Tuntui hullulta laittaa rasteja ruutuun. Astma sopii, mutta käykö napatyrä? Ullalle ja Anssille Kaisu-tyttären huuli-suulakihalkio oli lopulta pieni asia. ”Oikeastaan jokainen adoptiolapsi on aina erityislapsi”, Ulla sanoo.

Punaisen kirjan sivut on selailtu hiirenkorville. Kaisu, 4, tutkii kirjaa tarkasti, taas kerran. Kuvissa on hän vauvana.

– Tuossa on vähän rähmää silmässä, Kaisu sanoo.

Seuraava kuva on hänen mielestään hassu. Vaipat ovat siinä vinksallaan.

Taustalla näkyy kiinalainen hotellihuone.

Vanhemmiksi kiinalaisessa hotellihuoneessa

Oveen koputetaan. On marraskuu 2013, ja Ulla avaa oven kaakkoiskiinalaisen hotellin 18. kerroksessa.

Sisään pyyhältää kaksi miestä ja Ullalle ennestään tuttu tulkki. Toisella miehistä on sylissään yksivuotias lapsi.

Anssilla on käsissään videokamera. Hän on ajatellut tallentaa tärkeän hetken, mutta kuvaaminen jää.

Näinkin voi tulla äidiksi ja isäksi.

Miehet ovat vakavia ja kiireisiä, eivätkä he puhu englantia. He kertovat tulkin välityksellä, että lapsi on nälkäinen ja vähän kipeä ja että vaippa on märkä. Takana on viiden tunnin automatka. Sitten he ojentavat lapsen Ullan syliin ja lähtevät. Myös tulkki lähtee pois.

Näinkin voi tulla äidiksi ja isäksi. Muutamassa minuutissa, kiinalaisessa hotellihuoneessa.

Tyttö tuntuu Ullan sylissä hikiseltä, ihmeellisen pieneltä ja kevyeltä. Hän näyttää erilaiselta kuin valokuvissa.

Tämän verran Ulla ja Anssi tietävät: Vauva on hylätty noin päivän ikäisenä. Ensimmäisen vuotensa hän on viettänyt lastenkodissa Kaakkois-Kiinan maaseudulla.

Ulla kävelee ympäri huonetta hytkytellen tyttöä sylissään ja esittelee hänelle huolellisesti erikseen eteisen, kylpyhuoneen suihkuineen ja hotellihuoneen ikkunasta avautuvan kaupunkinäkymän. Tällä kertaa Anssi kuvaa kaiken videolle. Pieni tyttö katselee tarkasti ympärilleen ja nyyhkyttää.

Sitten Ulla kuorii varovasti kuumissaan olevan lapsen ylimääräisistä vaatekerroksista ja vaihtaa hänelle kuivan vaipan. Ulla ja Anssi antavat tytölle ruokaa ja juomista. Se on aluksi vaikeaa tytön huuli-suulakihalkion vuoksi, sillä kaikki valuu helposti suusta ulos. Sitten löytyy toimiva tekniikka. Lapsi saa ruuan nieltyä, kun lusikan kääntää suussa ympäri.

Käykö astma?

Tasan kaksi vuotta aikaisemmin, marraskuussa 2011, Ulla ja Anssi istuvat kotona adoptioprosessiin liittyvän terveystietolomakkeen äärellä. Takana ovat parin vuoden tuloksettomat lapsettomuushoidot. Olo on toiveikas, mutta samalla tuntuu hullulta. Viisisivuisessa lomakkeessa kysytään, millaista lasta he toivovat.

Yleensä vauvaa odottavat toivovat yhtä asiaa yli muun: kunhan lapsi vain olisi terve. Ullan ja Anssin sen sijaan pitää nyt listata, minkälaisten diagnoosien kanssa he arvioivat pärjäävänsä.

Suomeen ulkomailta adoptoitujen lasten määrä on viime vuosina laskenut. Monissa maissa, kuten Kiinassa, yhteiskunnallinen tilanne on parantunut ja elintaso noussut. Terveet lapset löytävät yhä useammin kodin synnyinmaassaan.

Adoptioperhettä tarvitsevista lapsista entistä suuremmalla osalla on fyysisiä erityistarpeita.

Siksi Ulla ja Anssi laittavat nyt rasteja ruutuun. He ovat kumpikin jo nelikymppisiä, ja Kiinasta lasta hakevien ikäero lapseen saa olla enintään 45 vuotta. Erityistarpeisen lapsen adoptio onnistuisi nopeammin kuin täysin terveen. Erityistarpeisuus voi tarkoittaa lievimmillään esimerkiksi suurta syntymämerkkiä. Kyse voi olla myös eriasteisista kehityshäiriöistä tai vammoista.

He aloittavat varovasti. Yhden ruudun vieressä lukee astma. Sen he ruksittavat heti. Anssillakin on astma. Myös napatyrä saa rastin. Niistä on helppo aloittaa, muut vaativat enemmän selvittelyä ja pohdintaa.

Joka päivä pelottaa, että aika loppuu kesken.

Hakupaperit lähetetään Kiinaan. Aikaa kuluu, mutta kaivattua puhelua ei kuulu. Joka päivä pelottaa, että aika loppuu kesken. Joka päivä he ovat päivän vanhempia kuin eilen.

Odotuksen varrella he tapaavat adoptioperheitä, joiden lapsilla on erilaisia erityistarpeita.

– Tieto ei lisännyt tuskaa vaan päinvastoin. Näimme, että perheet pärjäävät monenlaisten lasten kanssa. Miksemme mekin voisi pärjätä, Ulla kertoo.

Ulla ja Anssi lisäävät hakemukseensa vähä vähältä lisää adoptoitavan lapsen terveydentilaa koskevia diagnooseja, joita eivät alun perin olleet uskaltaneet rastittaa.

– Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt rastittaa terveystietolomakkeen kohtia rohkeammin heti. Jälkiviisaus on kuitenkin helppoa. Tarvitsimme aikaa erityistarpeisiin tutustumiseen, Anssi sanoo.

Puhelu, joka muuttaa elämän

Syyskuisena torstaiaamuna 2013 Ulla ja Anssi puhuvat lapsihaaveestaan aamupalapöydässä. Molempien usko alkaa loppua. Adoptioprosessissa on vierähtänyt kaksi ja puoli vuotta. Monelle perheelle on löytynyt lapsi Kiinasta heitä nopeammin.

Tilavassa omakotitalossa on ylimääräinen huone, josta voisi tehdä lastenhuoneen. Ulla ja Anssi eivät ole antaneet itselleen lupaa maalata sen seiniä tai hankkia sinne yhtään lelua. Se olisi liian raastavaa.

Myöhemmin samana päivänä Ullan kännykkä soi kesken työpäivän. Se on Anssi. Anssi ei koskaan soita hänelle töihin, ellei asia ole tärkeä. Silloin Ulla tietää.

Ulla kiirehtii sulkemaan työhuoneensa oven silloisessa työpaikassaan, jossa hän työskentelee osto- ja logistiikkapäällikkönä.

Anssi puhuu puhelimessa aivan rauhallisella äänellä. Ulla purskahtaa itkuun.

He voisivat saada vuoden ikäisen tytön Kaakkois-Kiinasta. Tytöllä on huuli-suulakihalkio, Anssi kertoo. Ulla ei voi uskoa. Niin pieni tyttö.

Hän lähettää lyhyen sähköpostiviestin esimiehilleen, jotka tietävät odotuksesta: Puhelu tuli.

Itkusta ei tule loppua.

Anssi hakee Ullan töistä ja he menevät yhdessä Pelastakaa Lapset ry:n toimistolle. Siellä he saavat eteensä kolme valokuvaa tytöstä. Kuvien vauva on vielä pieni rääpäle, mutta Anssille tulee heti tunne tomerasta tytöstä. Molemmat ihastuvat häneen ensi silmäyksellä.

Heiltä kysytään, haluavatko he miettiä asiaa. Eivät halua. Paperit allekirjoitetaan heti.

– Se oli hurjan helppo päätös, Ulla sanoo ja hymyilee.

Katso noita sormia ja varpaita!

Kantoreppu. Rattaat. Leluja. Heti uutista seuraavana viikonloppuna Ulla ja Anssi suuntaavat ostoksille.

– Olimme aikamoisissa täpinöissä, Anssi naurahtaa.

Tapettikauppaankin he ehtivät. He valitsevat tytön huoneeseen tapetin, jossa on aniliininpunaisia ja turkooseja kukkia. Anssi maalaa vanhoja, huoneeseen sopivia huonekaluja samalla aniliininpunaisella värillä.

Huoneen remontoiminen tuntuu taas yhdeltä konkreettiselta askeleelta eteenpäin.

Kiinasta pitää odottaa vielä lopullista hyväksymistä ennen matkan varaamista. Pian postilaatikkoon tipahtaa pramea, punakoristeltu ja vihreillä koukeroilla kehystetty hyväksymistodistus, jossa on tekstiä kiinaksi ja englanniksi sekä suuri, pyöreä, punainen leima. Ulla ja Anssi allekirjoittavat sen kädet täristen.

Seitsemän viikkoa ennen matkaa kuluvat hujauksessa. On järjesteltävä asioita niin kotona kuin töissäkin. Anssi saa nukuttua yönsä paremmin kuin aikoihin.

Vähän väliä Ulla ja Anssi vilkuilevat kolmea valokuvaa, jotka he ovat saaneet Pelastakaa Lapset Ry:n toimistolta mukaansa. Missäköhän tyttö tuossa istuu? Katso noita sormia ja varpaita!

He päättävät antaa tyttärelle nimeksi Kaisu, koska sen ääntämisasu muistuttaa hiukan kiinaa. Toinen nimi Helmi tulee Anssin mummolta ja myös Ullan suvusta. Kolmas nimi Ning viittaa Kaisun lastenkotipaikkakuntaan ja kiinankieliseen nimeen.

Yhteinen matka alkaa

Hotellihuoneessa Kaakkois-Kiinassa tuoreisiin vanhempiin iskee epäusko. Huoli ja onni vuorottelevat.

Vauva on tästä eteenpäin heistä täysin riippuvainen. Aluksi Kaisu pelkää kumpaakin uutta aikuista. Ulla pitää häntä sylissä lapsen selkä itseensä päin, ettei vauva alkaisi itkeä.

Kaisu tykkää olla jatkuvassa liikkeessä. Niinpä Ulla ja Anssi työntävät häntä vaunuissa joka ilta pitkin hotellin käytäviä, jotta tyttö rauhoittuisi ja nukahtaisi.

Vaunut he ovat käyneet ostamassa läheisestä tavaratalosta. Samalla mukaan on tarttunut posliiniastia, josta tulee myöhemmin Kaisun kastemalja.

Viikon jälkeen kolmikko suuntaa Shanghaihin, jossa he tutustuvat kaupungilla kierrellessä vaivihkaa toisiinsa. Anssi ja Ulla työntävät lastenvaunuja tai kantavat Kaisua vuoronperään sylissään aamusta iltaan rauhan säilymiseksi. Kaisu nauttii kaupungin hälystä ja tasaisesta taustametelistä, johon hän on lastenkodissa tottunut.

Yhdessä valokuva-albumin kuvassa Ulla on kantanut Kaisua sylissä viisi tuntia putkeen.

– Anssi syötti minulle banaania ja rusinoita ja kaatoi vettä vesipullosta suoraan suuhun. Laihduimme molemmat kahden viikon matkalla useamman kilon, Ulla muistelee nauraen.

Matkan viimeisenä päivänä Ulla ja Anssi hakevat Shanghain Suomen konsulaatista Kaisulle passin. Tyttärestä tulee virallisesti suomalainen.

Siitä alkaa uuden perheen yhteinen kotimatka.

Kaksi Kiinaan, kolme kotiin

Suomessa Kaisun halkio leikataan heti tammikuussa. Kun Kaisu katoaa leikkaussaliin, vanhempiin iskee heti kova ikävä.

Leikkaus kestää muutaman ikuisuudelta tuntuvan tunnin. Ulla kävelee pitkin Helsingin katuja ja vahtii puhelinta herkeämättä. Anssi on töissä ja tuntee olonsa eksyneeksi. Tämä on ensimmäinen kerta, kun he ovat Kaisusta erossa. Tytär on muiden käsissä, eivätkä he tiedä, mitä odottaa leikkauksen jälkeen.

Kaisu joutuu viettämään äitinsä kanssa sairaalassa lopulta lähes viikon, sillä toipuminen isosta leikkauksesta vie aikaa. Ulla torkahtelee öisin Kaisun pinnasängyn vieressä sairaalasängyssä. Äidin käsi mahtuu pinnojen välistä Kaisun turvaksi. Anssi tulee joka päivä, silloin Ulla saa vähän nukuttua.

Toinen leikkaus koittaa juhannuksena. Tällä kertaa Kaisu ja Ulla pääsevät hieman nopeammin kotiin. Myöhemmin lääkäri kehuu Ullalle ja Anssille, miten hyvin ja selvästi Kaisu on alkanut puhua. Se ei ole halkiotapauksissa aina itsestäänselvyys.

Ainakaan lähivuosina ei tarvita enempää leikkauksia. Hampaita pitää ehkä oikoa, mutta hammasraudat saa moni teini-iässä muutenkin, vanhemmat tuumivat.

Kaisu vaikuttaa reippaalta ja voimakastahtoiselta nelivuotiaalta, jonka lempiruokaa on lasagne ja joka on innostunut askartelusta, valokuvauksesta ja ruuanlaitosta. Hän viihtyy päiväkodissa, jonka on aloittanut puoli vuotta sitten.

Ulla ja Anssi eivät ajattele itseään juurikaan erityistarpeisen lapsen vanhempina. Arki rullaa sujuvasti.

On kysymyksiä, joihin emme saa koskaan vastauksia.

– Toisaalta joku on joskus sanonut, että jokainen adoptiolapsi on aina erityislapsi. Emme tiedä Kaisun tarinaa alusta alkaen. Voimme vain arvailla. On kysymyksiä, joihin emme saa koskaan vastauksia, Ulla sanoo.

Lapsen lisäksi adoptioprosessi on tuonut Ullan ja Anssin elämään muutakin uutta. Se on avartanut kummankin ajattelua ja tarjonnut mahdollisuuden tutustua erilaisiin perheisiin ympäri Suomea. Kummallakaan ei ollut aiempaa kokemusta erityistarpeisista lapsista. Lisäksi he ovat joutuneet pohtimaan omaa historiaansa ja kasvatustaan.

Kaisu itse ei kiinnitä huomiota siihen, että vanhoissa kuvissa hänen suunsa näyttää erilaiselta kuin nykyään. Hän keskittyy aivan muihin yksityiskohtiin, kuten vaippojen asentoon ja rähmään silmäkulmassa.

– Mä olen käynyt Kiinassa, Kaisu toteaa.

Perhe on käynyt albumin tarinan yhdessä läpi lukemattomia kertoja. Punaisen kirjan kannessa lukee tuon tarinan nimi: Kaksi Kiinaan, kolme kotiin.

Seuraavasta kirjasta tulee ihan tavallinen perheen loma-albumi.

”Vaikka hoidan kotona melkein kaikki hommat, en halua tehdä kaikkia päätöksiä yksin. Juttelemme, että olemme kasvatuksessa samoilla linjoilla”, Jonna sanoo.  Kuva: Milka Alanen
”Vaikka hoidan kotona melkein kaikki hommat, en halua tehdä kaikkia päätöksiä yksin. Juttelemme, että olemme kasvatuksessa samoilla linjoilla”, Jonna sanoo. Kuva: Milka Alanen

Jonna Geagean kotiäitivuodet toimivat samalla luovana taukona. – Minun piti saada miettiä, mitä haluan, Jonna sanoo.

Muusikko Jonna Geageaa, 40, on kai kutsuttava kotiäidiksi. Hän ei ole virallisesti työtön työnhakija eikä perinteisesti työelämässäkään. Toisaalta ei hän ole lasten kanssa kotonakaan, sillä molemmat lapset Mimi ja Lulu ovat aloittaneet päiväkodin puolitoistavuotiaina.

Kun Jonna kertoi viime syksynä Me Naisissa, että sopi miehensä Oscarin kanssa viettävänsä 5–7 vuotta kotona ja ”elävänsä miehensä rahoilla”, siitä seurasi paljon päivittelyä. Sellaista ei ole tapana myöntää ääneen.

Viime vuodet Jonna on tehnyt rauhassa toista soololevyään Omaa aikaa, jolta on nyt ilmestynyt kolme kappaletta. Itse asiassa kotiin jääminen oli alun perin tarkoitettu luovaksi uratauoksi. Jonna ja Oscar sopivat, että sen ajan mies tienaa perheen yhteiset rahat.

– Sovimme, että pidän tauon ja mietin, mitä haluan oikeastaan tehdä. Tein Nylon Beatin jälkeen kymmenen vuotta paljon monenlaisia asioita. Olen ollut rockbändissä, näytellyt monissa musiikkiteattereissa, kuten UIT:ssa, tehnyt soololevyn ja ollut töissä vaatekaupassa. Minun piti silti saada miettiä, mihin oikeastaan haluan keskittyä.

”Voihan mies laittaa astiat koneeseen, mutta laitan ne kyllä uudestaan.”

Kotirouvuus on tarkoittanut tietysti myös sitä, että huushollaaminen on Jonnan vastuulla.

– Ei me tehty mitään työnjakoa, olen hoitanut täällä aina samat hommat. Me ei kumpikaan esimerkiksi olla mitään autoihmisiä, eli jos en tajua autosta jotain asiaa, todennäköisesti mieskään ei sitä osaa. Mutta keittiö on minun aluettani. Voihan mies laittaa astiat koneeseen, mutta laitan ne kyllä uudestaan.

Kotitöistä ei tapella, mutta pariskunta kinaa siitä, arvostaako mies Jonnan panosta tarpeeksi.

– Haluan itse tehdä kotityöt, mutta haluan myös, että panostani arvostetaan. Toisaalta ihan itse olen kuoppani kaivanut. Lapsuudenperheessäni isä ja äiti jakoivat kotitöitä tasaisemmin.

”Olemme nelikymppisiä äitejä, joten ehkä osaamme sovitella vähän paremmin.”

Kotiäitivuodet loppuvat kai virallisesti nyt kesällä, kun Jonna ja Erin Anttila palaavat Nylon Beatiksi kymmenen festarikeikan ajaksi. Comebackia on pyydelty vuosien ajan, ja nyt se tuntui molemmista hyvältä ajatukselta.

– Kun olemme treenailleet, se on tuntunut ihan samalta kuin ennen! Jonna sanoo.

Se tarkoittaa, että he ovat kuin liian tiivis, ärsyttävä pariskunta, joiden juttuihin muut eivät pääse mukaan. Siitä seurasi aikoinaan väistämättä myös aikamoisia riitoja.

– Nyt olemme molemmat nelikymppisiä äitejä, joten ehkä osaamme sovitella vähän paremmin.

Lue koko Jonnan haastattelu Meidän Perheen numerosta 6/2018 tai digilehdestä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen
Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen

Jaksamiseen tepsii moni konsti. Hanna Gullichsenin perheessä niitä ovat oma ja parisuhdeaika, kaksi pesukonetta ja sänky olohuoneessa.

Lounasaika! Perheen isä Joonas Laurila istuu keittiöntasolla ja heittää pastat kiehumaan. Kotikeittiön arvoasiakkaat, puolitoistavuotiaat kaksospojat Anton ja Emil, odottavat jo, milloin ruoka saapuu.

Äiti, kokki-ruokakirjailija Hanna Gullichsen keskeyttää reseptin kirjoittamisen ja kiinnittää poikien ruokalaput. Hanna jatkaa ajatustyötään, ja Joonas esittelee pojille päivän menun. Pasta bolognese, olkaa hyvät!

Kaksi suuta aukeaa, ja Joonas syöttää Antonia. Emilin ruuan tarjoilee Joonaksen äiti, joka käy perheessä usein apuna.

Tämä on normipäivä Hannan ja Joonaksen kotona. Se on myös heidän työpäivänsä: pojat eivät ole vielä päivähoidossa. Joonaksen äiti hoitaa lapsia kolmesti viikossa, viitisen tuntia kerrallaan. Niiden 15 tunnin aikana viikossa Hannan ja Joonaksen on hoidettava iso osa työasioista. Loput hommat hoituvat muun elämän ohessa.

Nytkin poikien syötyä Hanna siivoaa keittiön ja aloittaa blogiannoksen kokkauksen. On päivän ainoa valoisa hetki, joten se on kuvattava nyt.

– Meillä on käytössämme nyt viikkotyöaika, joka oli ennen kaksosia yksi pitkä työpäivä, Hanna sanoo.

– Toisaalta en valita mistään. Yrittäjyys mahdollistaa perheemme elintavan ja sen, että töitä ei tarvitse tehdä viikonpäivää katsoen.

”Väsymys on onneksi kausittaista. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe.”

Hanna kirjoittaa ruokakirjoja ja reseptejä asiakkaille ja vetää omaa kustantamoa. Aikaa kuluu myös blogiin ja podcastiin, vaikka hän mieltääkin ne enemmän harrastukseksi kuin rahasammoksi. Joonaksen työt soljuvat limittäin Hannan kanssa, mutta niitä on edelleen myös juoksupuolella, jossa miehen tausta on.

Pienissä kaksosissa ja yhteisessä yrityksessä olisi monelle haastetta riittävästi, mutta kun pojat olivat puolivuotiaita, Hanna lisäsi elämään vielä yhden kierroksen: hän alkoi opiskella kokiksi. Ensimmäiset puoli vuotta hän kävi koulua, toiset harjoitteli ravintoloiden keittiöissä yötä myöten. Nyt työ on palkittu kokin papereilla.

Eikö heitä väsytä?

– Totta kai! Joonas sanoo.

– Väsymys on onneksi kausittaista. Jos tänään on väsynyt, kahden päivän päästä välttämättä ei. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe, Hanna miettii.


Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen
Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen


Aina vierelläsi. ”Kun lapsia on kaksi, he ovat siunattuja. Heillä on aina joku siinä vierellä”, Hanna sanoo.

Hannan ja Joonaksen tarina eteni salamavauhtia. He tapasivat muutama vuosi sitten juoksun parissa, menivät naimisiin puolentoista vuoden kuluttua ensi­treffeistä, ja pian Hanna odottikin lasta. Tai siis kahta. Silloin jännitti, miten unille käy.

Kun lapsia tulee kerralla kaksi, kaikkea huomiota tarvitaan tuplasti enemmän – samaan aikaan. Syliä kaipaa kaksi vauvaa, ruokaa kaksi suuta ja vaipanvaihtoa kaksi pyllyä.

”Kaksosten ansiosta olemme himmeän tehokkaita.”

Tuplatyöstä huolimatta kahden lapsen hoito on pariskunnan mukaan sujunut yllättävän helposti.

– Rutiinit kahden vauvan hoitoon peräkkäin oppi nopeasti. Olemme suorastaan himmeän tehokkaita heidän ansiostaan. Suurin haaste kaksosten kanssa on ollut logistiikka: tiedämme jokaisen kaupan ja ravintolan, missä voi käydä ja yhtä lailla, missä ei, Joonas sanoo.

Ja se tavaramäärä! Pojilla on viidet kärryt: kaksosrattaiden lisäksi kahdet normaalit vaunut, jotta Hanna ja Joonas voivat ottaa molemmat yhden lapsen ja mennä omille teilleen, sekä kahdet juoksurattaat. Pesukoneitakin on kaksi. Eipä tarvitse odotella edellisen satsin linkousta.

Rentoutta on tuonut se, että Hanna on käynyt saman läpi kertaalleen esikoisensa kanssa kymmenen vuotta sitten. Hän ei ole stressannut pikkupoikien jokaisesta köhästä. Se on helpottanut Joonastakin, jolle lapset ovat ensimmäiset.

Aika on kuitenkin myös kullannut muistot ja opit.

– Ne sen ajan valvomiset ja rutiinit ovat unohtuneet ajat sitten. Ennemmin minä nyt huudan Joonakselle, että tule auttamaan, kun en saa näitä nukkumaan, Hanna sanoo.

Se ero edelliskierrokseen on, että Hanna on kymmenen vuotta vanhempi. On käynyt samoin kuin urheillessa: ikä tuntuu, halusi tai ei.

– Palautuminen kestää. Minä olen meistä se, joka tarvitsee unta kahdeksan tuntia yössä, jotta jaksan, kun Joonas selviää viidellä tunnilla ja päikkäreillä. Juuri puhuimme, että kunnon palautumiseen tarvitaan kaksi yötä: ensimmäinen yö nollaamiseen, toinen latautumiseen.

”Menen joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet.”

Sängyn paikka voi olla olohuoneessa. Kolme kuukautta sitten Hanna ja Joonas kantoivat oman sänkynsä sohvan taakse, jossa uni tulee paremmin. Nukkuminen poikien kanssa samassa huoneessa oli levotonta.

Perhe etsi ensin uutta kotia. Kun Hanna oivalsi, ettei oma makkari ole välttämättömyys, arki toimii nyt oikein hyvin. Järjestelyä tukee myös se, ettei perheen muu elämä keskity olohuoneeseen vaan keittiöön. Se on keskipiste, jossa tehdään työt ja läksyt ja käydään treffeillä, jos ravintolaan ei ehditä.

– Ymmärsin, etten tee omalla huoneella mitään, minä vain nukun siellä. Riittää, kun saa vetää unimaskin kasvoilleni ja tulpat korviin, Hanna sanoo.

– Menen tietoisesti joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet. Se onnistuu, koska pojat nukahtavat usein jo seitsemän maissa.

”Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa.”

Toinen järjestely on nykyiseen pikkupoikien huoneeseen hankittu laveri. Jos nukutusvuorossa olevaa vanhempaakin alkaa väsyttää, laverille on kivempi köllähtää kuin lattialla heitetylle patjalle.

Hanna ja Joonas hyödyntävät myös urheilutaustaansa: fyysinen toiminta tunnetusti vie mehut ja tuo kunnon unen sekä pikkupojille että vanhemmille. Ja kun työaika on tiukka, se on käytettävä täysillä hyväksi.

– Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa. Emme pidä turhia kahvitaukoja vain taukojen vuoksi, sillä aivoissa raksuttaa koko työajan. Sen jälkeen on aivan kuitti olo, Joonas sanoo.

Ja kun on väsynyt, aikuistakin nukuttaa hyvin. Hyvän kierre on valmis.


Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen
Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen


”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen
”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen

Viideltä aamulla Joonas antaa Hannan jäädä nukkumaan ja nousee postittamaan kustantamon kirjoja poikien kanssa.

Ennen Joonas olisi ollut jo lenkillä, mutta miehen jalka leikattiin ennen joulua. Joonas sairasti syövän 18-vuotiaana, ja nyt koko jalkapohja rakennettiin uudelleen, koska kävely ja juoksu sattuivat nuoruuden leikkausten jäljiltä. Toipuminen jatkuu yhä.

Veri vetäisi juoksemaan, sillä hänelle, samoin kuin Hannalle, urheilu on kehon rasituksen lisäksi pään lepoa. Lasten jälkeen himotreenaaminen on kuitenkin jäänyt.

Kun ennen Joonas teki lähes parinkymmenen kilometrin päivittäisiä lenkkejä omissa oloissaan, nyt hän juoksee 20 minuuttia ja kipaisee sitten kauppaan. Vapauden nautinto on pakko yhdistää perhearkeen.

– Ei siinä ole oikeastaan vaihtoehtoja. Juoksen sitten hakemaan vaippoja samalla, Joonas naurahtaa.

Nyt, kun Joonas kuntouttaa jalkaansa, hän on ottanut vastuun myös poikien kärrylenkeistä. Hän voi kävellä tunteja pitkin rantoja ja puistoja.

– Kaikella tällä haluamme opettaa myös pojille, että olemme aktiivisia emmekä pysy paikoillamme.

Samaan aikaan Hanna saa tehdä töitä tai viettää omaa aikaa. Usein hän käy uimassa.

Joonaksen mielestä turhan moni ajattelee edelleen, että lepo tarkoittaa vain pötköttelyä. Tässä perheessä lepo on sitä, että saa energiaa.

– On myös tosi tärkeää, että toiselle voi olla suora ja sanoa, että nyt tarvitset lepoa, jos toinen ei huomaa sitä itse.

Syitä siihen on kaksi: energiavaje näkyy helposti kiireessä kinaamisena, mutta myös aikaansaamattomuutena. Siihen miinaan kumpikaan vanhemmista ei halua astua.

Silloin pirteämpi pakkaa lapset tuplakärryyn ja lähtee pihalle, jotta toinen saa hetken yksin.

– Väsyneenä hetkenä on ihanaa, kun Joonas sanoo minulle, että ensi yönä saat nukkua kunnolla. Pelkästään sillä tiedolla saan energiaa päivään, Hanna sanoo.

”Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn.”

Yhtä lailla Hanna ja Joonas pallottelevat, rullaako arki parhaimmalla mahdollisella tavalla ja tekeekö kumpikin niitä kotitöitä, joista tykkää. Yksi oivallus on, että kun kumpikin valitsee itselleen mieluisimmat jutut perinteisen tasajaon sijaan, on arjessa yksi kinan aihe vähemmän.

– Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn, Joonas sanoo.

– Emme halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa. Joonas ei tykkää tehdä firman kuittijuttuja, joten minä teen ne. Joonas taas hoitaa kaikki ruokaostokset, minä ostoslistat.

”Treffeistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että yhteinen aikamme jää muuten vähiin.”

Kalenterissa on kaksi aihetta, joista ei koskaan lipsuta: vuokranmaksu ja treffit. Hanna tykkää suunnitella ravintolailtoja ja lomia pitkällekin etukäteen. Kun kalenterissa on, mitä odottaa, arkikin menee mukavammin.

– Treffit ovat yhtä tärkeät kuin vuokranmaksu. Niistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että meidän yhteinen aikamme jää muuten vähiin. Se on kuitenkin perheen kannalta tärkeintä, Hanna sanoo.

Perhe on rakennettu parisuhteen päälle, Joonas lisää.

– Parisuhdeaika auttaa meitä rentoutumaan ja jaksamaan. Ja kun jaksamme, jaksamme myös tehdä rakastamiamme asioita poikien kanssa. Se, mitä kalenterissa lukee, on minimimäärä, mutta kyllä suhdetta pitää vaalia ihan tavallisessa arjessakin.

Niin käykin lähes joka ilta, kun pojat nukahtavat.

Paitsi sen kerran, kun Hanna ja Joonas päättivät pitää treffit keittiössään, koska lapsenvahti oli sairastunut.

– Emme päässeet ravintolaan, joten päätimme, että haetaan kaupasta ruuat ja kynttilät. Sen ainoan kerran lapset eivät menneet nukkumaan, eivät sitten millään! Lopulta Emil istui sylissäni, ja söimme kimpassa. Hän halusi olla messissä meidän treffeillä, Hanna kertoo.

Tärkeää on, että vaikka lapsia tuli perheeseen lisää, vanhempien elämäntyyli ei muutu.

– Antaisimme silloin periksi omista arvoista ja uskomuksistamme. Emme muuta elämäämme heidän vuokseen, vaan tuomme heidät meidän elämäämme, Joonas sanoo.

  • Kokki ja yrittäjä Hanna Gullichsen, 39 asuu Helsingissä.
  • Perheeseen kuuluvat puoliso Joonas Laurila, 36, kaksospojat Anton ja Emil sekä Hannan 10-vuotias esikoispoika edellisestä liitosta.