16-vuotiaana Marja vietti Andyn kanssa kaksi päivää. 13 vuotta myöhemmin hänen oli pakko etsiä hänet käsiinsä. Kuva: Pia Inberg
16-vuotiaana Marja vietti Andyn kanssa kaksi päivää. 13 vuotta myöhemmin hänen oli pakko etsiä hänet käsiinsä. Kuva: Pia Inberg

Älä pelkää vaan luota, sai näyttelijä Marja Salo todeta. Itseesi, keneen rakastut, ja siihen, kenen kanssa pihalla kannattaa leikkiä.

Tavallisena aamuna näyttelijä Marja Salo juo litran kahvia, keittää lapsilleen puuron ja huomaa yhtäkkiä, että on kiire.

Rivitaloasunnon keittiöön jää tiskaamaan Marjan äiti, joka asuu yläkerran toisessa makuuhuoneessa. Toisessa nukkuvat Marja ja mies Andy sekä lapset, juuri ekaluokan aloittanut Miles ja päiväkotiin vietävä pikkusisko Mimi. Heitä kello hoputtaa jo menoihinsa.

– Äidin vuokrasopimus päättyi, kun minä olin juuri palaamassa töihin. Sovimme, että hän muuttaa meille vähäksi aikaa. Sitten hän jäi, Marja kertoo.

Isoäiti kotona on kullanarvoinen, sillä Marjan työ Kansallisteatterilla tarkoittaa paitsi kiireisiä aamuja, myös myöhään venyviä iltoja. Kolmen sukupolven kodissa eletään sopuisasti.

– Äidistä on paljon apua, ja se tuo iloa hänelle itselleenkin. Emme ole koskaan joutuneet pyytämään muuta hoitajaa kotiin, Marja sanoo.

– Andylle kuvio sopii täysin, mutta hän onkin poikkeuksellinen, tosi ihmeellinen tyyppi.

Ihmeellinen on myös heidän tarinansa.


Marjan poika Miles on ekaluokkalainen, tytär Mimi nelivuotias. Kuva: Pia Inberg


Meidän on pakko tavata

Marja oli päättänyt perustaa perheen poikaystävänsä kanssa, mutta ennen sitä hänen olisi pakko tavata Andy.

Hän ei voinut unohtaa amerikkalaispoikaa, jonka kanssa oli viettänyt kaksi päivää rullaluistelukilpailuissa Helsingissä 16-vuotiaana, 13 vuotta aikaisemmin. He olivat puhuneet vain vähän, mutta tunteneet toisensa täysin tutuiksi.

– Puhuin silloin huonosti englantia. Tyydyin lähinnä viittomaan, sillä en halunnut olla epätäydellinen. Silti minusta tuntui, että ymmärsimme toisiamme.

Keväällä 2009 Marja löysi Andyn Facebookista. He alkoivat kirjoitella toisilleen. Heinäkuussa Marja matkusti New Yorkiin teatterimatkan varjolla, vaikka ystävät varoittivat: Älä mene. Se sotkee kaiken.

”Meillä oli Andyn kanssa yhteys, josta puuttui kaikki epäonnistumisen pelko. 

Kun hän näki Andyn, he molemmat tiesivät, että tämä olisi tässä.

Rakkaus oli päivänselvää, mutta päälle vyöryivät muutkin tunteet. Olisi liian myöhäistä. Tämä on aivan hullua. Emme me voi.

Eikä Marja uskaltanut vieläkään puhua kunnolla englantia. Se ei haitannut.

– Tunne oli samanlainen kuin vanhan ystävän kanssa, jota näkee vuosien jälkeen. Välistä jääneellä ajalla ei ollut merkitystä. Olimme heti, kuin olisimme tunteneet toisemme aina, Marja kuvailee.

– Minulla oli Andyn kanssa turvallinen olo. Meillä oli yhteys, josta puuttui kaikki sellainen epäonnistumisen pelko, joka usein liittyy muiden ihmisten kohtaamiseen. Suhde oli erilainen kuin mikään, mihin olin törmännyt aikaisemmin.

Kotiin palattuaan Marja erosi poikaystävästään. Kun Andy sai tietää erosta, hän lensi Suomeen seuraavana päivänä. Seuraavan syksyn ja talven aikana he tapasivat neljä kertaa, vuoroin Suomessa ja Yhdysvalloissa.

– Jos joku tekisi meistä elokuvan, kukaan ei uskoisi tarinan alkua. Se yhdistää meitä yhä. Kun arjesta puuttuu kaikki glamour, muistamme, miten rakastuimme, Marja sanoo.

Vauva sai tulla

Vauva, Miles, saisi tulla koska vain. Marja teki testin keväällä 2010, kun Andy oli toisella mantereella.

Ystävät olivat raskausuutisesta kauhuissaan. Hyvää tulevaisuutta yksinhuoltajana, kertoivat katseet, mutta Marja oli äitiydestä yhtä varma kuin Andystakin. Muiden epäluulo ei tuntunut miltään.

”Ajattelin heti, että kaikki järjestyy.”

Andylle Marja kertoi raskaudesta Skypessä sen jälkeen, kun oli kuullut Milesin sydänäänet.

– Minulla ei ollut mitään huolta siitä, miten hän reagoisi. Ajattelin heti, että juuri näin tämän pitää mennä. Kaikki järjestyy.

Andy ilmoitti, että he menevät naimisiin. Heinäkuussa häissä Atlantassa esiintyi harpunsoittaja. Amerikkalaissuku sai tutustua morsiameen, jonka kaaso kiskoi ylös päiväunilta puoli tuntia ennen vihkimistä. Muhkean timanttisormuksen Marja tahtoi vaihtaa mahdollisimman yksinkertaiseen, ja vieraille hän tarjoili poropiirakoita pikkusiskonsa tekemässä mekossa. Se oli muhkeisiin jenkkihäihin tottuneille kovin arkinen.

Kuukausi ennen Milesin syntymää, marraskuussa 2010, Andy muutti Suomeen.


Korkealla! Miles harrastaa uimahyppyjä, Mimi on kiinnostunut muun muassa jalkapallosta. Kuva: Pia Inberg
Korkealla! Miles harrastaa uimahyppyjä, Mimi on kiinnostunut muun muassa jalkapallosta. Kuva: Pia Inberg


Isä, joka osallistuu

On se hyvä, että sinulla on tuollainen mies, Marjan äiti sanoo.

Yösyöttö-elokuvassa Marja näyttelee Enniä, jonka mies on jättänyt hänet yksin vauvan kanssa. Marjan oma lapsiperhearki on aivan erilaista.

Hänen miehensä on sellainen, joka jaksaa lukea kymmenen iltasatua yhteen menoon ja istuu lapio kädessä keskellä hiekkalaatikkoa, kun muut vanhemmat jäävät seisoskelemaan leikkikentän reunalle. Uimarannalla Marja saa muistuttaa, että suomalaisille säännöt ovat tärkeitä: liukumäki on todella vain lapsia varten.

– Minulla ei ole sitä ongelmaa, että pitäisi kehottaa puolisoa osallistumaan. Päinvastoin, saan välillä sanoa, että anna lasten olla keskenäänkin, Marja nauraa.

– Välillä on kyllä kurjaa olla se tylsä, joka käskee sisälle kesken futispelin. Lapset sanovat, että äiti on pomo ja isi on paras, koska se leikkii meidän kanssa.

Marja uskoo, että Andyn taustakin vaikuttaa: amerikkalaisesta kulttuurista hän on oppinut, että siellä lapsen aloitteisiin vastataan aina. Jokainen aikuinen näkee lapset ja hymyilee heille. Tapa tuntuu tulevan luonnostaan.

– Suomessa lapsille joko lässytetään tai toivotaan, että jättäisipä tuo minut rauhaan. Minusta tuntuu, että se on myös ajan ilmiö: ihmiset eivät halua ottaa vastuuta mistään muusta kuin omista asioistaan.

Marja haluaa elää toisin.


Oma jengi. Marjan perhe viettää paljon aikaa yhdessä. ”Viihdyn tosi hyvin lasteni kanssa.”


Maailmantuskaa purkamassa

Junaradan varressa kulkee metsäpolku, jota etenee neljä hahmoa. Siellä Marjan perhe kerää roskia.

Marja pelkää harvaa asiaa. Terrorismia on vaikea pelätä, kun todennäköisempää on voittaa lotossa tai jäädä auton alle. Ennen lapsia Marja muistaa olleensa hullunkin rohkea: hän saattoi treenata volttia rullaluistelurampilla ja kaatua kymmenen kertaa niskalleen säikähtämättä. Mutta viime kesänä hän ahdistui nähdessään roskaiset rannat ja meren, jonka pohjasta kaikki korallit ovat kuolleet.

Andy opiskeli kesän Mallorcalla, ja Marja matkusti sinne lasten kanssa interrailaamalla läpi Euroopan.

– Minusta on pelottavaa nähdä, että koko ekosysteemi on romahtamassa, Marja sanoo.

– Onko niin, että 50 vuoden kuluttua meressä ei ole muuta kuin matoja ja muovia?

Marja tietää, ettei toisia voi muuttaa, mutta omaan käytökseen voi vaikuttaa. Siksi heidän perheensä siivosi Välimeren rantaa joka aamu. Lasten haavit täyttyivät muovisilpusta.

– Siivoamisesta tuli tosi hyvä olo. Se herätti kyllä huomiota, ja uskon, että sen ansiosta muutkin saattavat alkaa tehdä jotakin.

Jos kotona olohuoneen nurkasta löytyy hämähäkki, Marja, Andy ja lapset pelastavat sen ulos. Pihalla he eivät kävele maassa lojuvan muovipussin ohi, vaan nostavat sen roskiin. Metsässä he rakentavat siilille majan. He ostavat vaatteet ja huonekalut mieluiten käytettyinä ja syövät kasvisruokaa – paitsi Andy, joka syö silloin tällöin luomulihaa.

”Uskon, että ekologinen elämäntapa opettaa lapsille empatiaa.”

Marja sanoo tutustuneensa lihantuotantoon maatilalla työskennellessään.

– Uskon, että tämä kaikki opettaa lapsille empatiaa, Marja sanoo.

– Tuntuu vaikealta vaatia lapsilta kasvissyöntiä, mutta ajattelen niin, että ainakaan he eivät kysy meiltä vanhempina, miten olemme voineet antaa heidän syödä lihaa. Minä en hankkiudu väittelyihin lihansyöjiä vastaan, mutta en halua olla osallinen sen tuotannossa.

Opetus lapsille: luota tunteisiisi

Ei sinun tarvitse vastata, Marja kuiskaa lapsilleen, jos puolituttu aikuinen kyselee heidän ikäänsä tai kutsuu heitä aroiksi. Hän haluaa lastensa tietävän, että he riittävät.

Marja itse aloitti teatterissa 7-vuotiaana ja saattoi puhua ja laulaa tuhannelle ihmiselle. Lavan ulkopuolella hän ei välttämättä pystynyt sanomaan tuntemattomalle aikuiselle sanaakaan. Tuntui siltä, että aikuisille olisi aina pitänyt sanoa jotakin erityistä eikä heille riittäisi, että kertoo vain vastauksen.

– En keksinyt tarpeeksi nokkelaa sanottavaa. Tuntui, etten riitä, että pitäisi olla viihdyttävä. Ehkä lapset ajattelevat niin, että aikuiset odottavat heiltä aina enemmän, Marja sanoo.

– Yritän itse aina olla määrittelemättä lapsiani ääneen. Jos lapsen kuullen hokee kymmenen kertaa päivässä ”oletko sä vähän ujo?”, hän alkaa uskoa olevansa. Ujo lapsi voi olla älykäs tarkkailija, joka menettää itseluottamuksensa, jos häntä koko ajan kritisoidaan.

”Minä tajusin vasta kolmikymppisenä, ettei kaikkien tarvitse pitää minusta.”

Marja luottaa siihen, että Miles ja Mimi puhuvat kyllä aikuisille ja tarttuvat uusiin asioihin heti, kun ovat siihen itse valmiita. Kun Marjalle opetettiin lapsena, että kaikkien kanssa pitää leikkiä, hän opettaa lapsilleen päinvastaista.

– Jos toisen seurassa tulee ikävä olo, siihen ei tarvitse mennä, Marja perustelee.

– Tajusin vasta kolmikymppisenä, ettei kaikkien tarvitse pitää minusta. Kaikkien kanssa pitää tulla toimeen, mutta leikkiin ryhdytään vain siinä seurassa, jossa on hyvä olla. Sanon lapsilleni, että kuuntele, miltä sinusta tuntuu. Leiki niiden kanssa, joiden kanssa on hyvä leikkiä.

Vaikeisiin hetkiin Marjalla on myös neuvo: Jos tuntuu kurjalta tai yksinäiseltä, muista, että isä ja äiti ovat aina mukana sydämessäsi. Me tuemme sinua koko ajan.

– Minun ja Andyn rakkaustarinan ansiosta tiedän, että on paljon asioita, joita emme tajua, mutta joita me tunnemme.


Marja nähdään tänä talvena myös Kansallisteatterin Tippukivitapaus-musikaalissa. Kuva: Pia Inberg


Unelmia toisten puolesta

Kaikki on hyvin, jos kaikki pysyy yhtä hyvänä kuin nyt. Sitä Marja toivoo perheelleen. Hän on huomannut, että vanhemmuus on kääntänyt huomion itsestä läheisiin.

– Unelmoin nykyään toisten puolesta, Marja sanoo.

– Mies on aina halunnut lähteä Himalajalle vaeltamaan, ja melkein pakotin hänet siihen. Tänä syksynä hän lähtee sinne veljeni kanssa, ja minä suunnittelen ja fiilistelen heidän matkaansa etukäteen. Jostain syystä se on minusta kivempaa kuin lähteä itse.

Hyvä arki tarkoittaa Marjalle myös hyvää parisuhdetta, ja päinvastoin. Kesällä Marja vietti viiden viikon lomansa yhtä päivää lukuun ottamatta kokonaan vain perheensä kanssa. He leipoivat ja pyöräilivät viljelypalstalle, kävivät kiipeilypuistossa, menivät Doris-koiran kanssa metsään ja uivat kaikki päivät, jotka suinkin tarkeni.

Marjaa ei haittaa, vaikka arki pyöriikin tiiviisti perheen ympärillä.

– Minusta lasten kanssa on tosi kivaa, Marja sanoo.

– Omat menot ovat jääneet, koska ne pitää aina erikseen järjestää. Mutta sekin vaikuttaa, että yksinkertaisesti viihdyn perheeni kanssa.

Haaveita Marjallakin kyllä on: Joskus olisi kivaa asua maalla. Saisimmepa koululaiselle oman huoneen. Voisimmepa muuttaa omakotitaloon, jonne mahtuisivat oikeat rummut Milesille. Ehkä muutamme seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi Amerikkaan.

Tai sitten kaikki voi mennä toisin kuin on suunnitellut.

– Ennen Andyn tapaamista ainoa kriteerini puolisolle oli, että hän olisi suomenkielinen kasvissyöjä. Eipä tullut kumpaakaan, Marja kertoo.

– Elämään on mahdollista suhtautua muutenkin kuin peläten.

Marja Salo

  • Näyttelijä Marja Salo, 37, asuu opettajamiehensä Andyn, 40, ja lastensa Milesin, 6, ja Mimin, 4, kanssa Helsingissä. Marjan äiti asuu perheen kanssa saman katon alla.
  • Marja nähdään tänän syksynä Yösyöttö-elokuvan toisessa pääosassa sekä Kansallisteatterin Tippukivitapaus-musikaalissa. 
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
”Vaikka hoidan kotona melkein kaikki hommat, en halua tehdä kaikkia päätöksiä yksin. Juttelemme, että olemme kasvatuksessa samoilla linjoilla”, Jonna sanoo.  Kuva: Milka Alanen
”Vaikka hoidan kotona melkein kaikki hommat, en halua tehdä kaikkia päätöksiä yksin. Juttelemme, että olemme kasvatuksessa samoilla linjoilla”, Jonna sanoo. Kuva: Milka Alanen

Jonna Geagean kotiäitivuodet toimivat samalla luovana taukona. – Minun piti saada miettiä, mitä haluan, Jonna sanoo.

Muusikko Jonna Geageaa, 40, on kai kutsuttava kotiäidiksi. Hän ei ole virallisesti työtön työnhakija eikä perinteisesti työelämässäkään. Toisaalta ei hän ole lasten kanssa kotonakaan, sillä molemmat lapset Mimi ja Lulu ovat aloittaneet päiväkodin puolitoistavuotiaina.

Kun Jonna kertoi viime syksynä Me Naisissa, että sopi miehensä Oscarin kanssa viettävänsä 5–7 vuotta kotona ja ”elävänsä miehensä rahoilla”, siitä seurasi paljon päivittelyä. Sellaista ei ole tapana myöntää ääneen.

Viime vuodet Jonna on tehnyt rauhassa toista soololevyään Omaa aikaa, jolta on nyt ilmestynyt kolme kappaletta. Itse asiassa kotiin jääminen oli alun perin tarkoitettu luovaksi uratauoksi. Jonna ja Oscar sopivat, että sen ajan mies tienaa perheen yhteiset rahat.

– Sovimme, että pidän tauon ja mietin, mitä haluan oikeastaan tehdä. Tein Nylon Beatin jälkeen kymmenen vuotta paljon monenlaisia asioita. Olen ollut rockbändissä, näytellyt monissa musiikkiteattereissa, kuten UIT:ssa, tehnyt soololevyn ja ollut töissä vaatekaupassa. Minun piti silti saada miettiä, mihin oikeastaan haluan keskittyä.

”Voihan mies laittaa astiat koneeseen, mutta laitan ne kyllä uudestaan.”

Kotirouvuus on tarkoittanut tietysti myös sitä, että huushollaaminen on Jonnan vastuulla.

– Ei me tehty mitään työnjakoa, olen hoitanut täällä aina samat hommat. Me ei kumpikaan esimerkiksi olla mitään autoihmisiä, eli jos en tajua autosta jotain asiaa, todennäköisesti mieskään ei sitä osaa. Mutta keittiö on minun aluettani. Voihan mies laittaa astiat koneeseen, mutta laitan ne kyllä uudestaan.

Kotitöistä ei tapella, mutta pariskunta kinaa siitä, arvostaako mies Jonnan panosta tarpeeksi.

– Haluan itse tehdä kotityöt, mutta haluan myös, että panostani arvostetaan. Toisaalta ihan itse olen kuoppani kaivanut. Lapsuudenperheessäni isä ja äiti jakoivat kotitöitä tasaisemmin.

”Olemme nelikymppisiä äitejä, joten ehkä osaamme sovitella vähän paremmin.”

Kotiäitivuodet loppuvat kai virallisesti nyt kesällä, kun Jonna ja Erin Anttila palaavat Nylon Beatiksi kymmenen festarikeikan ajaksi. Comebackia on pyydelty vuosien ajan, ja nyt se tuntui molemmista hyvältä ajatukselta.

– Kun olemme treenailleet, se on tuntunut ihan samalta kuin ennen! Jonna sanoo.

Se tarkoittaa, että he ovat kuin liian tiivis, ärsyttävä pariskunta, joiden juttuihin muut eivät pääse mukaan. Siitä seurasi aikoinaan väistämättä myös aikamoisia riitoja.

– Nyt olemme molemmat nelikymppisiä äitejä, joten ehkä osaamme sovitella vähän paremmin.

Lue koko Jonnan haastattelu Meidän Perheen numerosta 6/2018 tai digilehdestä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen
Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen

Jaksamiseen tepsii moni konsti. Hanna Gullichsenin perheessä niitä ovat oma ja parisuhdeaika, kaksi pesukonetta ja sänky olohuoneessa.

Lounasaika! Perheen isä Joonas Laurila istuu keittiöntasolla ja heittää pastat kiehumaan. Kotikeittiön arvoasiakkaat, puolitoistavuotiaat kaksospojat Anton ja Emil, odottavat jo, milloin ruoka saapuu.

Äiti, kokki-ruokakirjailija Hanna Gullichsen keskeyttää reseptin kirjoittamisen ja kiinnittää poikien ruokalaput. Hanna jatkaa ajatustyötään, ja Joonas esittelee pojille päivän menun. Pasta bolognese, olkaa hyvät!

Kaksi suuta aukeaa, ja Joonas syöttää Antonia. Emilin ruuan tarjoilee Joonaksen äiti, joka käy perheessä usein apuna.

Tämä on normipäivä Hannan ja Joonaksen kotona. Se on myös heidän työpäivänsä: pojat eivät ole vielä päivähoidossa. Joonaksen äiti hoitaa lapsia kolmesti viikossa, viitisen tuntia kerrallaan. Niiden 15 tunnin aikana viikossa Hannan ja Joonaksen on hoidettava iso osa työasioista. Loput hommat hoituvat muun elämän ohessa.

Nytkin poikien syötyä Hanna siivoaa keittiön ja aloittaa blogiannoksen kokkauksen. On päivän ainoa valoisa hetki, joten se on kuvattava nyt.

– Meillä on käytössämme nyt viikkotyöaika, joka oli ennen kaksosia yksi pitkä työpäivä, Hanna sanoo.

– Toisaalta en valita mistään. Yrittäjyys mahdollistaa perheemme elintavan ja sen, että töitä ei tarvitse tehdä viikonpäivää katsoen.

”Väsymys on onneksi kausittaista. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe.”

Hanna kirjoittaa ruokakirjoja ja reseptejä asiakkaille ja vetää omaa kustantamoa. Aikaa kuluu myös blogiin ja podcastiin, vaikka hän mieltääkin ne enemmän harrastukseksi kuin rahasammoksi. Joonaksen työt soljuvat limittäin Hannan kanssa, mutta niitä on edelleen myös juoksupuolella, jossa miehen tausta on.

Pienissä kaksosissa ja yhteisessä yrityksessä olisi monelle haastetta riittävästi, mutta kun pojat olivat puolivuotiaita, Hanna lisäsi elämään vielä yhden kierroksen: hän alkoi opiskella kokiksi. Ensimmäiset puoli vuotta hän kävi koulua, toiset harjoitteli ravintoloiden keittiöissä yötä myöten. Nyt työ on palkittu kokin papereilla.

Eikö heitä väsytä?

– Totta kai! Joonas sanoo.

– Väsymys on onneksi kausittaista. Jos tänään on väsynyt, kahden päivän päästä välttämättä ei. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe, Hanna miettii.


Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen
Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen


Aina vierelläsi. ”Kun lapsia on kaksi, he ovat siunattuja. Heillä on aina joku siinä vierellä”, Hanna sanoo.

Hannan ja Joonaksen tarina eteni salamavauhtia. He tapasivat muutama vuosi sitten juoksun parissa, menivät naimisiin puolentoista vuoden kuluttua ensi­treffeistä, ja pian Hanna odottikin lasta. Tai siis kahta. Silloin jännitti, miten unille käy.

Kun lapsia tulee kerralla kaksi, kaikkea huomiota tarvitaan tuplasti enemmän – samaan aikaan. Syliä kaipaa kaksi vauvaa, ruokaa kaksi suuta ja vaipanvaihtoa kaksi pyllyä.

”Kaksosten ansiosta olemme himmeän tehokkaita.”

Tuplatyöstä huolimatta kahden lapsen hoito on pariskunnan mukaan sujunut yllättävän helposti.

– Rutiinit kahden vauvan hoitoon peräkkäin oppi nopeasti. Olemme suorastaan himmeän tehokkaita heidän ansiostaan. Suurin haaste kaksosten kanssa on ollut logistiikka: tiedämme jokaisen kaupan ja ravintolan, missä voi käydä ja yhtä lailla, missä ei, Joonas sanoo.

Ja se tavaramäärä! Pojilla on viidet kärryt: kaksosrattaiden lisäksi kahdet normaalit vaunut, jotta Hanna ja Joonas voivat ottaa molemmat yhden lapsen ja mennä omille teilleen, sekä kahdet juoksurattaat. Pesukoneitakin on kaksi. Eipä tarvitse odotella edellisen satsin linkousta.

Rentoutta on tuonut se, että Hanna on käynyt saman läpi kertaalleen esikoisensa kanssa kymmenen vuotta sitten. Hän ei ole stressannut pikkupoikien jokaisesta köhästä. Se on helpottanut Joonastakin, jolle lapset ovat ensimmäiset.

Aika on kuitenkin myös kullannut muistot ja opit.

– Ne sen ajan valvomiset ja rutiinit ovat unohtuneet ajat sitten. Ennemmin minä nyt huudan Joonakselle, että tule auttamaan, kun en saa näitä nukkumaan, Hanna sanoo.

Se ero edelliskierrokseen on, että Hanna on kymmenen vuotta vanhempi. On käynyt samoin kuin urheillessa: ikä tuntuu, halusi tai ei.

– Palautuminen kestää. Minä olen meistä se, joka tarvitsee unta kahdeksan tuntia yössä, jotta jaksan, kun Joonas selviää viidellä tunnilla ja päikkäreillä. Juuri puhuimme, että kunnon palautumiseen tarvitaan kaksi yötä: ensimmäinen yö nollaamiseen, toinen latautumiseen.

”Menen joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet.”

Sängyn paikka voi olla olohuoneessa. Kolme kuukautta sitten Hanna ja Joonas kantoivat oman sänkynsä sohvan taakse, jossa uni tulee paremmin. Nukkuminen poikien kanssa samassa huoneessa oli levotonta.

Perhe etsi ensin uutta kotia. Kun Hanna oivalsi, ettei oma makkari ole välttämättömyys, arki toimii nyt oikein hyvin. Järjestelyä tukee myös se, ettei perheen muu elämä keskity olohuoneeseen vaan keittiöön. Se on keskipiste, jossa tehdään työt ja läksyt ja käydään treffeillä, jos ravintolaan ei ehditä.

– Ymmärsin, etten tee omalla huoneella mitään, minä vain nukun siellä. Riittää, kun saa vetää unimaskin kasvoilleni ja tulpat korviin, Hanna sanoo.

– Menen tietoisesti joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet. Se onnistuu, koska pojat nukahtavat usein jo seitsemän maissa.

”Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa.”

Toinen järjestely on nykyiseen pikkupoikien huoneeseen hankittu laveri. Jos nukutusvuorossa olevaa vanhempaakin alkaa väsyttää, laverille on kivempi köllähtää kuin lattialla heitetylle patjalle.

Hanna ja Joonas hyödyntävät myös urheilutaustaansa: fyysinen toiminta tunnetusti vie mehut ja tuo kunnon unen sekä pikkupojille että vanhemmille. Ja kun työaika on tiukka, se on käytettävä täysillä hyväksi.

– Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa. Emme pidä turhia kahvitaukoja vain taukojen vuoksi, sillä aivoissa raksuttaa koko työajan. Sen jälkeen on aivan kuitti olo, Joonas sanoo.

Ja kun on väsynyt, aikuistakin nukuttaa hyvin. Hyvän kierre on valmis.


Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen
Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen


”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen
”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen

Viideltä aamulla Joonas antaa Hannan jäädä nukkumaan ja nousee postittamaan kustantamon kirjoja poikien kanssa.

Ennen Joonas olisi ollut jo lenkillä, mutta miehen jalka leikattiin ennen joulua. Joonas sairasti syövän 18-vuotiaana, ja nyt koko jalkapohja rakennettiin uudelleen, koska kävely ja juoksu sattuivat nuoruuden leikkausten jäljiltä. Toipuminen jatkuu yhä.

Veri vetäisi juoksemaan, sillä hänelle, samoin kuin Hannalle, urheilu on kehon rasituksen lisäksi pään lepoa. Lasten jälkeen himotreenaaminen on kuitenkin jäänyt.

Kun ennen Joonas teki lähes parinkymmenen kilometrin päivittäisiä lenkkejä omissa oloissaan, nyt hän juoksee 20 minuuttia ja kipaisee sitten kauppaan. Vapauden nautinto on pakko yhdistää perhearkeen.

– Ei siinä ole oikeastaan vaihtoehtoja. Juoksen sitten hakemaan vaippoja samalla, Joonas naurahtaa.

Nyt, kun Joonas kuntouttaa jalkaansa, hän on ottanut vastuun myös poikien kärrylenkeistä. Hän voi kävellä tunteja pitkin rantoja ja puistoja.

– Kaikella tällä haluamme opettaa myös pojille, että olemme aktiivisia emmekä pysy paikoillamme.

Samaan aikaan Hanna saa tehdä töitä tai viettää omaa aikaa. Usein hän käy uimassa.

Joonaksen mielestä turhan moni ajattelee edelleen, että lepo tarkoittaa vain pötköttelyä. Tässä perheessä lepo on sitä, että saa energiaa.

– On myös tosi tärkeää, että toiselle voi olla suora ja sanoa, että nyt tarvitset lepoa, jos toinen ei huomaa sitä itse.

Syitä siihen on kaksi: energiavaje näkyy helposti kiireessä kinaamisena, mutta myös aikaansaamattomuutena. Siihen miinaan kumpikaan vanhemmista ei halua astua.

Silloin pirteämpi pakkaa lapset tuplakärryyn ja lähtee pihalle, jotta toinen saa hetken yksin.

– Väsyneenä hetkenä on ihanaa, kun Joonas sanoo minulle, että ensi yönä saat nukkua kunnolla. Pelkästään sillä tiedolla saan energiaa päivään, Hanna sanoo.

”Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn.”

Yhtä lailla Hanna ja Joonas pallottelevat, rullaako arki parhaimmalla mahdollisella tavalla ja tekeekö kumpikin niitä kotitöitä, joista tykkää. Yksi oivallus on, että kun kumpikin valitsee itselleen mieluisimmat jutut perinteisen tasajaon sijaan, on arjessa yksi kinan aihe vähemmän.

– Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn, Joonas sanoo.

– Emme halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa. Joonas ei tykkää tehdä firman kuittijuttuja, joten minä teen ne. Joonas taas hoitaa kaikki ruokaostokset, minä ostoslistat.

”Treffeistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että yhteinen aikamme jää muuten vähiin.”

Kalenterissa on kaksi aihetta, joista ei koskaan lipsuta: vuokranmaksu ja treffit. Hanna tykkää suunnitella ravintolailtoja ja lomia pitkällekin etukäteen. Kun kalenterissa on, mitä odottaa, arkikin menee mukavammin.

– Treffit ovat yhtä tärkeät kuin vuokranmaksu. Niistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että meidän yhteinen aikamme jää muuten vähiin. Se on kuitenkin perheen kannalta tärkeintä, Hanna sanoo.

Perhe on rakennettu parisuhteen päälle, Joonas lisää.

– Parisuhdeaika auttaa meitä rentoutumaan ja jaksamaan. Ja kun jaksamme, jaksamme myös tehdä rakastamiamme asioita poikien kanssa. Se, mitä kalenterissa lukee, on minimimäärä, mutta kyllä suhdetta pitää vaalia ihan tavallisessa arjessakin.

Niin käykin lähes joka ilta, kun pojat nukahtavat.

Paitsi sen kerran, kun Hanna ja Joonas päättivät pitää treffit keittiössään, koska lapsenvahti oli sairastunut.

– Emme päässeet ravintolaan, joten päätimme, että haetaan kaupasta ruuat ja kynttilät. Sen ainoan kerran lapset eivät menneet nukkumaan, eivät sitten millään! Lopulta Emil istui sylissäni, ja söimme kimpassa. Hän halusi olla messissä meidän treffeillä, Hanna kertoo.

Tärkeää on, että vaikka lapsia tuli perheeseen lisää, vanhempien elämäntyyli ei muutu.

– Antaisimme silloin periksi omista arvoista ja uskomuksistamme. Emme muuta elämäämme heidän vuokseen, vaan tuomme heidät meidän elämäämme, Joonas sanoo.

  • Kokki ja yrittäjä Hanna Gullichsen, 39 asuu Helsingissä.
  • Perheeseen kuuluvat puoliso Joonas Laurila, 36, kaksospojat Anton ja Emil sekä Hannan 10-vuotias esikoispoika edellisestä liitosta.