Monta tunnetta. Kreeta Salmiselle lapsi on suurin toteutunut toive. Silti tunteet äitiyden alussa hämmensivät. ”Lapsi on parasta, mitä minulle on tapahtunut, mutta olen tajunnut, että myös intohimo ammattiini on niin suuri, etten voi olla ilman sitä.” Kuva: Milka Alanen
Monta tunnetta. Kreeta Salmiselle lapsi on suurin toteutunut toive. Silti tunteet äitiyden alussa hämmensivät. ”Lapsi on parasta, mitä minulle on tapahtunut, mutta olen tajunnut, että myös intohimo ammattiini on niin suuri, etten voi olla ilman sitä.” Kuva: Milka Alanen

Äidiksi tulemisen tunteet olivat ristiriitaiset. Kreeta Salminen kertoo, miten hän selvisi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.

Lapsen saaminen on ollut nuoresta saakka elämäni suurin haave. Minulla on kolme sisarusta, ja olen ollut kahdelle nuoremmalleni ison ikäeron vuoksi aina hyvin äidillinen. Oli iso yllätys, että kun tulin itse äidiksi, tunteet olivatkin ristiriitaiset. Lapsi on maailman ihanin asia, ja olin kuvitellut, että olisin tytön synnyttyä onneni kukkuloilla, mutta arki ei ollutkaan helppoa.

Itkin ensimmäiset kuukaudet. Ehkä se johtui siitä, että olin ladannut äitiyteen niin paljon odotuksia, ehkä väsymyksestä. Olin kuvitellut, että vauva nukkuisi paljon, jolloin minäkin saisin levätä, mutta vauva heräili öisin reilun tunnin välein refluksioireiden vuoksi. Päiväunille hän ei nukahtanut kuin vaunulenkeillä, silloinkin vain puoleksi tunniksi. Kiersin kärryjen kanssa samaa lenkkiä, ja tuntui, ettei minulla ollut omaa aikaa koskaan.

En lamaantunut vaan kävin ennemminkin ylikierroksilla. Ajatukset alkoivat kiertää. Stressasin, olenko riittävästi läsnä lapselleni, ja pelkäsin, että lapsi aistii, että olen omissa ajatuksissani. Pelkäsin myös perusasioita: saanko pidettyä tämän pienen ihmisen hengissä.

Ymmärsin, että olen masentunut.

”Aloimme hoitaa vauvaa Villen kanssa vuorotellen. Se oli pelastus.”

Mieheni Ville otti vetovastuun arjesta. Jotkut äidit pitävät lankoja tiukasti käsissään, mutta minä suorastaan annoin ne Villelle. Hän otti ne hienosti ja luontevasti. Myös äitini auttoi paljon. Hän lohdutti, että minun pitää luottaa, että elämä kantaa.

Niin se kantaakin: kun meidän perheelle sopiva arkirytmi löytyi, elämä helpottui. Tyttö oli puolivuotias, kun lopetin yöimetyksen, ja aloimme hoitaa vauvaa Villen kanssa vuorotellen joka toinen yö. Se oli pelastus. Oli ihanaa mennä nukkumaan tietäen, että tänä yönä kukaan ei herätä minua! Teemme edelleen niin: hoidamme aamut vuorotellen, jotta toinen saa nukkua juuri niin pitkään kuin haluaa. Jo tietoisuus siitä, että saa oman, rauhallisen yön, tekee unista paljon paremmat.

Jaamme myös muut arjen työt tasan, jotta kumpikin jaksaa. Ei meillä mitään taulukoita ole seinässä, vaan toimimme niin luontevasti kuin kahden freenäyttelijän perheessä voi. Nyt, kun Ville on Chilessä kuvauksissa, minä herään aamukuudelta, kun lapsikin herää. Vaikka kuinka väsyttäisi, ei siinä voi olla kiukkuinen, kun tyttö lallattaa korvaan, että ”lällänlieru, äitiltä pääsi pieru”. Alkaa väkisinkin naurattaa. Ne ovat onnen hetkiä.

”Tarvitsen paljon omaa aikaa: olla ihan yksin omissa ajatuksissani ja nähdä ystäviäni.”

Olen joutunut miettimään paljon, millaista minun äitiyteni on. Rakastan puuhaamista, pelleilyä ja pussaamista, ja tanssimme ja riehumme tytön kanssa paljon. Olen tosi hyvä sellaisessa, antamaan läheisyyttä ja näyttämään rakkauttani. Rakastan myös lukea hänelle iltasatuja.

Olen kuitenkin hyväksynyt, että en ole pullantuoksuinen kotiäiti. Olen nainen, jolla on samat tarpeet kuin ennen lasta. Tarvitsen esimerkiksi paljon omaa aikaa: olla ihan yksin omissa ajatuksissani ja nähdä ystäviäni. Vietin esimerkiksi New Yorkissa viikon, ja käyn joskus iltaisin ulkona kavereiden kanssa. Ville ei kaipaa sellaista yhtä paljon kuin minä, mutta hän onkin minua kymmenen vuotta vanhempi ja ehtinyt tehdä sitä pidempään.

Olen myös hyväksynyt, että tarvitsen työtäni. Kun saan toteuttaa itseäni ja intohimoani, olen parempi äiti. Se kuulostaa yksinkertaiselta nykyaikana, mutta olen tuntenut siitä huonoa omaatuntoa. Laitoimme tytön puolitoistavuotiaana päiväkotiin, vaikka minulla ei ollut sillä hetkellä töitä tiedossa, jotta saisin päivisin omaa aikaa. Työidentiteetti on minulle tasan yhtä tärkeää kuin äitiys, ja olin ahdistunut työttömästä jaksosta, sillä kalenterini oli ollut sitä ennen kuusi vuotta täynnä.

Ratkaisu oli oikea: kun sain olla, yhtäkkiä työtarjouksia alkoi tulla, ja jonkinlainen paino putosi harteiltani. Lapsenkin kanssa oli helpompaa.

”Osaan välillä olla ihan superzen – ja välillä en.”

Nyt tyttö on ihan mahtavassa iässä. Juttua tulee ihan koko ajan, vaikka samalla on uhma ja kaikki pielessä: kengät, vaatteet, ruoka, nukuttaja. Totta kai se kiristää pinnaa, mutta kun ymmärrän, että tuolla pienellä on niin kova tuska itsensä kanssa, osaan olla välillä ihan superzen – ja välillä en.

Kun hän nukkuu, otan hänestä kuvia ja lähetän Villelle, että katso, eikö olekin söpö. Kun meillä on kahdenkeskistä aikaa, katselemme videoita hänestä. On ollut silti ihanaa huomata, että meillä on paljon muutakin puhuttavaa, sillä parisuhteessa on tärkeää puhua muustakin kuin lapsesta. Meitä yhdistää edelleen esimerkiksi työ.

Vaikka elämä on lapsen myötä muuttunut, en haluaisi enää takaisin aikaan ennen lasta. Olen onnellinen, että asiat ovat juuri näin.

Kreeta Salminen

  • Näyttelijä Kreeta Salmisen, 34, perheeseen kuuluvat avomies, näyttelijä Ville Tiihonen, 44, sekä heidän 2-vuotias tyttärensä.
  • Kreeta näyttelee syksyllä Teatteri Jurkan Nora-näytelmässä, joka perustuu löyhästi Henrik Ibsenin Nukkekotiin.