Sinkkunainen rakastui kahden tytön isään, kiintyi hänen lapsiinsa ja aloitti täysin uuden elämän. Miten kävi, kun uusperheen onni päättyikin eroon?

Olen juuri eronnut edellisestä parisuhteesta ja aloittamassa yliopisto-opintoja, kun tapaan tulevan poikaystäväni.

Uusi rakkaus syttyy yllättäen; löydän elämääni miehen, joka ymmärtää minua erityisellä tavalla. Lisäksi hänessä on jotain aivan uutta ja pelottavaa: hän on kahden pienen tytön isä.

Kenties juuri siksi minusta tuntuu, että hän osaa suhtautua elämään syvällisellä tavalla. Koen olevani turvassa hänen kanssaan ja ihailen valtavasti hänen luontevaa tapaansa olla lastensa kanssa.

Tapaan lapset ensimmäistä kertaa saavuttuani myöhään illalla miehen luo yökylään. Aamulla herään kuullessani jutustelua keittiöstä. Pienet tytöt kertovat kuulumisiaan, ja heidän isänsä vastailee huomioiden ja kiinnostuneena kysymyksiin.

Isän mennessä suihkuun tytöt löytävät minut piileskelemästä peittojen alta. Vanhempi kiipeää viereeni sängylle ja esittelee itsensä. ”Olen nelivuotias ja lähden kohta päiväkotiin!” Pienempi kurkkii siskonsa selän takaa.

Tytöt paapattavat isälleen eteisessä: ”Me nähtiin sun kaveri, käytiin moikkaamassa!” Kuulen, kuinka mies vastaa tyttöjen intoiluun nauraen.

Ongelmaksi muodostuu epävarmuuteni, sillä minun on vaikeaa määritellä paikkaani uudessa suhteessa. 

Olen kuitenkin pitkään epävarma suhteemme viemisestä eteenpäin. Tuttavapiirissäni kenelläkään ei ole lapsia, eikä suunnitelmiini ole kuulunut seurustelu perheenisän kanssa. Ystävien kanssa vietetyt viikonloput vaihtuvat leikkipuistoretkiin ja lastenkutsuihin.

Tilanne on kaikin puolin vieras, ja ystäväni naljailevat minulle uudesta statuksestani uusperheen äitinä. Se nolottaa minua. Olen kuitenkin hyvin rakastunut enkä huolehdi tulevasta.

Pikkuhiljaa ongelmaksi muodostuu oma epävarmuuteni, sillä on vaikeaa määritellä paikkaani uudessa suhteessa.

Hankalaa on myös sisäistää sitä, että parisuhteen mukana elämääni tulee koko joukko ihmisiä tarpeineen. Arkemme ei kuulu vain meille.

Mustasukkaisuutta lapsia kohtaan

Tytöt ovat luonamme isilässä, ja suunnittelemme ohjelmaa viikonlopuksi. Mieli tekisi lähteä mökille tai mennä porukalla uimahalliin.

Ohjelma on kuitenkin jo lyöty lukkoon. Lasten äiti viestittää tärkeistä synttärijuhlista ja koulun myyjäisistä. Isovanhemmat pyytävät lapsia yökylään.

Minusta tuntuu, että aikaa lasten kanssa on aina liian vähän, ja siihenkin kohdistuu odotuksia joka taholta.

Suunnitelmia on mahdotonta tehdä ilman, että minulle ventovieraat ihmiset ottavat niihin osaa.

Kurkkuani kuristaa. Tiesin, että uusperheeseen liittyy haasteita, mutta minun on vaikea pitää kurissa sisälläni vellovia tunteita. Olen aina ollut parisuhteeni ohjaksissa, mutta nyt en enää osaa määritellä omaa paikkaani. Suunnitelmia on mahdotonta tehdä ilman, että minulle ventovieraat ihmiset ottavat niihin osaa.

Kokemukseni ulkopuolisuudesta ovat uusperheessä normaaleja, kertoo Väestöliiton psykologi Anna Salmi.

– Kun aikuinen ihminen tulee uutena henkilönä valmiiseen perheeseen, käynnistyy usein kuherruskuukausivaihe, jossa etsitään omaa paikkaa perhekuviossa. Tilannetta tarkastellaan tavallaan ruusunpunaisten linssien läpi; onnistumisen halu on kova, ja yritetään luoda suhdetta lapsiin. Myös ulkopuolisille pyritään välittämään myönteistä kuvaa, Salmi selittää.

– Jossain kohtaa kuvaan astuu todellisuus ja ymmärrys siitä, etteivät asiat olekaan yksinkertaisia. Tietyt roolit ja kuviot ovat jo olemassa, ja ruusunpunaiset linssit rikkoutuvat. Herää kysymyksiä siitä, mikä oma paikka onkaan.

Oman paikan määrittäminen onkin minulle jatkuva haaste. Mustasukkaisuus on arjessamme usein läsnä. Se nostaa päätään, kun koen lasten äidin sanelevan aikataulujamme ja lehahtaa paikalle, kun lapset jutustelevat äitilän kuulumisia. Yritän käyttäytyä kypsästi ja osallistua keskusteluun, mutta se on vaikeaa.

Tunnen itseni typeräksi. Olla nyt mustasukkainen lapsista!

Toisinaan olen mustasukkainen lapsista ja heidän tarvitsemastaan huomiosta. Tunnen itseni typeräksi. Olla nyt aikuisena mustasukkainen lapsista! Usein lapsellisin olenkin minä itse.

Olen helpottunut, kun kuulen tunteen olevan ihan tavallinen.

– Mustasukkaisuuden tunteet voivat olla tosi raastavia ja kipeitä, ja usein ne eivät kohdistu vain ex-puolisoon vaan myös lapsiin, toteaa Salmi.

– Moni uusperheellinen varmasti kokee, että on tunteidensa kanssa yksin. Tunteet voivat myös olla hyvin primitiivisiä. Pettymys, viha ja yksinäisyys voivat aiheuttaa myös häpeän tunteita, että olenko ihan kamala kun tunnen näin. Lapsetkin harjoittelevat uutta tilannetta ja ovat tietoisia omasta paikastaan.

Rakkaus lapsiin herää

Vietämme kesälomaa mökillä, kun herään nuoremman tytön huhuiluun. Hän tahtoo vessaan ja huutaa sängystään nimeäni.

Yöllinen kohtaus on minulle yksi hiljainen voitonhetki. Pian niitä alkaa olla muitakin. Tytöt pitävät iltalauluistani ja pyytävät minua nukuttamaan heitä.

Olen kokemusteni kanssa vailla vertailukohdetta. Perheellisenä olen eri tilanteessa kuin lapsettomat ystäväni, mutta en voi sanoa olevani oikea vanhempi.

Herään aamulla tuntiessani pienet tahmeat kädet poskillani. 

Usein minulle sanotaan: ”Sulla on varmaan kamalan rankkaa”. Rankkaa se onkin, mutta myös jotain aivan ihanaa. Kun itse pyristelee tunteidensa verkossa, tulee unohtaneeksi, että lapsia ei voi huijata. He tulevat vastaan, kun ovat valmiita.

Miten äitipuoleksi kasvetaan? Uskon, että sille on antauduttava. Minä antaudun, kun herään aamulla tuntiessani pienet tahmeat kädet poskillani ja haistan suukossa makean lapsenhengityksen. Antaudun kevätsateelta tuoksuvalla parkkipaikalla, kun päästän irti tarakasta ja lapsi pyöräilee isänsä luo ilman apupyöriä. Se on ihme! Mielessäni näen, kuinka tytön selkään kasvavat siivet. Hänen kasvonsa loistavat, kun huudamme: ”Sinä ajoit itse!”

Iltasadun jälkeen vanhempi tytöistä toteaa mietteliäänä: ”Sä oot vähän kuin mun toinen äiti.”

Huomaan, että valmiiden lasten vanhemmuuteen voi kulkea hyvin erilaisia polkuja pitkin. Yhtäkkiä lapset täyttävät puheeni ja ajatukseni. Opin vanhemmuuteen liittyvän menettämisen pelon. Lapset ovat lainassa, ja että nämä lapset eivät koskaan tulisi olemaan omiani.

Uusperheen vaikeat tunteet

Näyttämisen haluni on suuri. Kipuillessani oman kasvuprosessini kanssa syön kumppanini tilaa olla vanhempi omille lapsilleen. Kuvittelen äitipuolen roolin tulevan minulta luonnostaan, sillä olen itsekin kasvanut uusperheissä. Olen kuitenkin hyvin epävarma, ja se ajaa meidät riitoihin.

– Perheytymisen prosessiin vaikuttaa myös ihmisen oma historia, Anna Salmi huomauttaa.

– Vaikeat tilanteet voivat aktivoida aikaisempia ulkopuolisuuden kokemuksia, jotka voivat olla vahvojakin. Uusperheessä uusi vanhempi joutuu usein olemaan ulkokehällä, ja omat kokemukset vaikuttavat siihen, miten ulkopuolisuuden kokemusta osaa käsitellä.

Minusta tuntuu, että mies sälyttää vastuuta perhe-elämästämme harteilleni.

Minusta tuntuu, etten aina osaa. Miesystäväni jättäytyy monesti pois seurastamme, ja minä vietän lasten kanssa aikaa heidän ollessaan luonamme. Olemme molemmat väsyneitä tilanteeseen. Minusta tuntuu, että miesystäväni sälyttää vastuuta perhe-elämästämme harteilleni ja pakenee tunteenpurkauksiani omaan maailmaansa.

Tiimimme rakoilee liitoksistaan. Jälkeenpäin mietin, olisinko voinut säästää itseäni ja läheisiäni toimimalla toisin ja olemalla itselleni armollisempi. Stressasin käytännön asioilla, kuten lasten päivärytmillä, ja otin harteilleni tehtäviä, jotka eivät kuuluneet minulle.

Miksi uusperheiden haasteista ei keskustella enempää? Anna Salmi näkee ne jonkinasteisena tabuna.

– Usein voimakkaan kielteiset tunteet ovat sellaisia, joita ei haluta tuoda päivänvaloon. Erityisesti lapsiin kohdistuva mustasukkaisuus on yhteiskunnallinen tabu: ajatellaan, että näin ei pitäisi tuntea.

Salmi näkee mustasukkaisuuden rasitteena, joka syö parisuhteen resursseja. Yksi lääke tähän on tietoinen panostaminen parisuhteeseen. Helpotusta voi tuoda esimerkiksi pariterapia.

– Uusperhe rakentuu parisuhteen varaan, eikä uusperhettä ole ilman parisuhdetta. Siksi parisuhteen merkitys on hirveän suuri. Tämä taas kohdistaa suhteeseen enemmän paineita kuin ydinperheessä.

Toinen tärkeä asia on omien odotusten realisoiminen: on määriteltävä se, mikä riittää. Toisen lapsia ei ole pakko rakastaa, mutta on tärkeää, että heihin on riittävän hyvät välit. Toisaalta halu muodostaa suhdetta toisen lapsiin tarkoittaa, että parisuhde on merkityksellinen, Salmi pohtii.

– Myös vertaistuki voi tarjota ymmärrystä omien tunteiden käsittelyyn. Sitä voi löytää esimerkiksi uusperheiden liitosta, neuvoo Salmi.

Viimeinen kriisi vie eroon

Täytettyäni 30 vuotta miesystäväni kosii minua. Olen odottanut kosintaa pitkään, mutta se sysääkin suhteessamme käyntiin viimeisen kriisin.

Eroamme pian kihlautumisen jälkeen.

Eroprosessi saa minut pohtimaan paljon suhtautumistani uusperheeseeni. Miksi odotukseni olivat niin korkealla?

– Yleensä parisuhteen alkuvaiheeseen kuuluu fantasia, että pariskunta kokee olevansa kaksin maailmassa. Kun kuviossa on lapsia, tätä fantasiaa ei tarjota, Salmi huomauttaa.

– Tutkimusten mukaan uusperheen muodostuminen vie keskimäärin seitsemän vuotta. Sen verran voi kestää, että kaikki ovat löytäneet mielekkään position perheessä. Uusi vanhempi joutuu suremaan myös toteutumattomat fantasiat suhteessa kumppanin lapsiin ja hyväksymään sen, että vaikka tästä ei tule biologista vanhempaa, voi vanhemmuuden löytää muilla tavoin, Salmi sanoo.

Olen jonkinlainen vanhempi ilman minkäänlaisia lapsia.

Luulen, että ulkopuolisuuden kokemus sai minut pitämään kiinni täydellisyyden fantasiasta. En osannut rentoutua, ja ahdistukseni vaikutti koko kotimme ilmapiiriin. Osaan osoittaa kipukohtiani vasta jälkeenpäin, tapahtumahetkellä käyttäydyin mielestäni loogisesti.

Nykyinen statukseni on outo. Olen jonkinlainen vanhempi ilman minkäänlaisia lapsia. Kaupassa katseeni hakeutuu lasten sukkalaareihin. Sitten muistan, ettei ole enää tehtäväni huolehtia siitä, onko tytöillä isilässä tarpeeksi parillisia sukkia.

Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että saan pitää yhteyttä lapsiin.

Aurinkoisena kevätpäivänä tapaan tytöt ja heidän äitinsä kaupungilla. Käymme syömässä ja suuntaamme katsomaan musikaalia.

Esityksen aikana vanhempi tytöistä hakeutuu kainalooni ja puristaa kättäni.

Pimeässä salissa kyyneleet kihoavat silmiini.

Kolme vuotta opettivat minulle kärsivällisyyttä ja nöyryyttä, mutta ennen kaikkea rakkautta. Yhteinen matkamme ei ollut turha.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuvat
Satu Kettunen