Maailma on tehty meitä varten. ”Kun lapsia vie alusta asti joka paikkaan, he oppivat käytöskoodin luontaisesti”, Attilan ja Andin äiti sanoo. Kuva: Juha Salminen
Maailma on tehty meitä varten. ”Kun lapsia vie alusta asti joka paikkaan, he oppivat käytöskoodin luontaisesti”, Attilan ja Andin äiti sanoo. Kuva: Juha Salminen

Ruokakirjailija Anikó Lehtinen tietää, että lähteminen ulos pienten kanssa voi vaatia vanhemmalta paljon. Lasten vuoksi se kuitenkin kannattaa.

Ihanaksi suunniteltu brunssi oli kauhea. Poikamme Attila oli vuoden ja halusi vain kiipeillä ravintolapöydällämme. Tyttäremme Andi oli kolmevuotias eikä hetkeäkään paikoillaan.

Jossain vaiheessa luovutimme. Toinen meistä vanhemmista juoksi Andin perässä pihalla, jotta toinen sai syötyä. Attila makasi pöydällä. Silloin päätin, etten vie lapsia enää ikinä ravintolaan.

Kaksi kuukautta myöhemmin kokeilimme uudelleen. Se sujui täydellisesti: lapset istuivat omalla paikallaan ja piirsivät. Ikinä ei tiedä, miten lasten kanssa käy.

Viemme lapsiamme ravintolaan, koska ainoastaan siellä he oppivat, miten ravintolassa käyttäydytään. Samasta syystä viemme lapsiamme museoihin, näyttelyihin ja muihin kulttuuritapahtumiin. Kun otamme lapset mukaan rientoihin vauvasta asti, he oppivat eri paikkojen käytöskoodin, ottamaan muut huomioon ja ylipäätään, millaisia muut ihmiset ovat. Missä muualla he oikeasti oppisivat, ettei ravintolassa saa juosta tai ettei tauluun saa koskea?

Elämäntapamme tulee lapsuudestani. Minua on viety pienenä ympäri Helsinkiä, sillä isäni oli muusikko ja äitini työskenteli tutkijana Kansallismuseossa. Yritän siirtää nyt saman omille lapsilleni. Toivon, että myös heistä tulee avoimia ihmisiä, jotka näkevät, miten laajat mahdollisuudet ja elinpiiri heillä on. Haluan näyttää, että kun vain lähtee ulos, pääsee pitkälle – myös myöhemmin elämässä.


”Toivon, että myös heistä tulee avoimia ihmisiä, jotka näkevät, miten laajat mahdollisuudet ja elinpiiri heillä on,” Anikó sanoo.
”Toivon, että myös heistä tulee avoimia ihmisiä, jotka näkevät, miten laajat mahdollisuudet ja elinpiiri heillä on,” Anikó sanoo.

Lähteminen vaatii vanhemmalta kärsivällisyyttä ja epämukavuuden sietämistä. Se pitää kuitenkin tehdä lasten vuoksi. Vaikka esimerkiksi ravintoloissa oli pienten lasten kanssa kamalaa, sinnikkyytemme palkitsee nyt: he pysyvät pöydässä ja nauttivat ruoasta. Olen ylpeä myös siitä, että lapset pyytävät itse, että mennään tänään museoon tai syömään ja liikkuvat kaupungissa kuin kotonaan.

Erityisen hieno hetki oli, kun mieheni isä tuli käymään Kuopiosta. Hän kysyi Andilta, mihin tyttö haluaisi ukin viedä. Andi vastasi, että Kiasmaan.

”Suomalaiset eivät suhtaudu lapsiin niin vihamielisesti kuin usein väitetään.”

Suomalaiset suhtautuvat lapsiin ihan asiallisesti eivätkä niin vihamielisesti kuin usein väitetään. Asenne ei ole kuitenkaan yhtä sydämellinen kuin äitini kotimaassa Unkarissa. Siellä lapset ovat osa kaikkien arkea: he voivat leikkiä porukalla ravintolassa iltakymmeneltä tai saada hymyjä tai karkkia naapuripöydistä.

Suomalaisia ravintola-asiakkaita lapset voivat ärsyttää. Kun menimme kerran lasten kanssa ravintolaan, eräästä pariskunnasta näki heti, että ”eivät kai nuo tule viereemme”. Lapset käyttäytyivät kuin enkelit, mutta silti pariskunta kysyi tarjoilijalta, saako lapsia tuoda ravintolaan kuuden jälkeen. Kello oli seitsemän arki-iltana.

Ymmärrän kyllä, että lasten kitinä voi harmittaa muita. Se harmittaa vanhempiakin. Kun lapsi kiukuttelee, stressi tulee pelosta: apua, mitä muut meistä ajattelevat. Kun lapsi aistii sen, hän kiljuu lisää. Ainoa keino selviytyä on viis veisata sosiaalisista normeista sillä hetkellä.

Sekin brunssikeissimme muuttui ihan siedettäväksi, kun annoimme Attilan maata ja ymmärsimme, että tämä menee nyt näin. Sellainen käytös ei olisi käynyt Savoyssa, mutta lapsiperheiden suosimassa brunssipaikassa meitä ymmärrettiin. Aika ja paikka ratkaisevat.

”Raja menee siinä, että vanhempi ei saa humaltua lasten seurassa.”

Olen ottanut lapset mukaan myös olutravintolaan, eikä siinä ole minusta mitään pahaa. Ei pubiin kannata mennä perjantai-iltana, mutta arkena alkuillasta kyllä. Raja menee siinä, että vanhempi ei saa humaltua lasten seurassa. Humalassa aikuisen käytös muuttuu, vaikkei hän itse sitä huomaisi. Lapsi huomaa. Minä saatan ottaa oluen tai lasin viiniä, mutten ota toista. Sillä tavalla lapset näkevät vastuullista alkoholinkäyttöä.

Suomessa on edelleen vääristynyt alkoholikulttuuri. Jos lasten seurassa ottaa lasillisen, saa helposti katseita muista pöydistä. Yhteiskunta ja kanssaihmiset eivät luota vanhemman vastuuseen vaan ovat kovin tuomitsevia. Otimme kerran mieheni kanssa oluet ruuan kanssa. Lapset olivat mukana. Pöytäämme tuli keski-ikäinen nainen, joka totesi, että lapsemme pitäisi ottaa huostaan. Huvittavinta oli, että olueni oli sillä kertaa alkoholitonta.

Ymmärrän, että alkoholi on monissa perheissä ongelma, mutten ole koskaan itse nähnyt ravintolassa tilannetta, jossa vanhempi käyttäisi alkoholia väärin lasten seurassa. Useimmiten lapsiperheet ovat juuri niitä skarppeja asiakkaita, jotka pysyvät selvin päin, koska heillä on lapset vastuullaan. Sen sijaan olen nähnyt humalaisia aikuisporukoita, jotka häiritsevät muita, lapsiperheitäkin.

Anikó Lehtinen

  • Olutasiantuntija, ruokakirjailija Anikó Lehtinen, 43, asuu Helsingissä.
  • Perheeseen kuuluvat kaksi lasta, Andi, 9, ja Attila, 6, sekä aviomies, panimoyrittäjä Mika Oksanen, 41.
  • Anikón tuorein kirja Ihan ulkona ilmestyi keväällä.
Vierailija

”Lasten kanssa ravintolassa oli välillä kauheaa, mutta se opetti heille käytöstavat”

Itse ajattelen, että ensin opetellaan käytöstavat, sitten vasta ihmisten ilmoille. Ja ensin käytöstavat opittua aloitetaan perheravintoloista, sitten vasta voidaan siirtyä hienompiin paikkoihin. Jos lapsi kotona venkoilee ruokapöydässä, mölöttää, leikkii ruualla, eikä jaksa istua aloillaan seitsemää minuuttia pidempään, niin miksi se ravintolassa sujuisi sen paremmin? Minulla on tuttavia, joiden lapset käyttäytyvät edellä mainitulla tavalla kotonaan ruokapöydässä, ja silti he vaikuttavat olevan...
Lue kommentti
ktp

”Lasten kanssa ravintolassa oli välillä kauheaa, mutta se opetti heille käytöstavat”

Ihan hienoa, mutta kyllä ne käytöstavat ehtii tarvittaessa myöhemminkin oppia. Meidän perheemme kävi 80-luvulla vain kerran vuodessa ulkona syömässä, ja yllätys: opin käytöstavat! En riehu, huuda, itke tai mökää ravintoloissa, enkä tehnyt sellaista lapsenakaan. Taaperoiden kärrääminen kaikkialle on minusta ok, ovathan lapsetkin osa yhteiskuntaa. Tavat kuitenkin ehtii kyllä oppia pahimman juoksuvaiheen jãlkeenkin.
Lue kommentti