Lapsistakin saa ottaa välillä lomaa, Mikko sanoo. ”Pikkulapsivaihe on kaikille niin uuvuttava, että se on vain hyväksi. Odotan,  että pääsen yksin  Kanadaan loheen.” Kuva: Heli Blåfield
Lapsistakin saa ottaa välillä lomaa, Mikko sanoo. ”Pikkulapsivaihe on kaikille niin uuvuttava, että se on vain hyväksi. Odotan, että pääsen yksin Kanadaan loheen.” Kuva: Heli Blåfield

Rakkaus luontoon oli aluksi Mikko Peltolan oma intohimo. Nyt se on koko perheelle tapa elää – ja viisivuotiaalle pojalle sillä on aivan erityinen merkitys.

 

Keltainen ulkotakki viuhahtaa ohi, kun viisivuotias poika painaa alas mäkeä potkupyörällään. Tasapaino on täydellinen. Koska muuta liikennettä ole, vierellä kulkeva isä antaa pojan mennä.

Risteyksessä poika kaartaa oikealle kohti kotia, ja juontaja-toimittajaisä Mikko ”Peltsi” Peltola, 43, kurvaa omalla läskirenkaisella fillarillaan aivan vanavedessä.

Vasta suoralla hän huutaa perään, että ”odota vähän”, kun poika alkaa päästä kauemmas.

–  Sydäntä on kylmännyt joskus, kun lapset ovat olleet vaikkapa korkealla kiipeilypuussa, mutta kun putoaa matalalta muutaman kerran, oppii kyllä, ettei kannata pudota korkealta. Lapsen pitää antaa uskaltaa.

Samalla luottamuksella Mikko hankki perheen toiselle lapselle, seitsenvuotiaalle tyttärelle, pinkin, kuusivaihteisen maastopyörän, jossa on vain käsijarrut. Mikko oli sitä mieltä, että pyöräilyä rakastava tyttö pärjää ilman jalkajarrua.

”Luonto rauhoittaa minua, mutta itsensä etsiminen ja voimaantuminen tuntuu huuhaalta.”

– Se herätti kyllä keskustelua kotona, kun vaimo oli aluksi epäileväinen. Nyt tyttö on pyöräilyssä niin hyvä, että ajaa fillarillaan metsäpolkuja ja kaikki raputkin alas.

Pyöräilyn opettaminen lapsille on ollut Mikolle tärkeää siksi, että se on hänen oma intohimonsa. Hän käy maastopyöräilykisoissa, ja polkujen koluaminen fillarilla on olennainen osa luontokokemusta, josta hänet tunnetaan laajemminkin. Mikko on valmistunut kalastusoppaaksi, tehnyt useita luonto-ohjelmia ja kirjoittanut myös kalastuskirjoja.

Vaikka luonnossa samoilu mielletään helposti hiljaisuuden retriitiksi, Mikolle metsä tarkoittaa juuri tekemistä. Pyöräilyn ja kalastuksen lisäksi hän juoksee, metsästää, hiihtää, retkeilee ja valokuvaa.

– Luonto rauhoittaa minua, mutta olen käytännön mies, ja kaikki itsensä etsiminen ja voimaantuminen tuntuu huuhaalta. Kyllä omien juttujen ajattelu ja tyhjän tuijottelukin on ihan mahtavaa, mutta nautinto tulee ennemmin asioista, joita luonnossa teen.

Niin hän on luonnossa lastenkin kanssa: menee ja touhuaa. Se ei ole välttämättä itsestäänselvyys, sillä perheen kuopus, tuo keltatakkinen hurjapää, on Down-lapsi.


”On asenteesta kiinni, miten paljon eri vuodenajoista voi saada irti”, Mikko sanoo.


Omassa tahdissa

Mikon rakkaus metsään alkoi jo lapsena. Kun hän juo kahvia nykyisessä keittiössään, hän istuu entisellä leikkipaikallaan. Se oli hänen lapsuudenkotinsa takapihaa, niin umpipusikkoa, että supikoirat pitivät sitä kakkapaikkanaan.

Teini-ikäisenä into katosi, mutta maastopyöräily vei Mikon takaisin poluille parikymppisenä. Sen jälkeen luonnon imu on kasvanut niin vahvaksi, että tänäkin vuonna hän on viettänyt Lapissa kuusi viikkoa, välillä yksin, välillä lastensa kanssa.

Mikko haluaa näyttää lapsilleen, että luonnosta voi nauttia ympäri vuoden. Talvisin ei tarvitse haaveilla Thaimaan-lomasta, jos osaa nähdä, mitä ympärillä jo on. Syksyllä voi laittaa otsalampun päähän ja lähteä pimeään metsään pyörällä, pakkasilla hiihtämään ja pilkille, kesällä retkille ja kalastamaan.

– Kun ihmiset valittavat, että yhyy, marraskuu, minä odotan hiihtämistä. Haluan näyttää lapsille, että on asenteesta kiinni, miten paljon eri vuodenajoista voi saada irti.

Mikko haluaa opettaa luontoa lapsilleen myös siksi, että se lisää heidän vastustuskykyään ja kehittää oman kehon hallintaa. Luonnossa oleskelu parantaa tutkitusti myös mielenterveyttä.

”Poikani innostuu aina, kun hän näkee lentokoneita, lintuja, eläimiä ja kaatuneita puita.”

Varsinkin pojalle metsää on jopa suositeltu, jotta hänen motoriset taitonsa ja tasapaino kehittyisivät. Kun kävelee polulla tasaisen asvaltin sijaan, pitää keksittyä eri asioihin: menemään juurten yli, väistämään oksia, kuuntelemaan rasahduksia.

– Hän pärjää metsässä ihan hyvin, tulee vain vähän hitaammin perässä, Mikko sanoo.

– Hänestä on välillä vaikea nähdä, mistä hän nauttii, sillä hän on sellainen ei-mies, mutta hän innostuu aina, kun näkee lentokoneita, lintuja, eläimiä ja kaatuneita puita. Hän varmasti ymmärtää paljon enemmän kuin antaa ulos. Kommunikaatiomme on vähän erilaista.

Joskus Mikko nappaa pojan oman pyöränsä istuimeen ja kurvaa maastopolulle. Eilen he kokeilivat peräpyörää eli Mikon pyörän taakse kiinnitettävää lisäosaa.

– Silloin mietin, että ymmärtääkö hän pitää kädet kiinni tangossa eikä irrota niitä kaivaakseen nenää, mutta hyvin se meni. Joskus haluaisin jeesata häntä, mutta en jeesaa. Toki katson hänen peräänsä eri tavoin, sillä Down-lapsilla vaarantaju saattaa olla mitä sattuu, mutta kyllä hän ymmärtää, että jalkakäytävältä ei hypätä auton eteen tai kiipeilytelineessä ei kannata päästää irti.


Mikolle metsä merkitsee tekemistä: siellä juostaan, hiidetään, pyöräillään ja kalastetaan. Lasten kanssa onnistuu kaikki, kun mukana on asennetta ja vähän rusinoita.


Tarhasta viime minuutilla

Luonnon perässä ei tarvitse lähteä aarniometsiin tai pohjoiseen. Jokin aika sitten Peltoloiden verkkoaidassa oli jumissa valkohäntäpeura, ja pihalla loikkii usein rusakoita, sillä 300 metrin päästä alkaa Helsingin Keskuspuisto.

Mikko pitää luonnon lastensa arjessa yksinkertaisilla kikoilla:

– Olen hakenut lapset tarhasta aina viimeisellä minuutilla. Niin he ovat saaneet nauttia raittiista ilmasta ja peuhaamisesta mahdollisimman pitkään.

Matkat kuljetaan pyörällä, kävellen tai talvella hiihtäen. Pojan tarha on eri suunnassa kuin koulu, jonka tyttö aloittaa tänä syksynä, mutta molempiin on kotoa vain muutama sata metriä. Kotimatkaan voi yhdistää kurvauksen polkujen kautta.

Tyttö on innostunut nyt tölkkien keräämisestä ja saattaa nappailla niitä puskista. Se opettaa paitsi luonnon puhtaanapitoa, myös rahan arvoa. Samaa teki Mikko näissä metsissä pienenä.

”Ostin viiden euron kakkossukset molemmille, ja hiihdimme yhdessä sepelillä.”

Yhtenä talvena tyttö innostui hiihtämisestä niin paljon, että halusi hiihtää tarhaan, kauppaan ja jumppaan, vaikka lunta ei pahemmin ollut.

– Ajattelin, että jos tuollainen innostus on päällä, totta kai hiihdetään. Ostin viiden euron kakkossukset meille molemmille, ja hiihdimme yhdessä sepelillä.

Viikonloppuisin perhe tekee metsäretkiä. Se tarkoittaa samaa kuin metsässä kävely, mutta mukana on se juttu, josta lapset innostuvat: eväät.

– Jos on rusinoita, pähkinöitä, voikkarit ja mehua, he lähtevät mielellään mukaan, Mikko tietää.

Eilen kolme tuntia Vantaanjoella sujahti huomaamatta. Mikko kalasti, lapset leikkivät. Heille riittivät maasta löytyvät aarteet ja aurinko, jonka lämmössä ottaa päikkärit.

– Kerran he kysyivät, koska lähdetään, mutta malttoivat taas olla, kun saivat katsoa Areenasta Närpiäisiä.


Kesällä Mikko vietti aikaa Lapissa molempien lastensa kanssa.
Kesällä Mikko vietti aikaa Lapissa molempien lastensa kanssa.


Reissuun lapsen kanssa

Yö autossa, tyhjä maantie, jolla voi pyöräillä, ja aurinko, joka ei koskaan laske. Nämä olivat kohokohtia tytölle, kun hän pääsi viime kesänä isän kanssa kahdestaan Lappiin. Hän ällistyi pohjoisen tyhjyydestä. Mikko ällistyi siitä, miten kauan tyttö jaksoi istua lohensoutuveneessä Tornionjoella.

Tänä kesänä mukana oli myös poika. He olivat kolmistaan Pallaksella sekä juuri avatussa Hossan kansallispuistossa, viikon kummassakin.

Mikko on nähnyt kuukaudenkin ikäisiä vauvoja telttareissuilla tai autiotuvassa. Onnistunut reissu pienten lasten kanssa on Mikosta kiinni vain asenteesta.

– Ei lapsen kanssa reissuun lähteminen ole mikään äärikokemus. Toki vanhemmilla pitää itsellään olla valmiudet mennä luontoon. Samoin varusteiden täytyy olla kunnossa, ja pitää miettiä jäteasia. Jos luontoon vie vaikka vaippoja, ne pitää tuoda myös pois.

”Lapsella on valtava halu oppia, ja sitä kannattaa ruokkia.”

Reissut ovat Mikosta myös luonteva paikka näyttää lapsille, miten vähällä pärjää. Kun ei ole vessaa, tarpeet pitää tehdä puskaan tai huussiin. Kun puhelimesta katoaa verkko, puhelimen voi laittaa lentokonetilaan ja sillä voi kuvata, mutta aina ei tarvitse olla muiden tavoitettavissa.

Mikosta myös erilaisten luonnossa tarvittavien taitojen opettaminen lapsille on asennekysymys.

– Moni vanhempi sanoo, ettei lapsi pidä vaikkapa pyöräilystä siksi, ettei osaa sitä. Vanhemman tehtävä on opettaa se lapselle, sillä eihän mikään ole synnynnäistä.

– Lapsella on valtava halu oppia, ja sitä kannattaa ruokkia. Hiihtämään tyttö oppi niin, että hiihti 15 metriä, söi rusinat ja halusi kotiin. Seuraavan kerran hän hiihti 30 metriä ja söi rusinat. Sitten hän hiihti tunnin ennen rusinoita.

Poika taas painaa yhden tasatyönnön täysillä, katsoo Mikkoon ja sanoo ylpeästi ”noin”. Sitten hän painaa toisen.

Leppoisasti ilman paineita

Nauru ja häpeä. Niistä Mikko tietää onnistuneensa. Hän haluaa opettaa lapsilleen, että arkikin on hauskaa, ja tekee välillä tekee asioita, joita lapset häpeävät. Hän laulaa tytön kanssa matkoilla omia sanoituksia ja vie kylpytakissa koiran pihalle.

– Vaikka olisi kiire ja paljon töitä, arjessa täytyy olla leikkiä ja huumoria. Elämää ei tarvitse ottaa niin vakavasti, eikä sitä tarvitse suorittaa järjestyksessä.

”Tiedän, ettei pojasta tule poliisia tai NHL-kiekkoilijaa, mutta elämän odotukset voivat olla silti hyvät.”

Mikko sanoo, että erityislapsen vanhemmuus on tehnyt hänestä entistä leppoisamman. Kun ei ole oletuksia, mitä lapsi oppii, ei ole paineitakaan.

– Ei minulla ole mitään käryä, mitä hän tulee oppimaan, sillä Downeja on niin erilaisia. Tiedän, ettei pojasta tule poliisia tai NHL-kiekkoilijaa, mutta elämän odotukset voivat olla silti hyvät.

Arki erityislapsen kanssa on Mikosta samanlaista kuin muidenkin ”pientä lisähikoilua” lukuun ottamatta. Käytännössä se tarkoittaa pidennettyä taaperoikää.

– Jos huudan, että syömään, tyttö tulee heti ja poika pitää hakea. Aamulla hänet pitää pukea ja hampaat pestä. Hän osaisi tehdä sen, muttei tee. Mutta niin kai se voi olla kenen tahansa lapsen kanssa.

Sitten on se tuijottaminen. Kun Mikko menee lapsineen kauppaan, hän on tottunut muiden katseisiin.

– En tiedä, tuijotetaanko minua vai poikaa. En itse sinänsä huomaa sitä vaan olen jo turtunut, mutta vaimo huomaa.

– Ymmärrän hyvin, että erilaisuutta tuijotetaan. Monesti se on vain viatonta uteliaisuutta. Katson itsekin pidempään, jos näen, että jollain on tatuointi naamassa.

Tänä syksynä Peltoloilla ollaan uuden edessä, kun tyttö on aloittanut koulun ja poika varhennetun eskarin. Tyttö opettelee nyt yksinoloa ja -menoa. Syksyllä on tavoitteena, että hän herää, syö ja pääsee kouluun omatoimisesti, sillä vanhempien pitää mennä töihin.

– En osaa sanoa, miten poika selviää. Normaalista lapsesta tietää suurin piirtein, mitä hänestä tulee, mutta erityislapsesta ei. Ajatukseni on, että kyllä hänkin käy koulut, hankkii ammatin ja muuttaa joskus pois kotoa, mutta en tiedä, miten käy. En silti ole edes ajatellut, etteikö hänestäkin tarvitsisi päästää joskus irti.

Mikko ”Peltsi” Peltola

  • Toimittaja-juontaja Mikko Peltola, 43, asuu sairaanhoitajavaimonsa Anun, 40, 7-vuotiaan tyttärensä ja 5-vuotiaan poikansa kanssa helsinkiläisellä omakotitaloalueella.
  • Perheeseen kuuluu myös 13-vuotias kiharakarvainen noutaja Sylvi.
  • Mikon ja Mika Wickströmin kirjoittama kirja Peltsin Lapissa ilmestyi elokuussa.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
”Vaikka hoidan kotona melkein kaikki hommat, en halua tehdä kaikkia päätöksiä yksin. Juttelemme, että olemme kasvatuksessa samoilla linjoilla”, Jonna sanoo.  Kuva: Milka Alanen
”Vaikka hoidan kotona melkein kaikki hommat, en halua tehdä kaikkia päätöksiä yksin. Juttelemme, että olemme kasvatuksessa samoilla linjoilla”, Jonna sanoo. Kuva: Milka Alanen

Jonna Geagean kotiäitivuodet toimivat samalla luovana taukona. – Minun piti saada miettiä, mitä haluan, Jonna sanoo.

Muusikko Jonna Geageaa, 40, on kai kutsuttava kotiäidiksi. Hän ei ole virallisesti työtön työnhakija eikä perinteisesti työelämässäkään. Toisaalta ei hän ole lasten kanssa kotonakaan, sillä molemmat lapset Mimi ja Lulu ovat aloittaneet päiväkodin puolitoistavuotiaina.

Kun Jonna kertoi viime syksynä Me Naisissa, että sopi miehensä Oscarin kanssa viettävänsä 5–7 vuotta kotona ja ”elävänsä miehensä rahoilla”, siitä seurasi paljon päivittelyä. Sellaista ei ole tapana myöntää ääneen.

Viime vuodet Jonna on tehnyt rauhassa toista soololevyään Omaa aikaa, jolta on nyt ilmestynyt kolme kappaletta. Itse asiassa kotiin jääminen oli alun perin tarkoitettu luovaksi uratauoksi. Jonna ja Oscar sopivat, että sen ajan mies tienaa perheen yhteiset rahat.

– Sovimme, että pidän tauon ja mietin, mitä haluan oikeastaan tehdä. Tein Nylon Beatin jälkeen kymmenen vuotta paljon monenlaisia asioita. Olen ollut rockbändissä, näytellyt monissa musiikkiteattereissa, kuten UIT:ssa, tehnyt soololevyn ja ollut töissä vaatekaupassa. Minun piti silti saada miettiä, mihin oikeastaan haluan keskittyä.

”Voihan mies laittaa astiat koneeseen, mutta laitan ne kyllä uudestaan.”

Kotirouvuus on tarkoittanut tietysti myös sitä, että huushollaaminen on Jonnan vastuulla.

– Ei me tehty mitään työnjakoa, olen hoitanut täällä aina samat hommat. Me ei kumpikaan esimerkiksi olla mitään autoihmisiä, eli jos en tajua autosta jotain asiaa, todennäköisesti mieskään ei sitä osaa. Mutta keittiö on minun aluettani. Voihan mies laittaa astiat koneeseen, mutta laitan ne kyllä uudestaan.

Kotitöistä ei tapella, mutta pariskunta kinaa siitä, arvostaako mies Jonnan panosta tarpeeksi.

– Haluan itse tehdä kotityöt, mutta haluan myös, että panostani arvostetaan. Toisaalta ihan itse olen kuoppani kaivanut. Lapsuudenperheessäni isä ja äiti jakoivat kotitöitä tasaisemmin.

”Olemme nelikymppisiä äitejä, joten ehkä osaamme sovitella vähän paremmin.”

Kotiäitivuodet loppuvat kai virallisesti nyt kesällä, kun Jonna ja Erin Anttila palaavat Nylon Beatiksi kymmenen festarikeikan ajaksi. Comebackia on pyydelty vuosien ajan, ja nyt se tuntui molemmista hyvältä ajatukselta.

– Kun olemme treenailleet, se on tuntunut ihan samalta kuin ennen! Jonna sanoo.

Se tarkoittaa, että he ovat kuin liian tiivis, ärsyttävä pariskunta, joiden juttuihin muut eivät pääse mukaan. Siitä seurasi aikoinaan väistämättä myös aikamoisia riitoja.

– Nyt olemme molemmat nelikymppisiä äitejä, joten ehkä osaamme sovitella vähän paremmin.

Lue koko Jonnan haastattelu Meidän Perheen numerosta 6/2018 tai digilehdestä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen
Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen

Jaksamiseen tepsii moni konsti. Hanna Gullichsenin perheessä niitä ovat oma ja parisuhdeaika, kaksi pesukonetta ja sänky olohuoneessa.

Lounasaika! Perheen isä Joonas Laurila istuu keittiöntasolla ja heittää pastat kiehumaan. Kotikeittiön arvoasiakkaat, puolitoistavuotiaat kaksospojat Anton ja Emil, odottavat jo, milloin ruoka saapuu.

Äiti, kokki-ruokakirjailija Hanna Gullichsen keskeyttää reseptin kirjoittamisen ja kiinnittää poikien ruokalaput. Hanna jatkaa ajatustyötään, ja Joonas esittelee pojille päivän menun. Pasta bolognese, olkaa hyvät!

Kaksi suuta aukeaa, ja Joonas syöttää Antonia. Emilin ruuan tarjoilee Joonaksen äiti, joka käy perheessä usein apuna.

Tämä on normipäivä Hannan ja Joonaksen kotona. Se on myös heidän työpäivänsä: pojat eivät ole vielä päivähoidossa. Joonaksen äiti hoitaa lapsia kolmesti viikossa, viitisen tuntia kerrallaan. Niiden 15 tunnin aikana viikossa Hannan ja Joonaksen on hoidettava iso osa työasioista. Loput hommat hoituvat muun elämän ohessa.

Nytkin poikien syötyä Hanna siivoaa keittiön ja aloittaa blogiannoksen kokkauksen. On päivän ainoa valoisa hetki, joten se on kuvattava nyt.

– Meillä on käytössämme nyt viikkotyöaika, joka oli ennen kaksosia yksi pitkä työpäivä, Hanna sanoo.

– Toisaalta en valita mistään. Yrittäjyys mahdollistaa perheemme elintavan ja sen, että töitä ei tarvitse tehdä viikonpäivää katsoen.

”Väsymys on onneksi kausittaista. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe.”

Hanna kirjoittaa ruokakirjoja ja reseptejä asiakkaille ja vetää omaa kustantamoa. Aikaa kuluu myös blogiin ja podcastiin, vaikka hän mieltääkin ne enemmän harrastukseksi kuin rahasammoksi. Joonaksen työt soljuvat limittäin Hannan kanssa, mutta niitä on edelleen myös juoksupuolella, jossa miehen tausta on.

Pienissä kaksosissa ja yhteisessä yrityksessä olisi monelle haastetta riittävästi, mutta kun pojat olivat puolivuotiaita, Hanna lisäsi elämään vielä yhden kierroksen: hän alkoi opiskella kokiksi. Ensimmäiset puoli vuotta hän kävi koulua, toiset harjoitteli ravintoloiden keittiöissä yötä myöten. Nyt työ on palkittu kokin papereilla.

Eikö heitä väsytä?

– Totta kai! Joonas sanoo.

– Väsymys on onneksi kausittaista. Jos tänään on väsynyt, kahden päivän päästä välttämättä ei. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe, Hanna miettii.


Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen
Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen


Aina vierelläsi. ”Kun lapsia on kaksi, he ovat siunattuja. Heillä on aina joku siinä vierellä”, Hanna sanoo.

Hannan ja Joonaksen tarina eteni salamavauhtia. He tapasivat muutama vuosi sitten juoksun parissa, menivät naimisiin puolentoista vuoden kuluttua ensi­treffeistä, ja pian Hanna odottikin lasta. Tai siis kahta. Silloin jännitti, miten unille käy.

Kun lapsia tulee kerralla kaksi, kaikkea huomiota tarvitaan tuplasti enemmän – samaan aikaan. Syliä kaipaa kaksi vauvaa, ruokaa kaksi suuta ja vaipanvaihtoa kaksi pyllyä.

”Kaksosten ansiosta olemme himmeän tehokkaita.”

Tuplatyöstä huolimatta kahden lapsen hoito on pariskunnan mukaan sujunut yllättävän helposti.

– Rutiinit kahden vauvan hoitoon peräkkäin oppi nopeasti. Olemme suorastaan himmeän tehokkaita heidän ansiostaan. Suurin haaste kaksosten kanssa on ollut logistiikka: tiedämme jokaisen kaupan ja ravintolan, missä voi käydä ja yhtä lailla, missä ei, Joonas sanoo.

Ja se tavaramäärä! Pojilla on viidet kärryt: kaksosrattaiden lisäksi kahdet normaalit vaunut, jotta Hanna ja Joonas voivat ottaa molemmat yhden lapsen ja mennä omille teilleen, sekä kahdet juoksurattaat. Pesukoneitakin on kaksi. Eipä tarvitse odotella edellisen satsin linkousta.

Rentoutta on tuonut se, että Hanna on käynyt saman läpi kertaalleen esikoisensa kanssa kymmenen vuotta sitten. Hän ei ole stressannut pikkupoikien jokaisesta köhästä. Se on helpottanut Joonastakin, jolle lapset ovat ensimmäiset.

Aika on kuitenkin myös kullannut muistot ja opit.

– Ne sen ajan valvomiset ja rutiinit ovat unohtuneet ajat sitten. Ennemmin minä nyt huudan Joonakselle, että tule auttamaan, kun en saa näitä nukkumaan, Hanna sanoo.

Se ero edelliskierrokseen on, että Hanna on kymmenen vuotta vanhempi. On käynyt samoin kuin urheillessa: ikä tuntuu, halusi tai ei.

– Palautuminen kestää. Minä olen meistä se, joka tarvitsee unta kahdeksan tuntia yössä, jotta jaksan, kun Joonas selviää viidellä tunnilla ja päikkäreillä. Juuri puhuimme, että kunnon palautumiseen tarvitaan kaksi yötä: ensimmäinen yö nollaamiseen, toinen latautumiseen.

”Menen joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet.”

Sängyn paikka voi olla olohuoneessa. Kolme kuukautta sitten Hanna ja Joonas kantoivat oman sänkynsä sohvan taakse, jossa uni tulee paremmin. Nukkuminen poikien kanssa samassa huoneessa oli levotonta.

Perhe etsi ensin uutta kotia. Kun Hanna oivalsi, ettei oma makkari ole välttämättömyys, arki toimii nyt oikein hyvin. Järjestelyä tukee myös se, ettei perheen muu elämä keskity olohuoneeseen vaan keittiöön. Se on keskipiste, jossa tehdään työt ja läksyt ja käydään treffeillä, jos ravintolaan ei ehditä.

– Ymmärsin, etten tee omalla huoneella mitään, minä vain nukun siellä. Riittää, kun saa vetää unimaskin kasvoilleni ja tulpat korviin, Hanna sanoo.

– Menen tietoisesti joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet. Se onnistuu, koska pojat nukahtavat usein jo seitsemän maissa.

”Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa.”

Toinen järjestely on nykyiseen pikkupoikien huoneeseen hankittu laveri. Jos nukutusvuorossa olevaa vanhempaakin alkaa väsyttää, laverille on kivempi köllähtää kuin lattialla heitetylle patjalle.

Hanna ja Joonas hyödyntävät myös urheilutaustaansa: fyysinen toiminta tunnetusti vie mehut ja tuo kunnon unen sekä pikkupojille että vanhemmille. Ja kun työaika on tiukka, se on käytettävä täysillä hyväksi.

– Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa. Emme pidä turhia kahvitaukoja vain taukojen vuoksi, sillä aivoissa raksuttaa koko työajan. Sen jälkeen on aivan kuitti olo, Joonas sanoo.

Ja kun on väsynyt, aikuistakin nukuttaa hyvin. Hyvän kierre on valmis.


Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen
Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen


”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen
”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen

Viideltä aamulla Joonas antaa Hannan jäädä nukkumaan ja nousee postittamaan kustantamon kirjoja poikien kanssa.

Ennen Joonas olisi ollut jo lenkillä, mutta miehen jalka leikattiin ennen joulua. Joonas sairasti syövän 18-vuotiaana, ja nyt koko jalkapohja rakennettiin uudelleen, koska kävely ja juoksu sattuivat nuoruuden leikkausten jäljiltä. Toipuminen jatkuu yhä.

Veri vetäisi juoksemaan, sillä hänelle, samoin kuin Hannalle, urheilu on kehon rasituksen lisäksi pään lepoa. Lasten jälkeen himotreenaaminen on kuitenkin jäänyt.

Kun ennen Joonas teki lähes parinkymmenen kilometrin päivittäisiä lenkkejä omissa oloissaan, nyt hän juoksee 20 minuuttia ja kipaisee sitten kauppaan. Vapauden nautinto on pakko yhdistää perhearkeen.

– Ei siinä ole oikeastaan vaihtoehtoja. Juoksen sitten hakemaan vaippoja samalla, Joonas naurahtaa.

Nyt, kun Joonas kuntouttaa jalkaansa, hän on ottanut vastuun myös poikien kärrylenkeistä. Hän voi kävellä tunteja pitkin rantoja ja puistoja.

– Kaikella tällä haluamme opettaa myös pojille, että olemme aktiivisia emmekä pysy paikoillamme.

Samaan aikaan Hanna saa tehdä töitä tai viettää omaa aikaa. Usein hän käy uimassa.

Joonaksen mielestä turhan moni ajattelee edelleen, että lepo tarkoittaa vain pötköttelyä. Tässä perheessä lepo on sitä, että saa energiaa.

– On myös tosi tärkeää, että toiselle voi olla suora ja sanoa, että nyt tarvitset lepoa, jos toinen ei huomaa sitä itse.

Syitä siihen on kaksi: energiavaje näkyy helposti kiireessä kinaamisena, mutta myös aikaansaamattomuutena. Siihen miinaan kumpikaan vanhemmista ei halua astua.

Silloin pirteämpi pakkaa lapset tuplakärryyn ja lähtee pihalle, jotta toinen saa hetken yksin.

– Väsyneenä hetkenä on ihanaa, kun Joonas sanoo minulle, että ensi yönä saat nukkua kunnolla. Pelkästään sillä tiedolla saan energiaa päivään, Hanna sanoo.

”Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn.”

Yhtä lailla Hanna ja Joonas pallottelevat, rullaako arki parhaimmalla mahdollisella tavalla ja tekeekö kumpikin niitä kotitöitä, joista tykkää. Yksi oivallus on, että kun kumpikin valitsee itselleen mieluisimmat jutut perinteisen tasajaon sijaan, on arjessa yksi kinan aihe vähemmän.

– Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn, Joonas sanoo.

– Emme halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa. Joonas ei tykkää tehdä firman kuittijuttuja, joten minä teen ne. Joonas taas hoitaa kaikki ruokaostokset, minä ostoslistat.

”Treffeistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että yhteinen aikamme jää muuten vähiin.”

Kalenterissa on kaksi aihetta, joista ei koskaan lipsuta: vuokranmaksu ja treffit. Hanna tykkää suunnitella ravintolailtoja ja lomia pitkällekin etukäteen. Kun kalenterissa on, mitä odottaa, arkikin menee mukavammin.

– Treffit ovat yhtä tärkeät kuin vuokranmaksu. Niistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että meidän yhteinen aikamme jää muuten vähiin. Se on kuitenkin perheen kannalta tärkeintä, Hanna sanoo.

Perhe on rakennettu parisuhteen päälle, Joonas lisää.

– Parisuhdeaika auttaa meitä rentoutumaan ja jaksamaan. Ja kun jaksamme, jaksamme myös tehdä rakastamiamme asioita poikien kanssa. Se, mitä kalenterissa lukee, on minimimäärä, mutta kyllä suhdetta pitää vaalia ihan tavallisessa arjessakin.

Niin käykin lähes joka ilta, kun pojat nukahtavat.

Paitsi sen kerran, kun Hanna ja Joonas päättivät pitää treffit keittiössään, koska lapsenvahti oli sairastunut.

– Emme päässeet ravintolaan, joten päätimme, että haetaan kaupasta ruuat ja kynttilät. Sen ainoan kerran lapset eivät menneet nukkumaan, eivät sitten millään! Lopulta Emil istui sylissäni, ja söimme kimpassa. Hän halusi olla messissä meidän treffeillä, Hanna kertoo.

Tärkeää on, että vaikka lapsia tuli perheeseen lisää, vanhempien elämäntyyli ei muutu.

– Antaisimme silloin periksi omista arvoista ja uskomuksistamme. Emme muuta elämäämme heidän vuokseen, vaan tuomme heidät meidän elämäämme, Joonas sanoo.

  • Kokki ja yrittäjä Hanna Gullichsen, 39 asuu Helsingissä.
  • Perheeseen kuuluvat puoliso Joonas Laurila, 36, kaksospojat Anton ja Emil sekä Hannan 10-vuotias esikoispoika edellisestä liitosta.