Parasta on hengailla. ”En ole huovuttajaäiti tai  askartelija. Paras juttu pojan kanssa on vain viettää aikaa hänen kanssaan”, Terhi sanoo. Kuva: Milka Alanen
Parasta on hengailla. ”En ole huovuttajaäiti tai askartelija. Paras juttu pojan kanssa on vain viettää aikaa hänen kanssaan”, Terhi sanoo. Kuva: Milka Alanen

Pojan syntymä toi Terhi Kokkosen elämään rauhan, joka jatkuu nyt uusperheessä. Hän tekee monta asiaa toisin kuin tiukan uskonnollisessa lapsuudenkodissaan.

Miksi hän ei tykkää muumeista? Eikä Astrid Lindgrenin kirjoista?

Laulaja-sanoittaja Terhi Kokkonen, 42, on jäänyt monta kertaa kiinni vanhemman perusoletuksesta: hän on luullut lapsensa nauttivan asioista, joista itsekin nautti.

– Miten joku voi olla tykkäämättä muumeista? Se tuntuu ihan käsittämättömältä, Terhi nauraa.

– Olen yrittänyt lukea Ronja Ryövärintytärtä pojalle väkisin, mutta hän on sanonut, että ei kiinnosta.

Erilainen maku naurattaa, mutta Terhi on ylpeä juuri siitä, että poika pitää oman päänsä. 7-vuotias tykkää mistä itse haluaa eikä siitä, mitä opetetaan, tuputetaan tai mikä on juuri nyt ”mageeta”.

Herkän pikkupojan ei-listalla on muun muassa jalkapallo. Terhi oli jo ilmoittanut hänet futiskouluun, mutta perui sen, kun poika totesi kentän laidalla, että onneksi hänen vanhempansa eivät ole laittaneet häntä tuonne.

Kyllä-listalle taas mahtuvat uinti, kuvataidekoulu, Star Wars sekä minireppu. Se on jo auttamattomasti liian pieni pojan selkään, mutta hän käyttää sitä muina miehinä.

– Tunnen mieletöntä iloa siitä, että hän lähtee reppu selässään kotoa ihan pokkana. Häntä ei kiinnosta se, mikä on hyväksyttyä tai miten asioiden pitäisi olla.

”Synttärit ovat olleet meillä aina suuria siirtymäriittejä, ja sinä päivänä hän alkoi pyöräillä.”

Niin kävi pyöräilyssäkin. Vielä keväällä Terhi väänsi pojan kanssa siitä, miksi eskarilainen kulkee vain potkulaudalla eikä pyöräile. Poika intti vastaan, että vaihtaa pyörään sitten, kun täyttää seitsemän.

– Hermoilin turhaan. Synttärit ovat olleet meillä aina suuria siirtymäriittejä, ja sinä päivänä hän alkoi pyöräillä. Kyse ei ollut siitä, etteikö hän olisi osannut, vaan siitä, ettei häntä kiinnostanut. Oli hienoa nähdä se kypsyminen, että kun hän itse halusi tehdä jotain, hän teki.


Terhi opiskelee nykyisin käsikirjoittamista. ”Toivoisin poikani löytävän oman tiensä. Olen itsekin hairahtanut ensin laulajaksi ja löytänyt vasta sen kautta, mitä olen.” Kuva: Milka Alanen
Terhi opiskelee nykyisin käsikirjoittamista. ”Toivoisin poikani löytävän oman tiensä. Olen itsekin hairahtanut ensin laulajaksi ja löytänyt vasta sen kautta, mitä olen.” Kuva: Milka Alanen


Äitiys tuli oikealla hetkellä

Terhistä tuli äiti 36-vuotiaana. Lapsi yllätti vähän hänet itsensäkin, sillä Terhi ei ollut koskaan haaveillut perheen perustamisesta.

Terhin isosiskolla Minnalla on kaksi lasta, ja Terhi oli ajatellut, että he riittäisivät myös hänelle.

– Lapsi oli sattumien tulos. Silti heti, kun olin raskaana ja lapsi syntyi, tajusin, että tämä on juuri oikein. En miettinyt hetkeäkään, pystynkö. Olin juuri oikeassa vaiheessa omassa elinkaaressani saamaan lapsen.

Suurin yllätys äitiydessä oli luontevuus. Terhi ei pelännyt päästää irti elämäntavoista, joihin oli siihen mennessä juurtunut eikä kuvitellut, ettei mikään muuttuisi. Päinvastoin, hän jopa odotti muutosta.

– Olin elänyt vaiherikkaan nuoruuden ja tehnyt kaiken, mitä halusin. Äitiys oli tilanne, jota ehkä jopa tarvitsin. Elämäni muuttui kaikin puolin rauhallisemmaksi.

”Olisi pitänyt ottaa oma aika jo aiemmin ja olla itsekkäämpi. Rohkaisen kaikkia äitejä siihen.”

Vauva-aikana Terhi oli paljon kaksin kotona pojan kanssa. Iso muutos oli sekin, että Terhi luopui urheilusta, vaikka aiemmin se oli kuulunut elämään.

Liikunta jäi viideksi vuodeksi, sillä Terhi ei keksinyt, miten pienen lapsen, työn ja urheilun voi yhdistää. Joogamatto olohuoneessa ei ajanut asiaa, sillä Terhille tärkeä osa rutiinia oli laittaa ovi kiinni ja olla hetken vapaa.

Lenkkipolulle hän palasi vasta viime kesänä.

– Olisi pitänyt ottaa oma aika jo aiemmin ja olla itsekkäämpi. Rohkaisen kaikkia äitejä siihen. Tyytyväinen äiti tarkoittaa tyytyväistä lasta. Pelkästään se, että saa mennä hetkeksi yksin, on ihanaa.

Teinkö sittenkin väärin

Osaanko toimia oikein muiden silmissä? Syötänkö oikein? Onko lapsella tarpeeksi päällä?

Terhi mietti ihan samoja asioita kuin moni muukin tuore äiti.

– Se oli outo tunne. Jouduin tekemään töitä sen kanssa, sillä tuntui, että joku oli koko ajan kommentoimassa.

Lisäksi Terhistä tuntui, että joka paikka oli täynnä ohjeita oikeanlaisesta vanhemmuudesta. Terhiä ärsyttää, että vaikka neuvot tarkoittaisivat hyvää, usein ne kääntyvät syyllistämiseksi eivätkä kannusta.

”Sanon itselleni, että olen tässä todella hyvä ja muut päät kiinni.”

Jäähyn Terhi muistaa. Hän kokeili sitä pojan uhmassa.

– Myöhemmin luin, että se on pahasta. Siitä tuli syyllisyys, vaikka aiemmin sitä oli suositeltu.

– Joskus uhmakohtauksessa kaappasin pojan väkisin syliini ja pidin häntä otteessani. Siitäkin jäi olo, että teinkö nyt oikein vai väärin.

Tämän ajan suurimpana kauhistelukohteena Terhi pitää älypuhelimia. Hän muistaa keskustelun, jonka mukaan lapset eivät opi puhumaan, kun äidit roikkuvat somessa.

– Yritän minäkin pysyä poissa Facebookista, kun olen poikani kanssa, mutta keskustelu syyllisti nimenomaan äidit. Ei esitetty mitään tieteellistä todistusaineistoa, että syy-seuraussuhdetta olisi edes olemassa.

Terhi sanoo, että hänen äitiytensä muuttui rennoksi, kun hän tajusi viis veisata muiden katseista ja neuvoista.

– Sanon itselleni, että olen tässä todella hyvä ja muut päät kiinni. Jos alkaa lukea liikaa, vanhemmuudesta tulee pelokasta ja suorituskeskeistä. Kun tajuaa, että voi olla lapsen kanssa juuri niin kuin itsestä tuntuu, se on paljon helpompaa. Itsevarma äiti on myös parempi äiti. Minulla on sellainen olo, että ymmärrän poikaani. Meillä on hyvin läheiset välit.

”Stressaantuneena saatan sanoa tiukemmin kuin oli tarkoitus. Sitten pyydän anteeksi.”

Itsevarma äiti ymmärtää myös, että tekee virheitä. Ne hän osaa antaa itselleen anteeksi.

– Stressaantuneena saatan sanoa pojalle tiukemmin kuin oli tarkoitus. Sitten pyydän anteeksi ja sanon, että en tarkoittanut. Aina olen saanut anteeksi.


Terhin poika rakastaa perheen purjevenettä. ”Haaveilemme Markuksen kanssa isommasta veneestä, mutta lapsi anelee, ettei nykyistä koskaan vaihdeta pois.” Kuva: Milka Alanen
Terhin poika rakastaa perheen purjevenettä. ”Haaveilemme Markuksen kanssa isommasta veneestä, mutta lapsi anelee, ettei nykyistä koskaan vaihdeta pois.” Kuva: Milka Alanen


Tiukka, uskonnollinen kotikasvatus

Rento, muttei liian. Se on Terhin tärkein kasvatusperiaate. Itse hän kasvoi melkein päinvastaisessa kodissa kahden siskonsa kanssa.

”Äitiyteni on ollut luontevaa juuri siksi, että olen saanut huolehtivan äitiyden mallin.”

– Meillä oli hyvin tiukka ja uskonnollinen kotikasvatus. Teen hyvin paljon eri tavoin. En ole maailman tiukin.

– Toisaalta oma äitiyteni on ollut niin luontevaa siksi, että olen saanut omalta äidiltäni huolehtivan äitiyden mallin. Sellaisen olen halunnut viedä eteenpäin.

Perusasioissa Terhi asettaa selvät rajat. Poika menee nukkumaan yhdeksältä, ja iPadia hän saa pelata vain lauantaisin. Netflixiä voidaan katsoa televisiosta päivittäin, mutta peliaikaa on pitänyt rajata, koska pelin jälkeen poika saattaa olla rauhaton.

Ja hups. Välillä Terhi rikkoo sääntöjään itse. Joskus hän antaa pojan pelata useammin tai mennä nukkumaan sovittua myöhemmin. Pari päivää sitten poika huomautti asiasta itsekin.

– Hän selitti, että kun hän saa aikuisena kymmenen lasta, he menevät aina nukkumaan yhdeksältä eivätkä saa koskaan lisäpelipäiviä. Tunsin piston sydämessäni. Onko tämä joku vihje, että voisitteko pitää parempaa kuria, Terhi nauraa.

– En ole poikani frendi, olen hänen äitinsä. Vaikka olen rento ja kiva, minulla on kasvatusvastuu.

”En voi sanoa lapselleni, että enkeleitä on olemassa. Olisi hirveän helppoa, jos voisin.”

Terhi on huomannut iän tuoneen rentoutta myös asioihin, joissa hän oli nuorempana mustavalkoinen. Vaikka Terhi on ateisti, poika saa tutustua uskonasioihin, joista hän on tällä hetkellä hyvin kiinnostunut.

– Jos olisin saanut lapsen 25-vuotiaana, se ei olisi ollut ok. Olisin ollut hyvin tarkka, sillä vastustin kovasti omaa taustaani.

– Nyt minusta on täysin ymmärrettävää, että 7-vuotias lapsi kiinnostuu jumalasta ja enkeleistä. Poika saa käydä kirkossa, jos haluaa. En kuitenkaan voi sanoa itse lapselleni, että enkeleitä on olemassa. Elämä olisi hirveän helppoa, jos voisin.

Isä ja puoli-isä

Ihanimpia ovat aamut, jolloin poika kömpii aikuisten väliin.

Terhi avioitui miehensä Markus Viiperin kanssa viime kesänä, mutta Markus on ollut iso osa pojan elämää jo pitkään. Terhi tapasi Markuksen, kun poika oli kolme. Se on helpottanut uusperheen hitsautumista yhteen.

– Uusperhekuvioita sanotaan vaikeiksi, mutta meillä on mennyt sujuvasti. Hän sanoo Markusta puoli-isäksi, mikä on liikuttavaa, ja tuntee Markuksen vanhemmakseen.

Terhiä liikuttaa sekin, miten omakseen Markus on pojan ottanut ja miten hän kantaa vastuuta arjesta.

Vanhemmuudessa Terhi ja Markus ovat tasapainoinen kaksikko, jossa molemmilla on omat vahvuutensa. Markus muistuttaa tiukkuudesta, Terhi rauhallisuudesta. Markus hoitaa talviurheilut, joista Terhi ei tykkää, Terhi taas vie poikaa uimaan.

Toki haasteitakin on ollut. Uhman tienoilla poika koetteli Markusta: hän olisi halunnut päästä tästä eroon ja mennä itse naimisiin Terhin kanssa. Markus jaksoi vaiheen Terhin mielestä hienosti. Puoli-isä on nyt oman isän ohella vahva samaistumisen kohde.

Nykyään haasteellisinta uusperheessä on arjen aikataulutus. Osan ajasta poika asuu isällään ohjaaja Arto Halosella, joka Terhin tavoin tekee vapaata työtä. Siksi menoja pitää katsoa kalenteri kädessä.

– Asioista sopiminen on silti todella helppoa nyt, kun meillä on hyvät välit.


Suurin yllätys äitiydessä oli luontevuus. Terhiä ei pelottanut se, että elämä muuttuu. ”Olin tehnyt kaiken, mitä halusin. Äitiys muutti elämäni kaikin puolin rauhallisemmaksi.” Kuva: Milka Alanen
Suurin yllätys äitiydessä oli luontevuus. Terhiä ei pelottanut se, että elämä muuttuu. ”Olin tehnyt kaiken, mitä halusin. Äitiys muutti elämäni kaikin puolin rauhallisemmaksi.” Kuva: Milka Alanen


Perheessä on koululainen

Elokuussa poika aloittaa koulun. Terhi on miettinyt, miten paljon vanhempi voi vaikuttaa siihen, että lapsi löytää paikkansa.

Terhi uskoo, että paljonkin. Hän on tarkkaillut, miten hyvin pojan eskariryhmä toimii. Sitä ovat auttaneet myös vanhemmat ja opettajat.

– Jo hiekkalaatikolla inhosin ajatusta, että lapset oppivat elämän säännöt siinä, kun he kinaavat keskenään. Eivät opi. Empatiakykykin pitää opettaa, vaikka varmasti erilaisia herkkyyksiä on. Jos lapset saavat tehdä keskenään mitä haluavat, he ottavat lapion toisen kädestä ja leikkivät sillä itse.

”Hän on aivan hurmaava, ja ylpeydellä seuraa, millainen hänestä tulee.”

Toisaalta poika on luonteeltaan täysin erilainen kuin äitinsä lapsena: avoin, luottavainen ja rohkea, sellainen, jolla on koko maailma edessään.

– Hän on aivan hurmaava, ja ylpeydellä seuraan, millainen hänestä tulee. Toivon, että hän säilyttää hyvän itsetuntonsa.

Itsepäisyydenkin Terhi toivoo säilyvän. Muita ei tarvitse miellyttää liikaa.

Siksi Terhiä naurattikin, kun poika tuli tohkeissaan kotiin ja selosti Terhille uuden suosikkikirjansa juonta.

Eskarissa oli juuri luettu Ronja Ryövärintytärtä.

Terhi Kokkonen

  • Laulaja-sanoittaja Terhi Kokkonen, 42, asuu 7-vuotiaan poikansa ja aviomiehensä Markus Viiperin kanssa Helsingissä.
  • Ultra Bra palasi tänä kesänä kolmelle festarikeikalle. Terhi tunnetaan myös Scandinavian Music Groupin solistina.
”Vaikka hoidan kotona melkein kaikki hommat, en halua tehdä kaikkia päätöksiä yksin. Juttelemme, että olemme kasvatuksessa samoilla linjoilla”, Jonna sanoo.  Kuva: Milka Alanen
”Vaikka hoidan kotona melkein kaikki hommat, en halua tehdä kaikkia päätöksiä yksin. Juttelemme, että olemme kasvatuksessa samoilla linjoilla”, Jonna sanoo. Kuva: Milka Alanen

Jonna Geagean kotiäitivuodet toimivat samalla luovana taukona. – Minun piti saada miettiä, mitä haluan, Jonna sanoo.

Muusikko Jonna Geageaa, 40, on kai kutsuttava kotiäidiksi. Hän ei ole virallisesti työtön työnhakija eikä perinteisesti työelämässäkään. Toisaalta ei hän ole lasten kanssa kotonakaan, sillä molemmat lapset Mimi ja Lulu ovat aloittaneet päiväkodin puolitoistavuotiaina.

Kun Jonna kertoi viime syksynä Me Naisissa, että sopi miehensä Oscarin kanssa viettävänsä 5–7 vuotta kotona ja ”elävänsä miehensä rahoilla”, siitä seurasi paljon päivittelyä. Sellaista ei ole tapana myöntää ääneen.

Viime vuodet Jonna on tehnyt rauhassa toista soololevyään Omaa aikaa, jolta on nyt ilmestynyt kolme kappaletta. Itse asiassa kotiin jääminen oli alun perin tarkoitettu luovaksi uratauoksi. Jonna ja Oscar sopivat, että sen ajan mies tienaa perheen yhteiset rahat.

– Sovimme, että pidän tauon ja mietin, mitä haluan oikeastaan tehdä. Tein Nylon Beatin jälkeen kymmenen vuotta paljon monenlaisia asioita. Olen ollut rockbändissä, näytellyt monissa musiikkiteattereissa, kuten UIT:ssa, tehnyt soololevyn ja ollut töissä vaatekaupassa. Minun piti silti saada miettiä, mihin oikeastaan haluan keskittyä.

”Voihan mies laittaa astiat koneeseen, mutta laitan ne kyllä uudestaan.”

Kotirouvuus on tarkoittanut tietysti myös sitä, että huushollaaminen on Jonnan vastuulla.

– Ei me tehty mitään työnjakoa, olen hoitanut täällä aina samat hommat. Me ei kumpikaan esimerkiksi olla mitään autoihmisiä, eli jos en tajua autosta jotain asiaa, todennäköisesti mieskään ei sitä osaa. Mutta keittiö on minun aluettani. Voihan mies laittaa astiat koneeseen, mutta laitan ne kyllä uudestaan.

Kotitöistä ei tapella, mutta pariskunta kinaa siitä, arvostaako mies Jonnan panosta tarpeeksi.

– Haluan itse tehdä kotityöt, mutta haluan myös, että panostani arvostetaan. Toisaalta ihan itse olen kuoppani kaivanut. Lapsuudenperheessäni isä ja äiti jakoivat kotitöitä tasaisemmin.

”Olemme nelikymppisiä äitejä, joten ehkä osaamme sovitella vähän paremmin.”

Kotiäitivuodet loppuvat kai virallisesti nyt kesällä, kun Jonna ja Erin Anttila palaavat Nylon Beatiksi kymmenen festarikeikan ajaksi. Comebackia on pyydelty vuosien ajan, ja nyt se tuntui molemmista hyvältä ajatukselta.

– Kun olemme treenailleet, se on tuntunut ihan samalta kuin ennen! Jonna sanoo.

Se tarkoittaa, että he ovat kuin liian tiivis, ärsyttävä pariskunta, joiden juttuihin muut eivät pääse mukaan. Siitä seurasi aikoinaan väistämättä myös aikamoisia riitoja.

– Nyt olemme molemmat nelikymppisiä äitejä, joten ehkä osaamme sovitella vähän paremmin.

Lue koko Jonnan haastattelu Meidän Perheen numerosta 6/2018 tai digilehdestä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen
Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen

Jaksamiseen tepsii moni konsti. Hanna Gullichsenin perheessä niitä ovat oma ja parisuhdeaika, kaksi pesukonetta ja sänky olohuoneessa.

Lounasaika! Perheen isä Joonas Laurila istuu keittiöntasolla ja heittää pastat kiehumaan. Kotikeittiön arvoasiakkaat, puolitoistavuotiaat kaksospojat Anton ja Emil, odottavat jo, milloin ruoka saapuu.

Äiti, kokki-ruokakirjailija Hanna Gullichsen keskeyttää reseptin kirjoittamisen ja kiinnittää poikien ruokalaput. Hanna jatkaa ajatustyötään, ja Joonas esittelee pojille päivän menun. Pasta bolognese, olkaa hyvät!

Kaksi suuta aukeaa, ja Joonas syöttää Antonia. Emilin ruuan tarjoilee Joonaksen äiti, joka käy perheessä usein apuna.

Tämä on normipäivä Hannan ja Joonaksen kotona. Se on myös heidän työpäivänsä: pojat eivät ole vielä päivähoidossa. Joonaksen äiti hoitaa lapsia kolmesti viikossa, viitisen tuntia kerrallaan. Niiden 15 tunnin aikana viikossa Hannan ja Joonaksen on hoidettava iso osa työasioista. Loput hommat hoituvat muun elämän ohessa.

Nytkin poikien syötyä Hanna siivoaa keittiön ja aloittaa blogiannoksen kokkauksen. On päivän ainoa valoisa hetki, joten se on kuvattava nyt.

– Meillä on käytössämme nyt viikkotyöaika, joka oli ennen kaksosia yksi pitkä työpäivä, Hanna sanoo.

– Toisaalta en valita mistään. Yrittäjyys mahdollistaa perheemme elintavan ja sen, että töitä ei tarvitse tehdä viikonpäivää katsoen.

”Väsymys on onneksi kausittaista. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe.”

Hanna kirjoittaa ruokakirjoja ja reseptejä asiakkaille ja vetää omaa kustantamoa. Aikaa kuluu myös blogiin ja podcastiin, vaikka hän mieltääkin ne enemmän harrastukseksi kuin rahasammoksi. Joonaksen työt soljuvat limittäin Hannan kanssa, mutta niitä on edelleen myös juoksupuolella, jossa miehen tausta on.

Pienissä kaksosissa ja yhteisessä yrityksessä olisi monelle haastetta riittävästi, mutta kun pojat olivat puolivuotiaita, Hanna lisäsi elämään vielä yhden kierroksen: hän alkoi opiskella kokiksi. Ensimmäiset puoli vuotta hän kävi koulua, toiset harjoitteli ravintoloiden keittiöissä yötä myöten. Nyt työ on palkittu kokin papereilla.

Eikö heitä väsytä?

– Totta kai! Joonas sanoo.

– Väsymys on onneksi kausittaista. Jos tänään on väsynyt, kahden päivän päästä välttämättä ei. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe, Hanna miettii.


Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen
Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen


Aina vierelläsi. ”Kun lapsia on kaksi, he ovat siunattuja. Heillä on aina joku siinä vierellä”, Hanna sanoo.

Hannan ja Joonaksen tarina eteni salamavauhtia. He tapasivat muutama vuosi sitten juoksun parissa, menivät naimisiin puolentoista vuoden kuluttua ensi­treffeistä, ja pian Hanna odottikin lasta. Tai siis kahta. Silloin jännitti, miten unille käy.

Kun lapsia tulee kerralla kaksi, kaikkea huomiota tarvitaan tuplasti enemmän – samaan aikaan. Syliä kaipaa kaksi vauvaa, ruokaa kaksi suuta ja vaipanvaihtoa kaksi pyllyä.

”Kaksosten ansiosta olemme himmeän tehokkaita.”

Tuplatyöstä huolimatta kahden lapsen hoito on pariskunnan mukaan sujunut yllättävän helposti.

– Rutiinit kahden vauvan hoitoon peräkkäin oppi nopeasti. Olemme suorastaan himmeän tehokkaita heidän ansiostaan. Suurin haaste kaksosten kanssa on ollut logistiikka: tiedämme jokaisen kaupan ja ravintolan, missä voi käydä ja yhtä lailla, missä ei, Joonas sanoo.

Ja se tavaramäärä! Pojilla on viidet kärryt: kaksosrattaiden lisäksi kahdet normaalit vaunut, jotta Hanna ja Joonas voivat ottaa molemmat yhden lapsen ja mennä omille teilleen, sekä kahdet juoksurattaat. Pesukoneitakin on kaksi. Eipä tarvitse odotella edellisen satsin linkousta.

Rentoutta on tuonut se, että Hanna on käynyt saman läpi kertaalleen esikoisensa kanssa kymmenen vuotta sitten. Hän ei ole stressannut pikkupoikien jokaisesta köhästä. Se on helpottanut Joonastakin, jolle lapset ovat ensimmäiset.

Aika on kuitenkin myös kullannut muistot ja opit.

– Ne sen ajan valvomiset ja rutiinit ovat unohtuneet ajat sitten. Ennemmin minä nyt huudan Joonakselle, että tule auttamaan, kun en saa näitä nukkumaan, Hanna sanoo.

Se ero edelliskierrokseen on, että Hanna on kymmenen vuotta vanhempi. On käynyt samoin kuin urheillessa: ikä tuntuu, halusi tai ei.

– Palautuminen kestää. Minä olen meistä se, joka tarvitsee unta kahdeksan tuntia yössä, jotta jaksan, kun Joonas selviää viidellä tunnilla ja päikkäreillä. Juuri puhuimme, että kunnon palautumiseen tarvitaan kaksi yötä: ensimmäinen yö nollaamiseen, toinen latautumiseen.

”Menen joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet.”

Sängyn paikka voi olla olohuoneessa. Kolme kuukautta sitten Hanna ja Joonas kantoivat oman sänkynsä sohvan taakse, jossa uni tulee paremmin. Nukkuminen poikien kanssa samassa huoneessa oli levotonta.

Perhe etsi ensin uutta kotia. Kun Hanna oivalsi, ettei oma makkari ole välttämättömyys, arki toimii nyt oikein hyvin. Järjestelyä tukee myös se, ettei perheen muu elämä keskity olohuoneeseen vaan keittiöön. Se on keskipiste, jossa tehdään työt ja läksyt ja käydään treffeillä, jos ravintolaan ei ehditä.

– Ymmärsin, etten tee omalla huoneella mitään, minä vain nukun siellä. Riittää, kun saa vetää unimaskin kasvoilleni ja tulpat korviin, Hanna sanoo.

– Menen tietoisesti joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet. Se onnistuu, koska pojat nukahtavat usein jo seitsemän maissa.

”Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa.”

Toinen järjestely on nykyiseen pikkupoikien huoneeseen hankittu laveri. Jos nukutusvuorossa olevaa vanhempaakin alkaa väsyttää, laverille on kivempi köllähtää kuin lattialla heitetylle patjalle.

Hanna ja Joonas hyödyntävät myös urheilutaustaansa: fyysinen toiminta tunnetusti vie mehut ja tuo kunnon unen sekä pikkupojille että vanhemmille. Ja kun työaika on tiukka, se on käytettävä täysillä hyväksi.

– Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa. Emme pidä turhia kahvitaukoja vain taukojen vuoksi, sillä aivoissa raksuttaa koko työajan. Sen jälkeen on aivan kuitti olo, Joonas sanoo.

Ja kun on väsynyt, aikuistakin nukuttaa hyvin. Hyvän kierre on valmis.


Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen
Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen


”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen
”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen

Viideltä aamulla Joonas antaa Hannan jäädä nukkumaan ja nousee postittamaan kustantamon kirjoja poikien kanssa.

Ennen Joonas olisi ollut jo lenkillä, mutta miehen jalka leikattiin ennen joulua. Joonas sairasti syövän 18-vuotiaana, ja nyt koko jalkapohja rakennettiin uudelleen, koska kävely ja juoksu sattuivat nuoruuden leikkausten jäljiltä. Toipuminen jatkuu yhä.

Veri vetäisi juoksemaan, sillä hänelle, samoin kuin Hannalle, urheilu on kehon rasituksen lisäksi pään lepoa. Lasten jälkeen himotreenaaminen on kuitenkin jäänyt.

Kun ennen Joonas teki lähes parinkymmenen kilometrin päivittäisiä lenkkejä omissa oloissaan, nyt hän juoksee 20 minuuttia ja kipaisee sitten kauppaan. Vapauden nautinto on pakko yhdistää perhearkeen.

– Ei siinä ole oikeastaan vaihtoehtoja. Juoksen sitten hakemaan vaippoja samalla, Joonas naurahtaa.

Nyt, kun Joonas kuntouttaa jalkaansa, hän on ottanut vastuun myös poikien kärrylenkeistä. Hän voi kävellä tunteja pitkin rantoja ja puistoja.

– Kaikella tällä haluamme opettaa myös pojille, että olemme aktiivisia emmekä pysy paikoillamme.

Samaan aikaan Hanna saa tehdä töitä tai viettää omaa aikaa. Usein hän käy uimassa.

Joonaksen mielestä turhan moni ajattelee edelleen, että lepo tarkoittaa vain pötköttelyä. Tässä perheessä lepo on sitä, että saa energiaa.

– On myös tosi tärkeää, että toiselle voi olla suora ja sanoa, että nyt tarvitset lepoa, jos toinen ei huomaa sitä itse.

Syitä siihen on kaksi: energiavaje näkyy helposti kiireessä kinaamisena, mutta myös aikaansaamattomuutena. Siihen miinaan kumpikaan vanhemmista ei halua astua.

Silloin pirteämpi pakkaa lapset tuplakärryyn ja lähtee pihalle, jotta toinen saa hetken yksin.

– Väsyneenä hetkenä on ihanaa, kun Joonas sanoo minulle, että ensi yönä saat nukkua kunnolla. Pelkästään sillä tiedolla saan energiaa päivään, Hanna sanoo.

”Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn.”

Yhtä lailla Hanna ja Joonas pallottelevat, rullaako arki parhaimmalla mahdollisella tavalla ja tekeekö kumpikin niitä kotitöitä, joista tykkää. Yksi oivallus on, että kun kumpikin valitsee itselleen mieluisimmat jutut perinteisen tasajaon sijaan, on arjessa yksi kinan aihe vähemmän.

– Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn, Joonas sanoo.

– Emme halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa. Joonas ei tykkää tehdä firman kuittijuttuja, joten minä teen ne. Joonas taas hoitaa kaikki ruokaostokset, minä ostoslistat.

”Treffeistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että yhteinen aikamme jää muuten vähiin.”

Kalenterissa on kaksi aihetta, joista ei koskaan lipsuta: vuokranmaksu ja treffit. Hanna tykkää suunnitella ravintolailtoja ja lomia pitkällekin etukäteen. Kun kalenterissa on, mitä odottaa, arkikin menee mukavammin.

– Treffit ovat yhtä tärkeät kuin vuokranmaksu. Niistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että meidän yhteinen aikamme jää muuten vähiin. Se on kuitenkin perheen kannalta tärkeintä, Hanna sanoo.

Perhe on rakennettu parisuhteen päälle, Joonas lisää.

– Parisuhdeaika auttaa meitä rentoutumaan ja jaksamaan. Ja kun jaksamme, jaksamme myös tehdä rakastamiamme asioita poikien kanssa. Se, mitä kalenterissa lukee, on minimimäärä, mutta kyllä suhdetta pitää vaalia ihan tavallisessa arjessakin.

Niin käykin lähes joka ilta, kun pojat nukahtavat.

Paitsi sen kerran, kun Hanna ja Joonas päättivät pitää treffit keittiössään, koska lapsenvahti oli sairastunut.

– Emme päässeet ravintolaan, joten päätimme, että haetaan kaupasta ruuat ja kynttilät. Sen ainoan kerran lapset eivät menneet nukkumaan, eivät sitten millään! Lopulta Emil istui sylissäni, ja söimme kimpassa. Hän halusi olla messissä meidän treffeillä, Hanna kertoo.

Tärkeää on, että vaikka lapsia tuli perheeseen lisää, vanhempien elämäntyyli ei muutu.

– Antaisimme silloin periksi omista arvoista ja uskomuksistamme. Emme muuta elämäämme heidän vuokseen, vaan tuomme heidät meidän elämäämme, Joonas sanoo.

  • Kokki ja yrittäjä Hanna Gullichsen, 39 asuu Helsingissä.
  • Perheeseen kuuluvat puoliso Joonas Laurila, 36, kaksospojat Anton ja Emil sekä Hannan 10-vuotias esikoispoika edellisestä liitosta.