Metsä on Mikon intohimo ja koko perheelle tärkeä paikka. Hänen kirjansa Peltsin Lapissa ilmestyy elokuussa. Kuva: Heli Blåfield
Metsä on Mikon intohimo ja koko perheelle tärkeä paikka. Hänen kirjansa Peltsin Lapissa ilmestyy elokuussa. Kuva: Heli Blåfield

Mikko ”Peltsi” Peltola haluaa perheensä arkeen leikkiä ja huumoria. Erityislapsen vanhemmuus on tehnyt entistä leppoisammaksi, hän sanoo.

Toimittaja-juontaja Mikko ”Peltsi” Peltola haluaa opettaa lapsilleen, että arkikin on hauskaa, ja tekee välillä tekee asioita, joita lapset häpeävät. Siksi Mikko laulaa tytön kanssa matkoilla omia sanoituksia ja vie kylpytakissa koiran pihalle.

– Vaikka olisi kiire ja paljon töitä, arjessa täytyy olla leikkiä ja huumoria. Elämää ei tarvitse ottaa niin vakavasti, eikä sitä tarvitse suorittaa järjestyksessä.

Mikon tytär aloittaa tänä syksynä koulun, poika on viisivuotias. Erityislapsen vanhemmuus on tehnyt Mikosta entistä leppoisamman. Kun ei ole oletuksia, mitä lapsi oppii, ei ole paineitakaan.

– Ei minulla ole mitään käryä, mitä hän tulee oppimaan, sillä Downeja on niin erilaisia. Tiedän, ettei pojasta tule poliisia tai NHL-kiekkoilijaa, mutta elämän odotukset voivat olla silti hyvät.

Arki erityislapsen kanssa on Mikosta samanlaista kuin muidenkin ”pientä lisähikoilua” lukuun ottamatta. Käytännössä se tarkoittaa pidennettyä taaperoikää.

– Jos huudan, että syömään, tyttö tulee heti ja poika pitää hakea. Aamulla hänet pitää pukea ja hampaat pestä. Hän osaisi tehdä sen, muttei tee. Mutta niin kai se voi olla kenen tahansa lapsen kanssa.

”Ymmärrän hyvin, että erilaisuutta tuijotetaan. Monesti se on vain viatonta uteliaisuutta.”

Sitten on se tuijottaminen. Kun Mikko menee lapsineen kauppaan, hän on tottunut muiden katseisiin.

– En tiedä, tuijotetaanko minua vai poikaa. En itse sinänsä huomaa sitä vaan olen jo turtunut, mutta vaimo huomaa.

– Ymmärrän hyvin, että erilaisuutta tuijotetaan. Monesti se on vain viatonta uteliaisuutta. Katson itsekin pidempään, jos näen, että jollain on tatuointi naamassa.

Tänä syksynä Peltoloilla ollaan uuden edessä, kun tyttö menee kouluun ja poika varhennettuun eskariin. Tyttö opettelee nyt yksinoloa ja -menoa. Syksyllä on tavoitteena, että hän herää, syö ja pääsee kouluun omatoimisesti, sillä vanhempien pitää mennä töihin.

– En osaa sanoa, miten poika selviää. Normaalista lapsesta tietää suurin piirtein, mitä hänestä tulee, mutta erityislapsesta ei. Ajatukseni on, että kyllä hänkin käy koulut, hankkii ammatin ja muuttaa joskus pois kotoa, mutta en tiedä, miten käy. En silti ole edes ajatellut, etteikö hänestäkin tarvitsisi päästää joskus irti.

Lue koko haastattelu Meidän Perheen numerosta 8/2017!