Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen

Riittääkö yksi aikuinen kerrallaan? Mirja Aarnio pohtii, onko elämä eroperheessä lapsille uhka vai mahdollisuus.

Eteisen lattialla on kaaos. Etsin laukuista ja kangasnyssyköistä lasteni fleecekerrastoja, jumppapukuja ja sadevaatteita. 10-vuotias kokoaa koulutavaroitaan reppuunsa, 5-vuotias tärkeitä lelujaan pieneen käsilaukkuunsa.

On taas se päivä, kun lapseni vaihtavat kotia isänsä luokse. Osa varusteista seilaa mukana kahden kodin väliä.

Katselen tyttäriäni ja mietin, kuinka paljon alituinen kodin vaihtaminen stressaa heidän mieltään. Tuntuu epäreilulta, että me vanhemmat saamme asua pysyvästi omissa kodeissamme, mutta lapset joutuvat vaihtamaan paikkaa. Pienempi tyttö murehtii, muistaako hän varmasti tuoda tärkeimmät lelunsa takaisin isältään. Isompi tuskastuu, kun pitää änkeä kaikki kouluviikon kirjat ja tarvikkeet kerralla laukkuun.

Rauhoittelen ja halaan tyttöjä. Samalla rauhoittelen mielessäni itseäni, mutta sieltä se taas saapuu – syyllisyys.

Syyllisyydentunne on tullut jo liiankin tutuksi parin viime vuoden aikana.

Tunne on tullut jo liiankin tutuksi viimeisen parin vuoden aikana. Erosimme lasten isän kanssa yhteisellä päätöksellä ja pitkän harkinnan jälkeen, kun toinen lapsi oli tokaluokkalainen ja toinen kolmevuotias. Sovimme, että tytöt asuvat minun kanssani noin 70-prosenttisesti siihen saakka, kun pienempikin menee kouluun.

Vuorosysteemimme on epäsäännöllinen töiden vuoksi. Lapset kyselevät joka kerta, kuinka monta päivää he viipyvät isällä, kauanko äidillä taas sen jälkeen ja yrittävät pysyä kärryillä, missä kodissa milloinkin asuvat.

Vaikka tiedän, että eropäätös oli sataprosenttisesti oikea, päässäni pyörii kysymys: jäävätkö lapseni paitsi jostain, kun heillä on yhden yhtenäisen perhe-elämän sijaan kaksi erillistä perhettä?

Kysyn asiaa Suvi Larulta, joka on Väestöliiton psykologi, psykoterapeutti ja Vanhemmuus-tiimin esimies. Hänen selkeä vastauksensa on, että eivät jää.

– Jokainen perhe on omanlaisensa. Joissain perheissä on yksi, joissain kaksi, joissain useampia aikuisia. Hyvä perhe-elämä luodaan olemassa olevista aineksista ja puitteista jokaisessa perheessä omalla tavallaan, sanoo Laru.

Pakko olla läsnä

Ei ole olemassa ennalta määrättyä kaavaa, jonka mukaan lapsen olisi parasta elää vain yhdessä kodissa ja kahden vanhemman kanssa.

Omassa arjessani kyseenalaistan ajatuksen kuitenkin monta kertaa.

Yksi ongelma on ajankäyttö ja läsnäolo. Kun lapset ovat luonani, olen ainoa läsnä oleva vanhempi: äiti, jonka kuuluu töiden lisäksi tehdä ruokaa, hoitaa kotityöt, ehtiä ravata sekä lasten että omissa harrastuksissa, kasvattaa, nukuttaa, lohduttaa – ja joskus vain istahtaa.

Päivämme venyvät usein pitkiksi. Lähdemme aamulla päiväkotiin, kouluun ja töihin ja palaamme kotiin noin kymmenen tunnin kuluttua. Koululainen viettää useita tunteja iltapäivisin yksin tai kavereillaan, ja tarhalaisen päivät venyvät usein yhdeksäntuntisiksi.

En voi jakaa vastuuta läsnäolosta, tarhasta hakemisista ja ruuanlaitosta lasten isän kanssa. Välillä tuntuu, että se on pois lapsilta.

Olisi kiva auttaa lastani läksyissä sillä aikaa, kun toinen vanhempi tekisi ruuan. Olisi ihanaa pelata tyttöjen kanssa, kun toinen siivoaisi keittiön ja ripustaisi pyykit. Olisi mahtavaa, jos saisin pulmatilanteessa toisenkin kasvattajan mielipiteen heti enkä sitten joskus, kun ehdimme lasten isän kanssa tavata ja keskustella asiasta.

Yhden vanhemman perheiden liiton toiminnanjohtaja Heljä Sairisalo nostaa kuitenkin raskaimman taakan pois harteiltani.

– Lastenhoidon ja lasten kanssa olemisen vuorottelu riippuu vanhemmista, ei välttämättä erosta. On paljon pariskuntia, jossa käytännössä toinen vanhempi hoitaa kaikki lasten viemiset ja tuomiset, hän sanoo.

Saan lohdutusta mietteisiini myös lukiessani kasvatustieteiden tohtori Jouko Huttusen luentoa. Siinä hän toteaa, ettei lapsen hyvinvointi ole riippuvainen perhemuodosta eikä siitä, onko perheessä yksi vai kaksi vanhempaa.

Vanhempien lukumäärää olennaisempaa lapsen kasvulle ja kehitykselle on perheenjäsenten hyvä vuorovaikutus, tunteiden ja näkökulmien käsittely ja jokaisen huomioon ottaminen ja kunnioittaminen. Huttusen mukaan perinteinen ydinperhe voi toimia tässä hyvin tai huonosti aivan kuin yhdenkin vanhemman perhe.

Eron jälkeen herkkyyteni kuulla lasteni tarpeita on vahvistunut.

Käsi sydämellä voin sanoa, että ainakin meillä puhutaan asioista ja rakastetaan isosti. Kaikki saavat kertoa huolensa – toisinaan se tosin vaatii ensin yhtäaikaista huutamista, mutta lopulta jokaista kuunnellaan.

Olen pannut merkille, että eron jälkeen herkkyyteni kuulla lasteni tarpeita on vahvistunut. Kun he ovat luonani, annan heille paljon aikaani ja huomiotani. Ehkei minun pitäisikään stressata, vaikka välillä koti jää siivoamatta tai syömme eineksiä vain sen vuoksi, että käytän aikaani mieluummin lasten kanssa olemiseen.

Lapsen on tärkeä saada tuntea, että juuri hänen perheensä on ihan yhtä hyvä kuin muidenkin, Suvi Laru sanoo.

– Vanhemman ei pitäisi korostaa huoltaan perheen toimivuudesta, vaan ennemminkin puhua lapsille konkreettisesti siitä, miten mukava tämä meidän perhe on, vaikka kaikkea ei tehdäkään samalla tavalla kuin vaikkapa kaverin perheessä. Sitä paitsi ero parhaimmillaan kasvattaa ja vahvistaa aikuista, ja se on lapsenkin etu.

Olen samaa mieltä. Tuntuu hullulta sanoa, että nautin lasteni seurasta entistä enemmän nyt, kun elän heidän kanssaan yksinhuoltajana, sillä eron jälkeen olen muutenkin onnellisempi. Se ei voi olla huono asia. Haluan uskoa, että tunne välittyy tytöillenikin.

Milloin saamme omat huoneet?

Mutta ei murehtimiseni tähän jää.

Mietin usein myös sitä, mistä kaikesta lapseni jäävät paitsi, kun perheemme rahat ovat niin tiukilla. Tuloni eivät riitä isoon kotiin, vaan lapset asuvat samassa huoneessa. Synttäreitä ei järjestetä kalliissa seikkailupuistoissa, eikä lomilla todellakaan lennetä etelään. Näistä ja muistakin asioista satelee palautetta tytöiltä: Milloin saamme omat huoneet? Miksi emme koskaan käy ulkomailla äiti sinun kanssasi? En halua taas pitää synttäreitä kotona!

Minun täytyy skarpata. En halua välittää lapsilleni fiilistä, että pienet tulot tekisivät elämästä jotenkin huonompaa.

Lisäksi joudun monen yksinhuoltajan lailla turvautumaan toisinaan muun muassa palkattomiin vapaisiin, esimerkiksi koulujen runsaiden lomaviikkojen aikana. Ei minulla olisi siihen varaa.

Heljä Sairisalo kertoo, että lapsiperheiden pienituloisuus koskettaa nimenomaan yhden vanhemman perheitä. Taloudellinen niukkuus ei kuitenkaan ole lapsille uhka silloin, kun perhe ei sen vuoksi ole vaarassa syrjäytyä. Suvi Laru sanoo, ettei lasten hyvinvointi ole kiinni tulo­tasosta.

– Lapsille ei kannata korostaa rahapulaa, vaan pyrkiä tekemään ilonaiheita ihan pienistäkin reissuista ja kotisynttäreistä. Tärkeintä on fiilis, ettei aikuinen ole jatkuvasti ahdistunut rahapulasta.

Auts. Myönnän stressaavani myös ääneen välillä talouttamme. Toisinaan tiuskaisen lapsille, ettei meillä tuohon ole varaa.

Ihan turhaan. Minun täytyy skarpata, sillä en halua välittää lapsilleni fiilistä, että pienet tulot tekisivät elämästä jotenkin huonompaa.

Aina me kolme

Kolmas iso huolenaiheeni on se, ettei minulla ole mielestäni tarpeeksi kahdenkeskistä aikaa lasteni kanssa. Lähes aina olemme kolmistaan. Lapsilla on ikäeroa viisi vuotta, ja vaikka he tulevat hyvin toimeen, kummallakin on omat ikään ja persoonallisuuteen liittyvät tarpeensa.

Kymmenvuotiaani kanssa kaksin haluaisimme mennä isompien elokuviin, yhdessä lenkille ja höpötellä koululaistyttöjen juttuja.

Yhtä lailla haluaisin viettää aikaa kahdestaan viisivuotiaani kanssa: katsoa piirrettyjä ja käydä leikkipuistossa. Äiti–tytär-hetkinä saisin antaa jakamattoman huomioni vain yhdelle lapselle kerrallaan.

Ystävien ja läheisten avulla tämä on totta kai järjestettävissä, mutta se vaatii aina säätämistä, jota elämä on muutenkin pullollaan. Niin minulle kuin monelle muullekin yhden vanhemman perheelle tuottaa tuskaa yrittää ehtiä olla töissä edes normaalin pituisia päiviä.

– Yksinhuoltajana onkin vaikeampi osallistua työelämään yhtä paljon kuin ei-yksinhuoltajana, sillä aina julkiset palvelut, kuten päivähoito ja iltapäiväkerho, eivät kata työ- tai opiskeluaikaa, toteaa Heljä Sairisalo.

Pieni perheemme on onnekas. Lapsillani on elämässään useita tärkeitä, luotettavia aikuisia.

Tiedän itsekin, miten vaikeaa on olla työpaikassa, jossa työajat eivät jousta, etätöitä ei katsota hyvällä tai suhtautuminen lasten sairasteluun on nihkeää. Onneksi nykyisessä työssäni voin sovittaa työni ja perhe-elämäni yhteen melko mutkattomasti.

Pieni perheeni on onnekas. Meillä on melko laaja tukiverkosto, joka auttaa usein lyhyelläkin varoitusajalla. Kun ydinperheemme hajosi, huomasin, kuinka paljon ympärillämme on ihmisiä, joihin voisin luottaa ja joiden kanssa voisimme viettää aikaa yhdessä. Sen lisäksi, että vanhat ystävyys- ja perhesuhteet vahvistuivat uudessa elämäntilanteessa, saimme myös paljon uusia ystäviä.

Nyt jaamme arkea, vuorottelemme lastenhoidoissa ja vietämme paljon aikaa ystäväperheiden kanssa. Lapsillani on elämässään useita tärkeitä, luotettavia aikuisia. Mielestäni tämä on rikkaus, joka ei välttämättä olisi koskaan toteutunut tiiviissä ydinperheessä.

Eivät lapseni pohdi ydinperhemallia – he pohtivat, kuka tänään tulee meille syömään. Ja vaikka kodin vaihtaminen on toisinaan ärsyttävää kaaosta, se sujuu kuitenkin jo melko hyvällä rutiinilla.

Kerran tyttäreni kysyvät, miksi meillä on äidin koti ja isin koti, mutta ei lasten kotia. Vastaan heille näin: Kummankin koti on tietysti myös lasten. Ja ajatelkaa, teillä on kaksi täydellistä kotia. Sellaista ei kaikilla olekaan.

Vastaukseksi tulee tyytyväistä nyökyttelyä.

Vierailija

Miten lapseni selviävät erosta?

Meilläkin on vuoroviikkoperhe. Itse koen olevani viikoillani lapsille enemmän läsnä kuin ydinperheessä. Ei haittaa ollenkaan, että paikalla on vain yksi aikuinen. Lapsettomilla viikoilla ehdin keskittyä omiin asioihini, jolloin lapsiviikot ovat selkeästi perheaikaa. Samoin tiedän, että lasten isä on eron jälkeen lähentynyt henkisesti lastensa kanssa. Ydinperheessämme oli kaksi vanhempaa, mutta kireä ilmapiiri, väsynyt äiti ja etäisempi isä. Onko se sitten parempi kuin kaksi kotia, joissa...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
”Vaikka hoidan kotona melkein kaikki hommat, en halua tehdä kaikkia päätöksiä yksin. Juttelemme, että olemme kasvatuksessa samoilla linjoilla”, Jonna sanoo.  Kuva: Milka Alanen
”Vaikka hoidan kotona melkein kaikki hommat, en halua tehdä kaikkia päätöksiä yksin. Juttelemme, että olemme kasvatuksessa samoilla linjoilla”, Jonna sanoo. Kuva: Milka Alanen

Jonna Geagean kotiäitivuodet toimivat samalla luovana taukona. – Minun piti saada miettiä, mitä haluan, Jonna sanoo.

Muusikko Jonna Geageaa, 40, on kai kutsuttava kotiäidiksi. Hän ei ole virallisesti työtön työnhakija eikä perinteisesti työelämässäkään. Toisaalta ei hän ole lasten kanssa kotonakaan, sillä molemmat lapset Mimi ja Lulu ovat aloittaneet päiväkodin puolitoistavuotiaina.

Kun Jonna kertoi viime syksynä Me Naisissa, että sopi miehensä Oscarin kanssa viettävänsä 5–7 vuotta kotona ja ”elävänsä miehensä rahoilla”, siitä seurasi paljon päivittelyä. Sellaista ei ole tapana myöntää ääneen.

Viime vuodet Jonna on tehnyt rauhassa toista soololevyään Omaa aikaa, jolta on nyt ilmestynyt kolme kappaletta. Itse asiassa kotiin jääminen oli alun perin tarkoitettu luovaksi uratauoksi. Jonna ja Oscar sopivat, että sen ajan mies tienaa perheen yhteiset rahat.

– Sovimme, että pidän tauon ja mietin, mitä haluan oikeastaan tehdä. Tein Nylon Beatin jälkeen kymmenen vuotta paljon monenlaisia asioita. Olen ollut rockbändissä, näytellyt monissa musiikkiteattereissa, kuten UIT:ssa, tehnyt soololevyn ja ollut töissä vaatekaupassa. Minun piti silti saada miettiä, mihin oikeastaan haluan keskittyä.

”Voihan mies laittaa astiat koneeseen, mutta laitan ne kyllä uudestaan.”

Kotirouvuus on tarkoittanut tietysti myös sitä, että huushollaaminen on Jonnan vastuulla.

– Ei me tehty mitään työnjakoa, olen hoitanut täällä aina samat hommat. Me ei kumpikaan esimerkiksi olla mitään autoihmisiä, eli jos en tajua autosta jotain asiaa, todennäköisesti mieskään ei sitä osaa. Mutta keittiö on minun aluettani. Voihan mies laittaa astiat koneeseen, mutta laitan ne kyllä uudestaan.

Kotitöistä ei tapella, mutta pariskunta kinaa siitä, arvostaako mies Jonnan panosta tarpeeksi.

– Haluan itse tehdä kotityöt, mutta haluan myös, että panostani arvostetaan. Toisaalta ihan itse olen kuoppani kaivanut. Lapsuudenperheessäni isä ja äiti jakoivat kotitöitä tasaisemmin.

”Olemme nelikymppisiä äitejä, joten ehkä osaamme sovitella vähän paremmin.”

Kotiäitivuodet loppuvat kai virallisesti nyt kesällä, kun Jonna ja Erin Anttila palaavat Nylon Beatiksi kymmenen festarikeikan ajaksi. Comebackia on pyydelty vuosien ajan, ja nyt se tuntui molemmista hyvältä ajatukselta.

– Kun olemme treenailleet, se on tuntunut ihan samalta kuin ennen! Jonna sanoo.

Se tarkoittaa, että he ovat kuin liian tiivis, ärsyttävä pariskunta, joiden juttuihin muut eivät pääse mukaan. Siitä seurasi aikoinaan väistämättä myös aikamoisia riitoja.

– Nyt olemme molemmat nelikymppisiä äitejä, joten ehkä osaamme sovitella vähän paremmin.

Lue koko Jonnan haastattelu Meidän Perheen numerosta 6/2018 tai digilehdestä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen
Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen

Jaksamiseen tepsii moni konsti. Hanna Gullichsenin perheessä niitä ovat oma ja parisuhdeaika, kaksi pesukonetta ja sänky olohuoneessa.

Lounasaika! Perheen isä Joonas Laurila istuu keittiöntasolla ja heittää pastat kiehumaan. Kotikeittiön arvoasiakkaat, puolitoistavuotiaat kaksospojat Anton ja Emil, odottavat jo, milloin ruoka saapuu.

Äiti, kokki-ruokakirjailija Hanna Gullichsen keskeyttää reseptin kirjoittamisen ja kiinnittää poikien ruokalaput. Hanna jatkaa ajatustyötään, ja Joonas esittelee pojille päivän menun. Pasta bolognese, olkaa hyvät!

Kaksi suuta aukeaa, ja Joonas syöttää Antonia. Emilin ruuan tarjoilee Joonaksen äiti, joka käy perheessä usein apuna.

Tämä on normipäivä Hannan ja Joonaksen kotona. Se on myös heidän työpäivänsä: pojat eivät ole vielä päivähoidossa. Joonaksen äiti hoitaa lapsia kolmesti viikossa, viitisen tuntia kerrallaan. Niiden 15 tunnin aikana viikossa Hannan ja Joonaksen on hoidettava iso osa työasioista. Loput hommat hoituvat muun elämän ohessa.

Nytkin poikien syötyä Hanna siivoaa keittiön ja aloittaa blogiannoksen kokkauksen. On päivän ainoa valoisa hetki, joten se on kuvattava nyt.

– Meillä on käytössämme nyt viikkotyöaika, joka oli ennen kaksosia yksi pitkä työpäivä, Hanna sanoo.

– Toisaalta en valita mistään. Yrittäjyys mahdollistaa perheemme elintavan ja sen, että töitä ei tarvitse tehdä viikonpäivää katsoen.

”Väsymys on onneksi kausittaista. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe.”

Hanna kirjoittaa ruokakirjoja ja reseptejä asiakkaille ja vetää omaa kustantamoa. Aikaa kuluu myös blogiin ja podcastiin, vaikka hän mieltääkin ne enemmän harrastukseksi kuin rahasammoksi. Joonaksen työt soljuvat limittäin Hannan kanssa, mutta niitä on edelleen myös juoksupuolella, jossa miehen tausta on.

Pienissä kaksosissa ja yhteisessä yrityksessä olisi monelle haastetta riittävästi, mutta kun pojat olivat puolivuotiaita, Hanna lisäsi elämään vielä yhden kierroksen: hän alkoi opiskella kokiksi. Ensimmäiset puoli vuotta hän kävi koulua, toiset harjoitteli ravintoloiden keittiöissä yötä myöten. Nyt työ on palkittu kokin papereilla.

Eikö heitä väsytä?

– Totta kai! Joonas sanoo.

– Väsymys on onneksi kausittaista. Jos tänään on väsynyt, kahden päivän päästä välttämättä ei. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe, Hanna miettii.


Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen
Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen


Aina vierelläsi. ”Kun lapsia on kaksi, he ovat siunattuja. Heillä on aina joku siinä vierellä”, Hanna sanoo.

Hannan ja Joonaksen tarina eteni salamavauhtia. He tapasivat muutama vuosi sitten juoksun parissa, menivät naimisiin puolentoista vuoden kuluttua ensi­treffeistä, ja pian Hanna odottikin lasta. Tai siis kahta. Silloin jännitti, miten unille käy.

Kun lapsia tulee kerralla kaksi, kaikkea huomiota tarvitaan tuplasti enemmän – samaan aikaan. Syliä kaipaa kaksi vauvaa, ruokaa kaksi suuta ja vaipanvaihtoa kaksi pyllyä.

”Kaksosten ansiosta olemme himmeän tehokkaita.”

Tuplatyöstä huolimatta kahden lapsen hoito on pariskunnan mukaan sujunut yllättävän helposti.

– Rutiinit kahden vauvan hoitoon peräkkäin oppi nopeasti. Olemme suorastaan himmeän tehokkaita heidän ansiostaan. Suurin haaste kaksosten kanssa on ollut logistiikka: tiedämme jokaisen kaupan ja ravintolan, missä voi käydä ja yhtä lailla, missä ei, Joonas sanoo.

Ja se tavaramäärä! Pojilla on viidet kärryt: kaksosrattaiden lisäksi kahdet normaalit vaunut, jotta Hanna ja Joonas voivat ottaa molemmat yhden lapsen ja mennä omille teilleen, sekä kahdet juoksurattaat. Pesukoneitakin on kaksi. Eipä tarvitse odotella edellisen satsin linkousta.

Rentoutta on tuonut se, että Hanna on käynyt saman läpi kertaalleen esikoisensa kanssa kymmenen vuotta sitten. Hän ei ole stressannut pikkupoikien jokaisesta köhästä. Se on helpottanut Joonastakin, jolle lapset ovat ensimmäiset.

Aika on kuitenkin myös kullannut muistot ja opit.

– Ne sen ajan valvomiset ja rutiinit ovat unohtuneet ajat sitten. Ennemmin minä nyt huudan Joonakselle, että tule auttamaan, kun en saa näitä nukkumaan, Hanna sanoo.

Se ero edelliskierrokseen on, että Hanna on kymmenen vuotta vanhempi. On käynyt samoin kuin urheillessa: ikä tuntuu, halusi tai ei.

– Palautuminen kestää. Minä olen meistä se, joka tarvitsee unta kahdeksan tuntia yössä, jotta jaksan, kun Joonas selviää viidellä tunnilla ja päikkäreillä. Juuri puhuimme, että kunnon palautumiseen tarvitaan kaksi yötä: ensimmäinen yö nollaamiseen, toinen latautumiseen.

”Menen joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet.”

Sängyn paikka voi olla olohuoneessa. Kolme kuukautta sitten Hanna ja Joonas kantoivat oman sänkynsä sohvan taakse, jossa uni tulee paremmin. Nukkuminen poikien kanssa samassa huoneessa oli levotonta.

Perhe etsi ensin uutta kotia. Kun Hanna oivalsi, ettei oma makkari ole välttämättömyys, arki toimii nyt oikein hyvin. Järjestelyä tukee myös se, ettei perheen muu elämä keskity olohuoneeseen vaan keittiöön. Se on keskipiste, jossa tehdään työt ja läksyt ja käydään treffeillä, jos ravintolaan ei ehditä.

– Ymmärsin, etten tee omalla huoneella mitään, minä vain nukun siellä. Riittää, kun saa vetää unimaskin kasvoilleni ja tulpat korviin, Hanna sanoo.

– Menen tietoisesti joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet. Se onnistuu, koska pojat nukahtavat usein jo seitsemän maissa.

”Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa.”

Toinen järjestely on nykyiseen pikkupoikien huoneeseen hankittu laveri. Jos nukutusvuorossa olevaa vanhempaakin alkaa väsyttää, laverille on kivempi köllähtää kuin lattialla heitetylle patjalle.

Hanna ja Joonas hyödyntävät myös urheilutaustaansa: fyysinen toiminta tunnetusti vie mehut ja tuo kunnon unen sekä pikkupojille että vanhemmille. Ja kun työaika on tiukka, se on käytettävä täysillä hyväksi.

– Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa. Emme pidä turhia kahvitaukoja vain taukojen vuoksi, sillä aivoissa raksuttaa koko työajan. Sen jälkeen on aivan kuitti olo, Joonas sanoo.

Ja kun on väsynyt, aikuistakin nukuttaa hyvin. Hyvän kierre on valmis.


Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen
Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen


”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen
”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen

Viideltä aamulla Joonas antaa Hannan jäädä nukkumaan ja nousee postittamaan kustantamon kirjoja poikien kanssa.

Ennen Joonas olisi ollut jo lenkillä, mutta miehen jalka leikattiin ennen joulua. Joonas sairasti syövän 18-vuotiaana, ja nyt koko jalkapohja rakennettiin uudelleen, koska kävely ja juoksu sattuivat nuoruuden leikkausten jäljiltä. Toipuminen jatkuu yhä.

Veri vetäisi juoksemaan, sillä hänelle, samoin kuin Hannalle, urheilu on kehon rasituksen lisäksi pään lepoa. Lasten jälkeen himotreenaaminen on kuitenkin jäänyt.

Kun ennen Joonas teki lähes parinkymmenen kilometrin päivittäisiä lenkkejä omissa oloissaan, nyt hän juoksee 20 minuuttia ja kipaisee sitten kauppaan. Vapauden nautinto on pakko yhdistää perhearkeen.

– Ei siinä ole oikeastaan vaihtoehtoja. Juoksen sitten hakemaan vaippoja samalla, Joonas naurahtaa.

Nyt, kun Joonas kuntouttaa jalkaansa, hän on ottanut vastuun myös poikien kärrylenkeistä. Hän voi kävellä tunteja pitkin rantoja ja puistoja.

– Kaikella tällä haluamme opettaa myös pojille, että olemme aktiivisia emmekä pysy paikoillamme.

Samaan aikaan Hanna saa tehdä töitä tai viettää omaa aikaa. Usein hän käy uimassa.

Joonaksen mielestä turhan moni ajattelee edelleen, että lepo tarkoittaa vain pötköttelyä. Tässä perheessä lepo on sitä, että saa energiaa.

– On myös tosi tärkeää, että toiselle voi olla suora ja sanoa, että nyt tarvitset lepoa, jos toinen ei huomaa sitä itse.

Syitä siihen on kaksi: energiavaje näkyy helposti kiireessä kinaamisena, mutta myös aikaansaamattomuutena. Siihen miinaan kumpikaan vanhemmista ei halua astua.

Silloin pirteämpi pakkaa lapset tuplakärryyn ja lähtee pihalle, jotta toinen saa hetken yksin.

– Väsyneenä hetkenä on ihanaa, kun Joonas sanoo minulle, että ensi yönä saat nukkua kunnolla. Pelkästään sillä tiedolla saan energiaa päivään, Hanna sanoo.

”Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn.”

Yhtä lailla Hanna ja Joonas pallottelevat, rullaako arki parhaimmalla mahdollisella tavalla ja tekeekö kumpikin niitä kotitöitä, joista tykkää. Yksi oivallus on, että kun kumpikin valitsee itselleen mieluisimmat jutut perinteisen tasajaon sijaan, on arjessa yksi kinan aihe vähemmän.

– Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn, Joonas sanoo.

– Emme halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa. Joonas ei tykkää tehdä firman kuittijuttuja, joten minä teen ne. Joonas taas hoitaa kaikki ruokaostokset, minä ostoslistat.

”Treffeistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että yhteinen aikamme jää muuten vähiin.”

Kalenterissa on kaksi aihetta, joista ei koskaan lipsuta: vuokranmaksu ja treffit. Hanna tykkää suunnitella ravintolailtoja ja lomia pitkällekin etukäteen. Kun kalenterissa on, mitä odottaa, arkikin menee mukavammin.

– Treffit ovat yhtä tärkeät kuin vuokranmaksu. Niistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että meidän yhteinen aikamme jää muuten vähiin. Se on kuitenkin perheen kannalta tärkeintä, Hanna sanoo.

Perhe on rakennettu parisuhteen päälle, Joonas lisää.

– Parisuhdeaika auttaa meitä rentoutumaan ja jaksamaan. Ja kun jaksamme, jaksamme myös tehdä rakastamiamme asioita poikien kanssa. Se, mitä kalenterissa lukee, on minimimäärä, mutta kyllä suhdetta pitää vaalia ihan tavallisessa arjessakin.

Niin käykin lähes joka ilta, kun pojat nukahtavat.

Paitsi sen kerran, kun Hanna ja Joonas päättivät pitää treffit keittiössään, koska lapsenvahti oli sairastunut.

– Emme päässeet ravintolaan, joten päätimme, että haetaan kaupasta ruuat ja kynttilät. Sen ainoan kerran lapset eivät menneet nukkumaan, eivät sitten millään! Lopulta Emil istui sylissäni, ja söimme kimpassa. Hän halusi olla messissä meidän treffeillä, Hanna kertoo.

Tärkeää on, että vaikka lapsia tuli perheeseen lisää, vanhempien elämäntyyli ei muutu.

– Antaisimme silloin periksi omista arvoista ja uskomuksistamme. Emme muuta elämäämme heidän vuokseen, vaan tuomme heidät meidän elämäämme, Joonas sanoo.

  • Kokki ja yrittäjä Hanna Gullichsen, 39 asuu Helsingissä.
  • Perheeseen kuuluvat puoliso Joonas Laurila, 36, kaksospojat Anton ja Emil sekä Hannan 10-vuotias esikoispoika edellisestä liitosta.