Heidi Sohlbergin sairastama rintasyöpä aloitti ison muutoksen perheen elämässä. Kävi mitä vain, tärkeintä on, että lapsilla on hyvä olla.

Vaikeimmalta tuntui ajatus, että siitä pitäisi kertoa lapsille.

Heidi Sohlberg, 37, sai rintasyöpädiagnoosin kaksi vuotta sitten. Alkoi jakso, joka laittoi uusiksi paljon Heidin elämässä.

Aamun sairaalassa hän muistaa yhä terävästi. Heidi päätti toimia rintasyöpähoitajan neuvon mukaan: kerro asia kotona vielä tänään niin kuin se on.

– Hoitaja sai omalla empatiallaan ja rauhallisuudellaan vakuutettua minutkin, että hitto, ei tässä huonosti käy.

Silloiselle puolisolleen Niklakselle Heidi soitti uutiset heti sairaalasta. Sen jälkeen hän meni ystävänsä, mukana tukena olleen Satu Aarnion kanssa sulattelemaan kuulemaansa. Aamiaisella naiset tilasivat kuohuviinit.

Iltapäivällä Heidi pyysi tyttärensä, tuolloin yhdeksänvuotiaan Josefiinan ja lähes seitsemänvuotiaan Sofian olohuoneeseen.

– Kerroin, että äidillä on rintasyöpä, ja äiti joutuu leikkaukseen, jossa lähtee tissi ja myöhemmin hiukset. On kuitenkin olemassa isoja ja pieniä syöpiä. Tämä äidin syöpä on pieni, ja äiti selviää tästä.

Sofia ei ollut asiasta moksiskaan, vaan jatkoi palapelin kokoamista. Josefina puhkesi lohduttomaan itkuun. Heidi otti tytön syliinsä, ja he itkivät yhdessä.

Heidi arvelee, että esikoinen oli riittävän vanha ymmärtämään, mitä rintasyöpä voi pahimmillaan tarkoittaa.

”Kerroin, että äidillä on rintasyöpä, ja äiti joutuu leikkaukseen, jossa lähtee tissi ja myöhemmin hiukset. Äiti selviää tästä.”

Sairauden vakavuudesta muistuttaa hääkuva Heidin isästä ja äidistä, tyttöjen mummista, joka kuoli rintasyöpään 37-vuotiaana, kun Heidi oli vasta yhdeksän.

Nyt valokuva on esillä Heidin olohuoneessa uudessa kodissa, jonne hän muutti tänä keväänä.

Tieto kasvaimista oli sokki, mutta Heidi päätti yrittää pitää kiinni perheen arkirutiineista ja positiivisesta perusluonteestaan. Aikaisemmin samana vuonna Heidi oli kuullut kantavansa rintasyövälle altistavaa BRCA2-geenimutaatiota. Hän oli siis ollut tietoinen 80 prosentin mahdollisuudesta sairastua samaan rintasyöpään, johon hänen oma äitinsä menehtyi. Sitten sairaudesta tulikin nopeasti totta.

Vaikka Heidin ennuste oli hyvä ja löytyneet kasvaimet pieniä, leikkauksen lisäksi edessä olivat myös sytostaattihoidot.

– Yleensä nuorilla ihmisillä syöpäsolut ovat ärhäkämpiä leviämään, ja siksi hoitoja suositeltiin minulle vielä leikkauksen jälkeen, Heidi kertoo.

– Nostin kädet pystyyn ja sanoin, että iskekää vain kaikki myrkyt.

”En tiedä, liittyykö se äitiyteen vai luonteeseeni, mutta kampesin itseni aika nopeasti tekemään kotihommia.” 

Aikaa leikkaukseen oli diagnoosin jälkeen kaksi viikkoa. Perheen silloisessa kodissa Espoon Nuuksiossa maljakot täyttyivät ystävien tuomista kukista. Ennen leikkausta perhe vietti muuten normaalia kesälomaa yhdessä mökillä. Heidi käväisi myös ystäviensä kanssa Ruisrockissa.

Leikkauksessa Heidiltä poistettiin molemmat rinnat. Kun tyttöjen koulu alkoi, alkoivat myös äidin sytostaattihoidot.

– Kortisonin takia olin hoitojen jälkeisinä päivinä niin energinen, että olisin voinut pestä kerrostalon ikkunat. Muutama päivä sytojen jälkeen oli sellainen olo kuin olisi tulossa kipeäksi, Heidi kuvailee.

– Pahimmillaan taas lihaksia ja niveliä särki, ja olo oli kuin rekan alle jääneellä. Vertasin oloa viikon kestävään darraan. Ikeniin sattui, ja pystyin syömään vain mandariineja.

Vaikeimpina toipumispäivinä Heidi pysytteli sängyssä. Silloin Niklas sekä lähellä asuvat sukulaiset auttoivat kuskaamaan lapsia kouluun ja monta kertaa viikossa toistuviin voimisteluharjoituksiin.

– En tiedä, liittyykö se äitiyteen vai omaan luonteeseeni, mutta aika nopeasti kampesin itseni tekemään kotihommia. Minusta tuntui, että koska Niken piti käydä Helsingissä duunissa, minun tehtäväni oli tehdä ruokaa ja kuljettaa tyttöjä. Välillä keittelin selkä kyyryssä makaroneja.

Kun Heidi sairasti, lapset poimivat hänelle metsästä mustikoita. ”Lääkkeeksi, että paranisin”, Heidi muistaa.
Kun Heidi sairasti, lapset poimivat hänelle metsästä mustikoita. ”Lääkkeeksi, että paranisin”, Heidi muistaa.

Kaiken keskellä Heidiä helpotti se, että lasten perusturvallisuus ei näyttänyt järkkyneen. Omien tunteiden ja oman pahan olon näyttäminen lapsille oli ollut oikea ratkaisu. Elämä diagnoosin jälkeen oli nimittäin yhtä tunteiden vuoristorataa: välillä itku oli herkässä, sitten nousi taistelutahto.

Koska tytöt tiesivät, äidin ei tarvinnut piiloutua puhumaan puhelimessa tai vetäytyä toiseen huoneeseen itkemään kurjaa oloa.

– Sen jälkeen, kun kerroin asian suoraan, he elivät asian kanssa aika rauhassa ja uskalsivat näyttää minulle tunteensa. En halunnut, että he joutuisivat pärjäämään ja kannattelemaan itseään liikaa. Kerran he poimivat minulle metsästä mustikoita ja puolukoita lääkkeeksi, jotta paranisin.

– Uskon, että pystyin myös positiivisella perusasenteellani pitämään tyttöjen olon turvallisena. Heille ei tullut pahempaa menettämisen pelkoa, vaikka aika oli heillekin varmasti rankka.

Uudessa kodissaan Heidi nauttii siitä, että lapset ovat jo isoja ja omatoimisia. ”Minusta tuntuu, että sairauden jälkeen olen ollut heille enemmän läsnä.”
Uudessa kodissaan Heidi nauttii siitä, että lapset ovat jo isoja ja omatoimisia. ”Minusta tuntuu, että sairauden jälkeen olen ollut heille enemmän läsnä.”

Oman äidin sairastamisesta Heidi muistaa vain vähän: Sairaala tuntui inhottavalta paikalta. Oli toukokuun loppu, kun isä tuli hakemaan Heidiä ja isoveli Jounia koulun vappunaamiaisista. Äiti oli kuollut kuuden vuoden sairastamisen jälkeen.

– Minulle ja veljelleni kerrottiin äidin sairaudesta vasta loppusuoralla, kun hän oli ehtinyt sairastaa vuosia. Ehkä mieleni on tietoisesti blokannut ikäviä muistoja, mutta muistan oikeastaan vain vappujuhlapäivän surun sekä sen, mitä olen yhdistänyt mielessäni valokuvien kautta. Veljeni muistaa ehkä enemmän, minusta kasvoi isän tyttö.

Heidin vanhemmat olivat salanneet äidin sairauden kaikilta. Se oli äidin oma toive, jonka tarkkaa syytä Heidi ei tiedä. Oman toipilasjaksonsa aikana Heidi mietti, kuinka rankkaa salailun on täytynyt olla. Hän itse valitsi toisin.

– Mietin isääni, joka joutui esittämään ulospäin, että kaikki oli hyvin, vaikka äiti teki kuolemaa. Isän on ollut pakko kantaa pelkoja ja arkea yksin.

Kun Heidi sai oman rintasyöpädiagnoosinsa, kävi häivähdyksenä mielessä, kokisiko hän äitinsä kohtalon. Heidin isälle se oli rankka paikka: puhelimessa hän kannusti tytärtään, vaikka tosiasiassa pelkäsi valtavasti.

– Tajuntaani iski, että Josefiina on samanikäinen, kun minä olin, kun äiti kuoli. Lääkäri kuitenkin muistutti heti, että tapahtuneesta on 25 vuotta ja hoidot ovat kehittyneet siitä. Ja että minä en ole äitini.

Heidi on kuullut, että on ulkonäöltään äitinsä kopio. Hän myös arvelee, että monin tavoin samanlainen äiti kuin hänen omansa oli.

– Tykkään askarrella, leipoa ja tehdä käsitöitä tyttöjen kanssa. Muistelen heille aina, että askartelin äidin kanssa kaiken mahdollisen ystävänpäiväkorteista pääsiäiskortteihin.

”Olen huomannut, että sairastumiseni jälkeen lapset ovat reagoineet heti pienimpiinkin flunssiini.”

Heidistä tuli oman ystäväpiirinsä ensimmäinen äiti 26-vuotiaana. Heti alusta asti vanhemmuus tuntui hänestä luontevalta. Samaa hoivaviettiä kantavat myös tyttäret, jotka leikittävät mielellään kylään tulevia pikkulapsia.

Huoli äidistä kuitenkin pysyy. Lapsille äidin flunssa tai kipu on vieläkin iso asia.

– Minua sattui edellisyönä vatsaan, ja aamulla Josse kysyi selvästi huolissaan, että mistä äiti toi sinun vatsakipu voi johtua, Heidi kertoo.

– Olen huomannut, että sairastumiseni jälkeen he ovat reagoineet heti pienempiinkin flunssiini. Nyt kerroin vain, että äidillä on ovulaatio. Seuraavaksi jouduinkin selittämään, mitä se tarkoittaa.

Josefiinan murrosikä lähenee jo. Molemmat tytöt leikkivät ja ulkoilevat mielellään pihalla, tekevät jumppatemppujaan ja leipovat koulun jälkeen mutakakkua ja mokkapaloja.

– Nautin tästä elämänvaiheesta, kun tyttäret ovat isompia. He ovat siinä iässä, että osaavat ottaa välipalan ja tehdä läksyt keskenäänkin. Olen aina ollut vapaapäivät lasten kanssa, mutta sairauden jälkeen olen ollut enemmän heille läsnä kotona.

”Kun hoitoputki päättyy, voi tulla kriisi. Että mitäs nyt?”

Heidi on työskennellyt missiajoistaan asti yrittäjänä. Hän tekee töitä juontajana ja syövän jälkeen myös puhu­jana erilaisissa tilaisuuksissa. Juontokeikkoja hän teki myös sairausaikana.

– Sain kuusi sytostaattikuuria. Viikon verran hoidon jälkeen oli heikotusta, kaksi viikkoa pystyin elämään normaalisti. Silloin tein juontokeikkoja ja kuvauksia. Nyt olen nähnyt kuvia, kun pyörin kaljuna messuilla, olihan se aika pysäyttävä näky. En ainakaan huomannut, että tytöt olisivat hävenneet minua, kun suhasin joka paikassa ilman hiuksia.

Heidi käy kontrolleissa vielä seuraavan kolmen vuoden ajan. Sairauden uusimisen pelko häivähtää välillä mielessä sekä äidillä että tyttärillä, mutta Heidi on opetellut ajamaan pelon pois.

Syöpäaika meni lopulta nopeasti ohi. Äimistyneempi Heidi oli, kun hoitojakso päättyi.

– Kun hoitoputkeen hyppää, siinä on tavallaan helppo kulkea. Ajattelin, että kaikki tehty vie eteenpäin kohti paranemista. Kun se päättyy, voi tulla kriisi. Että mitäs nyt?

Keväällä Heidi ja Niklas ilmoittivat eroavansa, mutta jatkavansa ystävinä ja rakastavina vanhempina. Eroa he eivät ole halunneet kommentoida julkisesti.

Tärkeintä elämässä on nyt tyttärien hyvinvointi ja terveys. Heidän arkensa rullaa kuten ennenkin: koulun jälkeen voimistelutreeneihin tai keittiöön leipomaan äidin kanssa. Kesän perhe viettää mahdollisimman rennosti. Nyt tärkeää on tämä hetki.

– Olen todella kiitollinen syöpäpolille ja koko geenitutkimukselle. Niiden takia en edes pelkää lasteni puolesta, sillä hekin voivat olla rintasyöpägeenin kantajia.

Kuvat
Kaisu Jouppi