksi pitkä työpäivä, Hanna sanoo.

– Toisaalta en valita mistään. Yrittäjyys mahdollistaa perheemme elintavan ja sen, että töitä ei tarvitse tehdä viikonpäivää katsoen.

”Väsymys on onneksi kausittaista. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe.”

Hanna kirjoittaa ruokakirjoja ja reseptejä asiakkaille ja vetää omaa kustantamoa. Aikaa kuluu myös blogiin ja podcastiin, vaikka hän mieltääkin ne enemmän harrastukseksi kuin rahasammoksi. Joonaksen työt soljuvat limittäin Hannan kanssa, mutta niitä on edelleen myös juoksupuolella, jossa miehen tausta on.

Pienissä kaksosissa ja yhteisessä yrityksessä olisi monelle haastetta riittävästi, mutta kun pojat olivat puolivuotiaita, Hanna lisäsi elämään vielä yhden kierroksen: hän alkoi opiskella kokiksi. Ensimmäiset puoli vuotta hän kävi koulua, toiset harjoitteli ravintoloiden keittiöissä yötä myöten. Nyt työ on palkittu kokin papereilla.

Eikö heitä väsytä?

– Totta kai! Joonas sanoo.

– Väsymys on onneksi kausittaista. Jos tänään on väsynyt, kahden päivän päästä välttämättä ei. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe, Hanna miettii.


Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen
Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen


Aina vierelläsi. ”Kun lapsia on kaksi, he ovat siunattuja. Heillä on aina joku siinä vierellä”, Hanna sanoo.

Hannan ja Joonaksen tarina eteni salamavauhtia. He tapasivat muutama vuosi sitten juoksun parissa, menivät naimisiin puolentoista vuoden kuluttua ensi­treffeistä, ja pian Hanna odottikin lasta. Tai siis kahta. Silloin jännitti, miten unille käy.

Kun lapsia tulee kerralla kaksi, kaikkea huomiota tarvitaan tuplasti enemmän – samaan aikaan. Syliä kaipaa kaksi vauvaa, ruokaa kaksi suuta ja vaipanvaihtoa kaksi pyllyä.

”Kaksosten ansiosta olemme himmeän tehokkaita.”

Tuplatyöstä huolimatta kahden lapsen hoito on pariskunnan mukaan sujunut yllättävän helposti.

– Rutiinit kahden vauvan hoitoon peräkkäin oppi nopeasti. Olemme suorastaan himmeän tehokkaita heidän ansiostaan. Suurin haaste kaksosten kanssa on ollut logistiikka: tiedämme jokaisen kaupan ja ravintolan, missä voi käydä ja yhtä lailla, missä ei, Joonas sanoo.

Ja se tavaramäärä! Pojilla on viidet kärryt: kaksosrattaiden lisäksi kahdet normaalit vaunut, jotta Hanna ja Joonas voivat ottaa molemmat yhden lapsen ja mennä omille teilleen, sekä kahdet juoksurattaat. Pesukoneitakin on kaksi. Eipä tarvitse odotella edellisen satsin linkousta.

Rentoutta on tuonut se, että Hanna on käynyt saman läpi kertaalleen esikoisensa kanssa kymmenen vuotta sitten. Hän ei ole stressannut pikkupoikien jokaisesta köhästä. Se on helpottanut Joonastakin, jolle lapset ovat ensimmäiset.

Aika on kuitenkin myös kullannut muistot ja opit.

– Ne sen ajan valvomiset ja rutiinit ovat unohtuneet ajat sitten. Ennemmin minä nyt huudan Joonakselle, että tule auttamaan, kun en saa näitä nukkumaan, Hanna sanoo.

Se ero edelliskierrokseen on, että Hanna on kymmenen vuotta vanhempi. On käynyt samoin kuin urheillessa: ikä tuntuu, halusi tai ei.

– Palautuminen kestää. Minä olen meistä se, joka tarvitsee unta kahdeksan tuntia yössä, jotta jaksan, kun Joonas selviää viidellä tunnilla ja päikkäreillä. Juuri puhuimme, että kunnon palautumiseen tarvitaan kaksi yötä: ensimmäinen yö nollaamiseen, toinen latautumiseen.

”Menen joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet.”

Sängyn paikka voi olla olohuoneessa. Kolme kuukautta sitten Hanna ja Joonas kantoivat oman sänkynsä sohvan taakse, jossa uni tulee paremmin. Nukkuminen poikien kanssa samassa huoneessa oli levotonta.

Perhe etsi ensin uutta kotia. Kun Hanna oivalsi, ettei oma makkari ole välttämättömyys, arki toimii nyt oikein hyvin. Järjestelyä tukee myös se, ettei perheen muu elämä keskity olohuoneeseen vaan keittiöön. Se on keskipiste, jossa tehdään työt ja läksyt ja käydään treffeillä, jos ravintolaan ei ehditä.

– Ymmärsin, etten tee omalla huoneella mitään, minä vain nukun siellä. Riittää, kun saa vetää unimaskin kasvoilleni ja tulpat korviin, Hanna sanoo.

– Menen tietoisesti joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet. Se onnistuu, koska pojat nukahtavat usein jo seitsemän maissa.

”Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa.”

Toinen järjestely on nykyiseen pikkupoikien huoneeseen hankittu laveri. Jos nukutusvuorossa olevaa vanhempaakin alkaa väsyttää, laverille on kivempi köllähtää kuin lattialla heitetylle patjalle.

Hanna ja Joonas hyödyntävät myös urheilutaustaansa: fyysinen toiminta tunnetusti vie mehut ja tuo kunnon unen sekä pikkupojille että vanhemmille. Ja kun työaika on tiukka, se on käytettävä täysillä hyväksi.

– Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa. Emme pidä turhia kahvitaukoja vain taukojen vuoksi, sillä aivoissa raksuttaa koko työajan. Sen jälkeen on aivan kuitti olo, Joonas sanoo.

Ja kun on väsynyt, aikuistakin nukuttaa hyvin. Hyvän kierre on valmis.


Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen
Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen


”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen
”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen

Viideltä aamulla Joonas antaa Hannan jäädä nukkumaan ja nousee postittamaan kustantamon kirjoja poikien kanssa.

Ennen Joonas olisi ollut jo lenkillä, mutta miehen jalka leikattiin ennen joulua. Joonas sairasti syövän 18-vuotiaana, ja nyt koko jalkapohja rakennettiin uudelleen, koska kävely ja juoksu sattuivat nuoruuden leikkausten jäljiltä. Toipuminen jatkuu yhä.

Veri vetäisi juoksemaan, sillä hänelle, samoin kuin Hannalle, urheilu on kehon rasituksen lisäksi pään lepoa. Lasten jälkeen himotreenaaminen on kuitenkin jäänyt.

Kun ennen Joonas teki lähes parinkymmenen kilometrin päivittäisiä lenkkejä omissa oloissaan, nyt hän juoksee 20 minuuttia ja kipaisee sitten kauppaan. Vapauden nautinto on pakko yhdistää perhearkeen.

– Ei siinä ole oikeastaan vaihtoehtoja. Juoksen sitten hakemaan vaippoja samalla, Joonas naurahtaa.

Nyt, kun Joonas kuntouttaa jalkaansa, hän on ottanut vastuun myös poikien kärrylenkeistä. Hän voi kävellä tunteja pitkin rantoja ja puistoja.

– Kaikella tällä haluamme opettaa myös pojille, että olemme aktiivisia emmekä pysy paikoillamme.

Samaan aikaan Hanna saa tehdä töitä tai viettää omaa aikaa. Usein hän käy uimassa.

Joonaksen mielestä turhan moni ajattelee edelleen, että lepo tarkoittaa vain pötköttelyä. Tässä perheessä lepo on sitä, että saa energiaa.

– On myös tosi tärkeää, että toiselle voi olla suora ja sanoa, että nyt tarvitset lepoa, jos toinen ei huomaa sitä itse.

Syitä siihen on kaksi: energiavaje näkyy helposti kiireessä kinaamisena, mutta myös aikaansaamattomuutena. Siihen miinaan kumpikaan vanhemmista ei halua astua.

Silloin pirteämpi pakkaa lapset tuplakärryyn ja lähtee pihalle, jotta toinen saa hetken yksin.

– Väsyneenä hetkenä on ihanaa, kun Joonas sanoo minulle, että ensi yönä saat nukkua kunnolla. Pelkästään sillä tiedolla saan energiaa päivään, Hanna sanoo.

”Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn.”

Yhtä lailla Hanna ja Joonas pallottelevat, rullaako arki parhaimmalla mahdollisella tavalla ja tekeekö kumpikin niitä kotitöitä, joista tykkää. Yksi oivallus on, että kun kumpikin valitsee itselleen mieluisimmat jutut perinteisen tasajaon sijaan, on arjessa yksi kinan aihe vähemmän.

– Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn, Joonas sanoo.

– Emme halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa. Joonas ei tykkää tehdä firman kuittijuttuja, joten minä teen ne. Joonas taas hoitaa kaikki ruokaostokset, minä ostoslistat.

”Treffeistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että yhteinen aikamme jää muuten vähiin.”

Kalenterissa on kaksi aihetta, joista ei koskaan lipsuta: vuokranmaksu ja treffit. Hanna tykkää suunnitella ravintolailtoja ja lomia pitkällekin etukäteen. Kun kalenterissa on, mitä odottaa, arkikin menee mukavammin.

– Treffit ovat yhtä tärkeät kuin vuokranmaksu. Niistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että meidän yhteinen aikamme jää muuten vähiin. Se on kuitenkin perheen kannalta tärkeintä, Hanna sanoo.

Perhe on rakennettu parisuhteen päälle, Joonas lisää.

– Parisuhdeaika auttaa meitä rentoutumaan ja jaksamaan. Ja kun jaksamme, jaksamme myös tehdä rakastamiamme asioita poikien kanssa. Se, mitä kalenterissa lukee, on minimimäärä, mutta kyllä suhdetta pitää vaalia ihan tavallisessa arjessakin.

Niin käykin lähes joka ilta, kun pojat nukahtavat.

Paitsi sen kerran, kun Hanna ja Joonas päättivät pitää treffit keittiössään, koska lapsenvahti oli sairastunut.

– Emme päässeet ravintolaan, joten päätimme, että haetaan kaupasta ruuat ja kynttilät. Sen ainoan kerran lapset eivät menneet nukkumaan, eivät sitten millään! Lopulta Emil istui sylissäni, ja söimme kimpassa. Hän halusi olla messissä meidän treffeillä, Hanna kertoo.

Tärkeää on, että vaikka lapsia tuli perheeseen lisää, vanhempien elämäntyyli ei muutu.

– Antaisimme silloin periksi omista arvoista ja uskomuksistamme. Emme muuta elämäämme heidän vuokseen, vaan tuomme heidät meidän elämäämme, Joonas sanoo.

  • Kokki ja yrittäjä Hanna Gullichsen, 39 asuu Helsingissä.
  • Perheeseen kuuluvat puoliso Joonas Laurila, 36, kaksospojat Anton ja Emil sekä Hannan 10-vuotias esikoispoika edellisestä liitosta.