Maria Nordin Fidel ja Luna kainalossaan vuonna 2014. Kuva: Päivi Ristell
Maria Nordin Fidel ja Luna kainalossaan vuonna 2014. Kuva: Päivi Ristell

Maria Nordin odottaa nyt perheen kolmatta lasta. Vuonna 2014 hän kertoi, ettei lasten saaminen ollut hänelle ja muusikko Reino Nordinille lainkaan itsestäänselvää. 

”Olen tavoitteellinen äiti. Haluan, että lapseni saavat kaiken irti luovuudestaan. Harrastukset eivät kuitenkaan ole se juttu.

Kun Fidel ei mahtunut laulumuskariin, päätin, että tästedes laulamme yhdessä kotona joka päivä. Hiljattain poika löysi myös bongorummut, joita hän soittaa jo ihmeen hyvin.

Yksi minun ja Reinon yhteisistä intohimoista on aina ollut reggaemusiikki. Tässä eräänä päivänä panimme Youtubesta pyörimään reggaevideon, joka kolahti Fideliin ihan täysillä. Katsoimme Reinon kanssa kyyneleet silmissä salaa ovelta, kun poika alkoi tanssia.

Parasta on se, kun lapseen saa yhteyden sellaisen asian kautta, joka on itselle tärkeä. Taidetarvikkeet pidämme kotona helposti saatavilla, suuren keittiönpöydän vieressä. Erityisesti Luna nauttii taiteilusta. Olen huono siivoamaan, mutta tässä asiassa on helppo uhrautua – meillä saa maalata ja sotkea.

”En halua satuilla lapsille, vaan selittää asiat kuten ne ovat.”

Lasten älyä aliarvioidaan. Minä haluan aina selittää lapsille asiat kuten ne ovat, en satuilla suotta. Asiat pitää vain esittää ymmärrettävästi. 

Reino vihasi koulua, koska koki sen turhauttavaksi. Hän lopettikin koulun heti oppivelvollisuuden suoritettuaan. Itse olin henkisessä vajeessa oikeastaan koko kouluajan, olisin kaivannut enemmän älyllisiä haasteita. Olin kuitenkin niin kiltti, että kestin ne vuodet ja jatkoin korkeakouluun. 

Olemme molemmat todella tyytyväisiä lastemme ranskalaiseen leikkikouluun. Siellä lapset saavat tehdä sen verran kuin osaavat ja pystyvät, taide on iso osa opetusta. Jotakin uutta ja kiinnostavaa on meneillään aina.

Nauru on parasta. Yleensä lapsemme käyttäytyvät hyvin julkisilla paikoilla. Heidän tilannetajunsa toimii jo. Kolikolla on myös kääntöpuoli. Meillä höpötellään hölmöjä juttuja ja viljellään runsaasti pissakakkahuumoria. Perheessämme nauretaan paljon. 

”Lapsilla pitäisi olla oikeus puhtaaseen ilmaan ja ympäristöön.”

Taistelen työkseni hometta vastaan.Firmani tutkii rakennusvirheiden vaikutusta terveyteen. Homeongelma ei Suomessa ole poikkeuksellisen paha, päinvastoin. Täällä vain puhutaan ja tiedetään asiasta paljon.

Lapsena 80-luvun lopulla kävin Kuopiossa päiväkotia, jonka kellarimaisen hajun muistan yhä. Siellä oli sisäilmaongelmia, ja minulla loputon korvatulehduskierre.

Opiskeluaikana olin vaihdossa Barcelonassa, ja vuokra-asunnossani oli hometta. Silloin en tajunnut asian vakavuutta. Ajattelin vain, että tuuletan usein. Sairastuin. Sain hirvittävän yskän ja mystisiä vatsakipuja, vietin päiviä sairaalassa. Kun tulin Suomeen, oireet loppuivat heti.

Hometta oli myös ekotalossamme, jonka rakennusvaiheessa olimme Reinon kanssa mukana Iholla-tv-sarjassa. Sitä aikaa ei tee mieli muistella, olimme niin kusessa. Sen jälkeen olen ollut tässä asiassa supertarkka. Kaikilla, erityisesti lapsilla, pitäisi olla oikeus puhtaaseen ilmaan ja ympäristöön. Terveys on herkkä, ainutkertainen asia. 

Nyt olemme asuneet pari vuotta satavuotiaassa jugendtalossa Etelä-Helsingissä. Minusta tuntuu, että tähän ihanaan, kylämäiseen yhteisöön kuulumme.
Työssäni näen usein perheitä vaikeissa tilanteissa, kun koti on paljastunut terveydelle vaaralliseksi. Moni joutuu talousvaikeuksiin. On hienoa päästä auttamaan ihmisiä. 

Tuntuu, että ihmiset uskaltavat lähestyä helpommin, kun tietävät, että olen kokenut jotain vastaavaa. Surullisinta on nähdä lapsia, jotka sairastuvat sisäilmasta.

”Sain lapsena erityiskohtelua.”

Isäni on espanjalainen, äitini suomalainen. Olen ainoa lapsi, eivätkä vanhempani koskaan asuneet yhdessä – lähimmillään naapureina. Silti yhteenkuuluvuuden tunne molempien kanssa on aina ollut vahva.

Olen puhunut espanjaa sujuvasti kaksivuotiaasta. Viisivuotiaana asuin hetken isäni kanssa, se lähensi meitä paljon. Nykyään isäni asuu Tallinnassa, ja aina nähdessämme puhumme espanjaa.

Kahden kulttuurin välissä kasvaminen oli minulle luonnollista. Jo lapsena opin sulautumaan erilaisiin yhteisöihin. Isovanhempieni luona Barcelonassa muistan useinistuneeni pitkänpöydän päässä ruokasalissa,jossa valkohansikkainen palvelija toi hopeatarjottimella iltapalaa yksin minulle. Kymmenvuotiaana autonkuljettaja kyyditsi minua ympäri Barcelonaa. Sain erikoiskohtelua suhteessa sikäläisiin serkkuihini. Vierailuistani tehtiin numero, koska minua nähtiin niin paljon harvemmin.

Isäni teki aikoinaan rohkean valinnan jättäessään synnyinmaansa. Hän ei halunnut sitä elämää siellä. Lapsuuteni oli vastakohtien maailma.  Barcelonassa elin kuin prinsessa. Kuopiossa äidin luona kävin suomalaisen peruskoulun ja vietin kaiken vapaa-aikani kumpparit jalassa ponitallissa, polvia myöten kurassa ja lannassa. Minulla oli oma poni.

Joskus taustani aiheutti hassuja tilanteita. Saatoin juosta antamaan poskisuudelmat tarhantädille kunnes tajusin, että ai niin, tämä käytös ei kuulu tänne.

Suren sitä, etten ole saanut opetetuksi espanjaa lapsilleni. Olisi ollut helppo puhua sitä heille pienestä asti, mutta se jäi tekemättä. Olisin kaivannut tukea siihen vaikkapa neuvolasta.

Yhteydenpitoa isäni puolen sukuun rajoittaa myös lentopelkoni. Viimeksi kävimme Barcelonassa, kun Fidel oli pieni ja odotin Lunaa. Onneksi isänäitini piipahtaa usein Tallinnassa isän luona ja Helsingissä meitä katsomassa.

”Kävimme Reinon kanssa lapsettomuushoidoissakin, kunnes ongelman syy selvisi.”

Kun Luna täytti kolme, aloin surra sitä, ettei minulla enää ole ihanaa, ihmeellistä kaksivuotiasta. Pientä lasta, jolla on pehmeät käsivarret ja silkkiset hiukset, ja jonka voi koska tahansa vetää syliin pussailtavaksi. Nyt pitäisi pikkuhiljaa päättää, onko tämä perhe valmis vai haluaisimmeko vielä yrittää yhtä lasta lisää. Olemme puhuneet Reinon kanssa asiasta, mutta lopullista päätöstä emme vielä ole tehneet.

Arvostan jokaista hetkeä äitinä. Myös niitä aikoja, kun lapset kiukuttelevat tai valvottavat. Asenteeni johtuu ehkä siitä, ettei äidiksi tulo ollut minulle itsestäänselvyys. Minulla on fyysinen poikkeavuus, kaksi kohtua. Siksi olin aina ajatellut, ettei lapsen saaminen olisi minulle mahdollista. Reinon kanssa asia tuli ajankohtaiseksi, mutta yritys ei tuottanut tulosta. Kävimme lapsettomuushoidoissakin. Lopulta ongelman syy selvisi. Lapsena sairastamani umpisuolentulehdus oli jättänyt vatsaani kiinnikkeitä. Ne poistettiin, ja jo seuraavassa kuussa huomasin ilokseni olevani raskaana.

”Työnjakomme ei tunnu minusta epäreilulta.”

Vauvavuosien jääminen taakse on tuonut rentoutta minun ja Reinon suhteeseen. Myrskyisimmät hetkemme, riidat ja talouspulmat, näkyivät aikoinaan Iholla-sarjassa. Sittemmin on ollut aika tyyntä. Menimme silloin Reinon kanssa sellaisen mankelin läpi, ettei mikään sen jälkeen ole horjuttanut meitä. En ole katunut sarjaa, vaikka kriisimme tulivatkin jaetuiksi kaikille.

En ole ikinä välittänyt siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Temperamentiltani olen Reinoa rauhallisempi, mutta välillä innostun liikaa.Saatan paasata työasiasta loputtomasti, kunnes Reino sanoo, että nyt turpa kiinni.

Lapsissa on jännä nähdä se, miten luonteenpiirteemme ovat periytyneet heille. Toinen kaipaa selvästi rauhallisia kelailuhetkiä, kun taas toinen on synnynnäinen esiintyjä. Kun Luna näkee isänsä lavalla, hän alkaa hinkua mukaan.

Arkea määräävät rutiinit. Lasten leikkikoulu alkaa ja päättyy aina samaan aikaan, myöhästyä ei saa. Koska Reino tekee keikka- ja yötöitä, aikataulujen säätäminen ja ruuanlaitto ovat enimmäkseen minun vastuullani.

Joskus kiire käy hermoille. Silloin saatan heittää rätin tiskipöydälle ja jättää mielenosoituksellisesti keittiön sotkuun. Työnjakomme ei tunnu epäreilulta, se sopii meille. Olennaista ei ole, kuka tekee mitäkin, kunhan elämä sujuu. Ajattelen, että tämä on nyt tällainen elämänvaihe.

Rutiineja on kiva murtaa. Joskus syömme iltapalan säkkipimeässä tai sovimme, ettei kukaan saa sanoa sanaakaan iltatoimien aikana. Vapaapäivinä on kiva hipsutella yöpaidoissa puolille päivin.

Laiskottelua enemmän nautin yhteisestä tekemisestä. Välillä lähdemme koko perhe mukaan Reinon keikkamatkoille. Silloin olemme hotellissa yötä, syömme hienoja aamiaisia ja pompimme sängyillä. Välillä ihmettelen, miten saan aikani riittämään kaikkeen. Rakkain harrastukseni on aina ollut ratsastus. Sille olen löytänyt aikaa niin, että vuokraamme ponia, jolla voimme kaikki ratsastaa vuorotellen.

”Olen äitipuoli Reinon pojalle.”

Perheemme ympärillä riittää hyviä tyyppejä. Lapsillani on yhteensä kymmenen ihmeellistä ja erilaista isoja isoisovanhempaa. Arvostan todella  paljon sukupolvien yli ulottuvia perheyhteyksiä. Isoisovanhemmat ovat tärkeitä. Esimerkiksi Reinon äidinäitiä, taidegraafikko ­Outi Heiskasta, näemme usein. Myös Reinon isänäiti asuu melkein naapurissa ja on ihan mahtava mummo, hän pelaa lasten kanssa tennistä ja soittaa heille pianoa. Tarvitessamme
saamme hoitoapuakin.

Lapset alkavat olla jo sen verran isoja, että isovanhempien tuki on enemmän suhteiden luomista, erilaisten asioiden tekemistä heidän kanssaan. Välillä palkkaamme Reinon kanssa lastenhoitajan. On tärkeää, että aikuiset saavat aikaa myös kahdestaan, pääsevät leffaan tai teatteriin.

Paitsi äiti, olen myös äitipuoli. Reinon poika hänen edellisestä liitostaan viettää meillä paljon aikaa. Myös hänen sisarpuolensa on aina tervetullut kylään. Pöydässä on usein ylimääräisiä lautasia, joku on yökylässä tai juhlimme isolla porukalla synttäreitä. Se onnistuu, kun kaikkien keskinäiset suhteet toimivat. Avainasia on ihmisten erilaisuuden hyväksyminen. Haluan, että lapseni kasvavat osaksi läheisten ihmisten verkostoa, yhteisöä. Perhekäsityksemme ulottuu ydinperhettä laajemmalle.

Reinon julkisuuskuva on aika kulmikas. Se liittyy hänen julkiseen ammattiinsa, taiteilijan ja esiintyjän rooleihin. Minä tunnen Reinon yksityisen puolen. Hän on hyvä, hellä ja suojeleva isä ja puoliso. En toivo, että Reino ­vetäisi vähemmän show’ta tai tekisi toisenlaista työtä. Uskon, että parisuhteessa toinen pitää hyväksyä kaikkine puolineen. Ikinä ei pidä alkaa komentaa toista, että älä sitten sano tai tee niin tai näin. Rakkaus ei ole ehdollista, ihmistä pitää rakastaa kokonaisuutena. 

”En olisi uskonut, että puolisoon voi tuntea vetoa näin pitkään.”

Fyysinen läheisyys on osa vanhempien suhdetta. Siitä kannattaa pitää kiinni pikkulapsiperheessäkin, isän ja äidin suhde on lasten henkinen koti. Aikaa erotiikalle löytyy kyllä. En usko mukaromantiikkaan, kynttilöihin ja ruusunlehtiin päiväpeitolla. Sen sijaan voi hyvin välillä laittaa piirretyt pyörimään ja makuuhuoneen oven lukkoon. Näen Reinon paitsi lasteni isänä, edelleen myös miehenä ja ihmisenä. En olisi koskaan uskonut, että on mahdollista olla jonkun kanssa näin pitkään ja yhä tuntea vetoa häneen.

Meillä asiat ovat oikeastaan vain parantuneet lasten saamisen jälkeen. Saamme valtavasti energiaa siitä ajatuksesta, että rakkauden avulla pystyy luomaan uutta elämää, jotain niin mielettömän hienoa kuin lapsemme ovat. Reinoa katsoessani ajattelen aina, että tuon ihmisen ansiosta minulla on tämä ihana perhe.”

Juttu on julkaistu Meidän Perheessä 11/2014.