Maailma on tehty meitä varten. ”Kun lapsia vie alusta asti joka paikkaan, he oppivat käytöskoodin luontaisesti”, Attilan ja Andin äiti sanoo. Kuva: Juha Salminen
Maailma on tehty meitä varten. ”Kun lapsia vie alusta asti joka paikkaan, he oppivat käytöskoodin luontaisesti”, Attilan ja Andin äiti sanoo. Kuva: Juha Salminen

Ruokakirjailija Anikó Lehtinen tietää, että lähteminen ulos pienten kanssa voi vaatia vanhemmalta paljon. Lasten vuoksi se kuitenkin kannattaa.

Ihanaksi suunniteltu brunssi oli kauhea. Poikamme Attila oli vuoden ja halusi vain kiipeillä ravintolapöydällämme. Tyttäremme Andi oli kolmevuotias eikä hetkeäkään paikoillaan.

Jossain vaiheessa luovutimme. Toinen meistä vanhemmista juoksi Andin perässä pihalla, jotta toinen sai syötyä. Attila makasi pöydällä. Silloin päätin, etten vie lapsia enää ikinä ravintolaan.

Kaksi kuukautta myöhemmin kokeilimme uudelleen. Se sujui täydellisesti: lapset istuivat omalla paikallaan ja piirsivät. Ikinä ei tiedä, miten lasten kanssa käy.

Viemme lapsiamme ravintolaan, koska ainoastaan siellä he oppivat, miten ravintolassa käyttäydytään. Samasta syystä viemme lapsiamme museoihin, näyttelyihin ja muihin kulttuuritapahtumiin. Kun otamme lapset mukaan rientoihin vauvasta asti, he oppivat eri paikkojen käytöskoodin, ottamaan muut huomioon ja ylipäätään, millaisia muut ihmiset ovat. Missä muualla he oikeasti oppisivat, ettei ravintolassa saa juosta tai ettei tauluun saa koskea?

Elämäntapamme tulee lapsuudestani. Minua on viety pienenä ympäri Helsinkiä, sillä isäni oli muusikko ja äitini työskenteli tutkijana Kansallismuseossa. Yritän siirtää nyt saman omille lapsilleni. Toivon, että myös heistä tulee avoimia ihmisiä, jotka näkevät, miten laajat mahdollisuudet ja elinpiiri heillä on. Haluan näyttää, että kun vain lähtee ulos, pääsee pitkälle – myös myöhemmin elämässä.


”Toivon, että myös heistä tulee avoimia ihmisiä, jotka näkevät, miten laajat mahdollisuudet ja elinpiiri heillä on,” Anikó sanoo.
”Toivon, että myös heistä tulee avoimia ihmisiä, jotka näkevät, miten laajat mahdollisuudet ja elinpiiri heillä on,” Anikó sanoo.

Lähteminen vaatii vanhemmalta kärsivällisyyttä ja epämukavuuden sietämistä. Se pitää kuitenkin tehdä lasten vuoksi. Vaikka esimerkiksi ravintoloissa oli pienten lasten kanssa kamalaa, sinnikkyytemme palkitsee nyt: he pysyvät pöydässä ja nauttivat ruoasta. Olen ylpeä myös siitä, että lapset pyytävät itse, että mennään tänään museoon tai syömään ja liikkuvat kaupungissa kuin kotonaan.

Erityisen hieno hetki oli, kun mieheni isä tuli käymään Kuopiosta. Hän kysyi Andilta, mihin tyttö haluaisi ukin viedä. Andi vastasi, että Kiasmaan.

”Suomalaiset eivät suhtaudu lapsiin niin vihamielisesti kuin usein väitetään.”

Suomalaiset suhtautuvat lapsiin ihan asiallisesti eivätkä niin vihamielisesti kuin usein väitetään. Asenne ei ole kuitenkaan yhtä sydämellinen kuin äitini kotimaassa Unkarissa. Siellä lapset ovat osa kaikkien arkea: he voivat leikkiä porukalla ravintolassa iltakymmeneltä tai saada hymyjä tai karkkia naapuripöydistä.

Suomalaisia ravintola-asiakkaita lapset voivat ärsyttää. Kun menimme kerran lasten kanssa ravintolaan, eräästä pariskunnasta näki heti, että ”eivät kai nuo tule viereemme”. Lapset käyttäytyivät kuin enkelit, mutta silti pariskunta kysyi tarjoilijalta, saako lapsia tuoda ravintolaan kuuden jälkeen. Kello oli seitsemän arki-iltana.

Ymmärrän kyllä, että lasten kitinä voi harmittaa muita. Se harmittaa vanhempiakin. Kun lapsi kiukuttelee, stressi tulee pelosta: apua, mitä muut meistä ajattelevat. Kun lapsi aistii sen, hän kiljuu lisää. Ainoa keino selviytyä on viis veisata sosiaalisista normeista sillä hetkellä.

Sekin brunssikeissimme muuttui ihan siedettäväksi, kun annoimme Attilan maata ja ymmärsimme, että tämä menee nyt näin. Sellainen käytös ei olisi käynyt Savoyssa, mutta lapsiperheiden suosimassa brunssipaikassa meitä ymmärrettiin. Aika ja paikka ratkaisevat.

”Raja menee siinä, että vanhempi ei saa humaltua lasten seurassa.”

Olen ottanut lapset mukaan myös olutravintolaan, eikä siinä ole minusta mitään pahaa. Ei pubiin kannata mennä perjantai-iltana, mutta arkena alkuillasta kyllä. Raja menee siinä, että vanhempi ei saa humaltua lasten seurassa. Humalassa aikuisen käytös muuttuu, vaikkei hän itse sitä huomaisi. Lapsi huomaa. Minä saatan ottaa oluen tai lasin viiniä, mutten ota toista. Sillä tavalla lapset näkevät vastuullista alkoholinkäyttöä.

Suomessa on edelleen vääristynyt alkoholikulttuuri. Jos lasten seurassa ottaa lasillisen, saa helposti katseita muista pöydistä. Yhteiskunta ja kanssaihmiset eivät luota vanhemman vastuuseen vaan ovat kovin tuomitsevia. Otimme kerran mieheni kanssa oluet ruuan kanssa. Lapset olivat mukana. Pöytäämme tuli keski-ikäinen nainen, joka totesi, että lapsemme pitäisi ottaa huostaan. Huvittavinta oli, että olueni oli sillä kertaa alkoholitonta.

Ymmärrän, että alkoholi on monissa perheissä ongelma, mutten ole koskaan itse nähnyt ravintolassa tilannetta, jossa vanhempi käyttäisi alkoholia väärin lasten seurassa. Useimmiten lapsiperheet ovat juuri niitä skarppeja asiakkaita, jotka pysyvät selvin päin, koska heillä on lapset vastuullaan. Sen sijaan olen nähnyt humalaisia aikuisporukoita, jotka häiritsevät muita, lapsiperheitäkin.

Anikó Lehtinen

  • Olutasiantuntija, ruokakirjailija Anikó Lehtinen, 43, asuu Helsingissä.
  • Perheeseen kuuluvat kaksi lasta, Andi, 9, ja Attila, 6, sekä aviomies, panimoyrittäjä Mika Oksanen, 41.
  • Anikón tuorein kirja Ihan ulkona ilmestyi keväällä.
Vierailija

”Lasten kanssa ravintolassa oli välillä kauheaa, mutta se opetti heille käytöstavat”

Itse ajattelen, että ensin opetellaan käytöstavat, sitten vasta ihmisten ilmoille. Ja ensin käytöstavat opittua aloitetaan perheravintoloista, sitten vasta voidaan siirtyä hienompiin paikkoihin. Jos lapsi kotona venkoilee ruokapöydässä, mölöttää, leikkii ruualla, eikä jaksa istua aloillaan seitsemää minuuttia pidempään, niin miksi se ravintolassa sujuisi sen paremmin? Minulla on tuttavia, joiden lapset käyttäytyvät edellä mainitulla tavalla kotonaan ruokapöydässä, ja silti he vaikuttavat olevan...
Lue kommentti
ktp

”Lasten kanssa ravintolassa oli välillä kauheaa, mutta se opetti heille käytöstavat”

Ihan hienoa, mutta kyllä ne käytöstavat ehtii tarvittaessa myöhemminkin oppia. Meidän perheemme kävi 80-luvulla vain kerran vuodessa ulkona syömässä, ja yllätys: opin käytöstavat! En riehu, huuda, itke tai mökää ravintoloissa, enkä tehnyt sellaista lapsenakaan. Taaperoiden kärrääminen kaikkialle on minusta ok, ovathan lapsetkin osa yhteiskuntaa. Tavat kuitenkin ehtii kyllä oppia pahimman juoksuvaiheen jãlkeenkin.
Lue kommentti
Äidin tytöt. Uudessa kodissaan Heidi nauttii siitä, että lapset ovat jo isoja ja omatoimisia. ”Minusta tuntuu, että sairauden jälkeen olen ollut heille enemmän läsnä.” Kuva: Kaisu Jouppi
Äidin tytöt. Uudessa kodissaan Heidi nauttii siitä, että lapset ovat jo isoja ja omatoimisia. ”Minusta tuntuu, että sairauden jälkeen olen ollut heille enemmän läsnä.” Kuva: Kaisu Jouppi

Heidi Sohlbergin sairastama rintasyöpä aloitti ison muutoksen perheen elämässä. Nyt tärkeintä on, että lapsilla on hyvä olla.

Vaikeimmalta tuntui ajatus, että siitä pitäisi kertoa lapsille.

Heidi Sohlberg, 37, sai rintasyöpädiagnoosin kaksi vuotta sitten. Alkoi jakso, joka laittoi uusiksi paljon Heidin elämässä.

Aamun sairaalassa hän muistaa yhä terävästi. Heidi päätti toimia rintasyöpähoitajan neuvon mukaan: kerro asia kotona vielä tänään niin kuin se on.

– Hoitaja sai omalla empatiallaan ja rauhallisuudellaan vakuutettua minutkin, että hitto, ei tässä huonosti käy.

Kaiken keskellä Heidiä helpotti se, että lasten perusturvallisuus ei näyttänyt järkkyneen. Omien tunteiden ja oman pahan olon näyttäminen lapsille oli ollut oikea ratkaisu. Elämä diagnoosin jälkeen oli nimittäin yhtä tunteiden vuoristorataa: välillä itku oli herkässä, sitten nousi taistelutahto.

– Sen jälkeen, kun kerroin asian suoraan, he elivät asian kanssa aika rauhassa ja uskalsivat näyttää minulle tunteensa. En halunnut, että he joutuisivat pärjäämään ja kannattelemaan itseään liikaa. 

– Uskon, että pystyin myös positiivisella perusasenteellani pitämään tyttöjen olon turvallisena. Heille ei tullut pahempaa menettämisen pelkoa, vaikka aika oli heillekin varmasti rankka.

”Sairastumiseni jälkeen tytöt ovat reagoineet heti pienimpiinkin flunssiini.”

Huoli äidistä kuitenkin pysyy. Lapsille äidin flunssa tai kipu on vieläkin iso asia.

– Minua sattui edellisyönä vatsaan, ja aamulla Josse kysyi selvästi huolissaan, että mistä äiti toi sinun vatsakipu voi johtua, Heidi kertoo.

– Olen huomannut, että sairastumiseni jälkeen he ovat reagoineet heti pienempiinkin flunssiini. Nyt kerroin vain, että äidillä on ovulaatio. Seuraavaksi jouduinkin selittämään, mitä se tarkoittaa.

Pelko pois

Heidi käy kontrolleissa vielä seuraavan kolmen vuoden ajan. Sairauden uusimisen pelko häivähtää välillä mielessä sekä äidillä että tyttärillä, mutta Heidi on opetellut ajamaan pelon pois.

Syöpäaika meni lopulta nopeasti ohi. Äimistyneempi Heidi oli, kun hoitojakso päättyi.

– Kun hoitoputkeen hyppää, siinä on tavallaan helppo kulkea. Ajattelin, että kaikki tehty vie eteenpäin kohti paranemista. Kun se päättyy, voi tulla kriisi. Että mitäs nyt?

Tänä keväänä Heidi ja hänen puolisonsa Niklas Sohlberg ilmoittivat eroavansa. Eroa he eivät ole halunneet kommentoida julkisesti.

Tärkeintä elämässä on nyt tyttärien hyvinvointi ja terveys. Heidän arkensa rullaa kuten ennenkin: koulun jälkeen voimistelutreeneihin tai keittiöön leipomaan äidin kanssa. Kesän perhe viettää mahdollisimman rennosti. Tärkeää on tämä hetki.

– Olen todella kiitollinen syöpäpolille ja koko geenitutkimukselle. Niiden takia en edes pelkää lasteni puolesta, sillä hekin voivat olla rintasyöpägeenin kantajia.

Lue koko Heidin haastattelu Meidän Perheen numerosta 7/2018 tai digilehdistä.

Jonna Geagean kotona on kaksi sääntöä: lasten on mentävä ajoissa nukkumaan, ja äiti täyttää tiskikoneen.

Siitä tulee kuin miniloma! Jonna Geagea, 40, hihkaisee innostuneena kotonaan Helsingin Vartiokylässä.

– Aion varata ainakin kaksi kolme tuntia aikaa ja parin kolmen sadan euron budjetin.

Jonna ei puhu päivästä day spassa vaan lähi-Citymarketistaan, joka on juuri avattu pitkän remontin jälkeen. Ruokaintoilijan ja kahden pienen lapsen Mimin, 5, ja Lulun, 3, äidille odotettua omaa aikaa on, kun saa mennä yksin fiilistelemään markettiin.

Elämä on muuttunut niistä vuosista, kun Jonna keikkaili ensin Nylon Beatin toisena jäsenenä ja sitten uuden bändinsä kanssa ja soolouralla.

– Olin ennen lapsia tottunut tekemään aina juuri niin kuin itse halusin, enkä ollut koskaan elänyt mitään kahdeksasta neljään elämää. Lasten kanssa taas on paljon helpompaa, kun on selvät rutiinit.

Rutiinit alkavat päivittäin niin, että Jonna laittaa illalla lasten seuraavan päivän vaatteet valmiiksi tuolille. Aamulla, kun kaikki häsläävät touhuissaan, lähteminen on helpompaa. Lapset juovat lasilliset tuoremehua, nappaavat vitamiininsa ja menevät aamupalalle päiväkotiin.

– Monena aamuna silti hoen, että Mimi pue, Mimi pue, Mimi pue. Sinne voisi laittaa biitin taustalle, Jonna nauraa.

”Omaan äidinvaistoon voi luottaa, vaikka se vaisto olisi tuore”, Jonna sanoo. Kuva: Milka Alanen
”Omaan äidinvaistoon voi luottaa, vaikka se vaisto olisi tuore”, Jonna sanoo. Kuva: Milka Alanen

Jonnaa on kai kutsuttava kotiäidiksi, sillä hän ei ole virallisesti sen enempää työtön työnhakija kuin perinteisesti työelämässäkään. Toisaalta ei hän ole lasten kanssa kotonakaan, sillä molemmat lapset ovat aloittaneet päiväkodin puolitoistavuotiaina.

Kun hän kertoi viime syksynä Me Naisissa, että sopi miehensä Oscarin kanssa viettävänsä 5-7 vuotta kotona ja ”elävänsä miehensä rahoilla”, siitä seurasi paljon päivittelyä. Sellaista ei ole tapana myöntää ääneen.

Vaikka Jonna jo Nylon Beat -vuosinaan tottui monenlaiseen arvosteluun, iltapäivälehden vertailu "tulokuningas" Erin Anttilasta ja "kotiäiti" Jonna Geageasta korpesi. Ei Erinin menestyksen takia vaan sen, että kotirouvuus tuntui pyyhkäisseen pois kaikki työvuodet.

– Tottahan vertailu on, mutta siitä, että teen kotona biisejä ja käyn studiossa, ei kukaan maksa mitään ennen kuin levy myy ja tulee keikkoja.

Jonnan kotiin jääminen oli alun perin tarkoitettu luovaksi uratauoksi.

Viime vuodet Jonna on tehnyt rauhassa toista soololevyään Omaa aikaa, jolta on nyt ilmestynyt kolme kappaletta.

Itse asiassa kotiin jääminen oli alun perin tarkoitettu luovaksi uratauoksi. Jonna ja Oscar sopivat, että sen ajan mies tienaa perheen yhteiset rahat.

– Sovimme, että pidän tauon ja mietin, mitä haluan oikeastaan tehdä. Tein Nylon Beatin jälkeen kymmenen vuotta paljon monenlaisia asioita. Olen ollut rockbändissä, näytellyt monissa musiikkiteattereissa, kuten UIT:ssa, tehnyt soololevyn ja ollut töissä vaatekaupassa. Minun piti silti saada miettiä, mihin oikeastaan haluan keskittyä.

Jonna ja Okuksi kutsuttu Oscar Geagea menivät naimisiin vuonna 2009. Lapset eivät kuuluneet itsestään selvästi parin tulevaisuuteen. Niiden hankkimisesta keskusteltiin perusteellisesti.

– Monesti lastenjuhlissa mietittiin, että joo, ei meille vielä, kiitos, Jonna kertoo.

Lapsia päätettiin yrittää sen jälkeen, kun Jonnan uratauosta oli jo sovittu.

– Olen tosi iloinen, että saimme lapset niin nopeasti, vaikka olihan se unen puute tällaiselle itsensä hemmottelijalle rankkaa.

”Jos alan ruokapöydässä myllyttää syömisestä, pilaan kaikkien hetken.”

Nykyään lapsiperheen arkirutiineihin kuuluu myös se, että ruoka on valmiina, kun Oku tulee töistä. Jonnalle on tärkeää, että kaikki viettävät päivittäin tämän hetken yhdessä, vaikkei se mikään täydellinen idylli olekaan.

– Kaksivuotias jaksaa olla pöydässä pari minuuttia ennen kuin lähtee vaeltelemaan, mutta en ota siitä stressiä. Esikoisen kanssa taistelin ruuan kanssa, mutta ei se mitään auttanut. Jos alan ruokapöydässä myllyttää syömisestä, pilaan kaikkien hetken, etenkin omani.

Koska äidillä ei ole sitovaa päivätyötä, päivähoidosta on paljon vapaapäiviä.

– Rakastan yhteisiä vapaapäiviä lasten kanssa! Silloin me nukutaan myöhään ja syödään keksiä aamupalaksi.

Jonna ja hänen perheensä asuvat Jonnan lapsuudenkodissa Helsingissä. Kuva: Milka Alanen
Jonna ja hänen perheensä asuvat Jonnan lapsuudenkodissa Helsingissä. Kuva: Milka Alanen

Koti näyttää sisältä vähän Peppi Pitkätossun talolta.

Katossa roikkuvat kankaiset synttäriviirit, jotka olivat Jonnasta niin hienot, että ne saivat jäädä. Keittiön avohyllyistä löytyy hurmaavia keittokirjapinoja, pastellinvärisiä kakkuvateja, kukallisia soppakulhoja ja retropurkkeja.

Puista ruokapöytää piirittävät eriväriset tuolit, ja lattialla seinää vasten nojaa kehystetty kuva Marilyn Monroesta.

Komeat hirsiseinät kuori aikoinaan esiin jo Jonnan isä, sillä talo on Jonnan lapsuudenkoti, jossa sukupolvi vaihtui 14 vuotta sitten. Remonttia on tehty pikkuhiljaa.

Pihassa on iso grillaus- ja chillausalue, jolla Jonna vietti nelikymppisiään viime syksynä.

Vessasta puuttuu peili, ja sen tilalla on teksti, jossa kehotetaan kirjoittamaan remonttia odottavaan seinään tervehdys.

Täällä ei ilmeisestikään niuhoteta eikä pingoteta.

– Tulin äidiksi 35-vuotiaana, joten luulen, etten ottanut stressiä kaikista ristiriitaisista neuvoista ja imetysohjeista. Imetin molempia kaksi ja puoli kuukautta. Toinen lapsista oli laiheliini ja toinen michelinukkeli.

Esimerkkinä toimi etenkin Jonnan pikkusisko, jolla on myös kaksi tytärtä.

– Laura neuvoi, ettei kannata totella muiden neuvoja kirjaimellisesti, sillä niitä tulee niin paljon, että niistä on aivan stressissä. Omaan äidinvaistoon voi luottaa, vaikka se äidinvaisto olisi kuinka tuore.

”Haluan, että tyttäristäni tulee oma-aloitteisia maailmankansalaisia.”

Jonna on siskonsa kanssa paljon tekemisissä. Geageoiden autokin on ostettu sitä varten, että kaikki neljä tyttöä mahtuvat kyytiin mökkimatkalle Forssan Tammelaan. Kun sinne lähdetään, hommat hoituvat nopeasti.

– Olen siinä mielessä tiukka, etten halua sanoa asioista viittä kertaa vaan oletan, että hommat hoituvat nopeasti. Haluan, että tyttäristäni tulee oma-aloitteisia maailmankansalaisia, joille ei tarvitse koko ajan kertoa, mitä nyt pitää tehdä, vaan he oivaltavat sen itse.

Esimerkiksi nukkumaanmeno on sellainen asia, josta Jonna ei halua jankuttaa. Tytöille on selitetty, että nukkumaan pitää mennä ajoissa, ettei päiväkodissa väsytä.

– Nykyään he saattavat jopa itse sanoa, että väsyttää, lähdetään äiti nukkumaan.

Kasvatusperiaatteisiin kuuluu myös se, että tunteita saa näyttää.

– Missä niitä muuten näyttäisi kuin kotona! Olen itsekin kovaääninen hyvässä ja pahassa enkä pelkää suuttumista. Se olisi outoa hyssyttelyä, sillä ei suuttuminen lasta satuta. Haluan olla äitinä turvasatama, ja siihen kuuluu myös sen näyttäminen, että asioilla on seuraamuksia.

Jonna osti pienen nahkarotsin Turkista jo ennen lasten syntymää. Kuva: Milka Alanen
Jonna osti pienen nahkarotsin Turkista jo ennen lasten syntymää. Kuva: Milka Alanen

Ruuanlaitto ja syöminen ovat aina olleet Jonnalle rakasta puuhaa.

Kun hän tuli ensimmäisen kerran raskaaksi, oli uusien perunoiden aika. Jonna himoitsi niitä ja silliä.

– Oku rupesi googlaamaan, saako raskaana ollessa syödä silliä. Minä huusin keittiöstä, että älä avaa vielä tietokonetta, ja lapoin niitä suuhuni samaan aikaan.

Jonna tarjoaa lapsille samaa ruokaa kuin muullekin perheelle. Jos ei maistu, kikkakolmosia ei keksitä. Nirsoilu kuuluu kehitysvaiheisiin ja menee aikanaan ohi, Jonna on huomannut.

– Sosevaiheen jälkeen lapset haluavat, että kaikki ruoka-aineet ovat selkeästi erikseen lautasilla. Nyt viisivuotias Mimi on alkanut innostua maistelemaan uusia makuja, ja Lulu kokkaa leikkikeittiössään samoja ruokia kuin minäkin.

Tyttöjen herkkua ovat tällä hetkellä oliivit ja minisäilykekurkut.

– He napsivat niitä melkein kuin karkkeja.

”Mies voi laittaa astiat koneeseen, mutta laitan ne kuitenkin uudestaan.”

Naapurustossa asuu edelleen paljon tuttuja, kuten esimerkiksi Erin perheineen. Siitä seuraa, että ainakin kerran viikossa Geageoilla on ruokavieraita. Täällä ei tosin pidetä mitään tarkasti suunniteltuja hienoja illalliskutsuja.

– Kun meillä pizzauuni lämpiää Putous- tai euroviisu-iltana, naapureita alkaa ilmestyä paikalle.

Kotirouvuus on tarkoittanut tietysti myös sitä, että huushollaaminen on Jonnan vastuulla.

– Ei me tehty mitään työnjakoa, olen hoitanut täällä aina samat hommat. Me ei kumpikaan esimerkiksi olla mitään autoihmisiä, eli jos en tajua autosta jotain asiaa, todennäköisesti mieskään ei sitä osaa. Mutta keittiö on minun aluettani. Voihan mies laittaa astiat koneeseen, mutta laitan ne kyllä uudestaan.

Kotitöistä ei tapella, mutta pariskunta kinaa siitä, arvostaako mies Jonnan panosta tarpeeksi.

– Haluan itse tehdä kotityöt, mutta haluan myös, että panostani arvostetaan. Toisaalta ihan itse olen kuoppani kaivanut. Lapsuudenperheessäni isä ja äiti jakoivat kotitöitä tasaisemmin.

Kotiäitivuodet loppuvat kai virallisesti nyt, kun Jonna ja Erin palaavat Nylon Beatiksi kymmenen festarikeikan ajaksi. Comebackia on pyydelty vuosien ajan, ja nyt se tuntui molemmista hyvältä ajatukselta.

– Kun olemme treenailleet, se on tuntunut ihan samalta kuin ennen! Jonna sanoo.

Se tarkoittaa, että he ovat kuin liian tiivis, ärsyttävä pariskunta, joiden juttuihin muut eivät pääse mukaan. Siitä seurasi aikoinaan väistämättä myös aikamoisia riitoja.

– Nyt olemme molemmat nelikymppisiä äitejä, joten ehkä osaamme sovitella vähän paremmin.

Nyt jokin ihan pieni juttu saattaa olla Jonnan päivän paras asia.

Kotona ollessaan Jonna on oppinut nauttimaan ihan eri asioista kuin artistiurallaan.

– Sanoisin, että olen oppinut tyytymään vähempään, ellei se kuulostaisi niin ikävältä. Tarkoitan sitä, että kun on artistina 16-vuotiaasta asti tullut kohdelluksi erikoisihmisenä, niin nyt jokin ihan pieni juttu saattaa olla päivän paras asia. Vaikka se, että lapsi sanoo johonkin heti ”kyllä, äiti”.

Hän toivoo, että Mimi ja Lulu pääsisivät näkemään äidin lavalla. Haastatteluhetkellä esiintymiskellonaikoja ei ole vielä lyöty lukkoon, joten on epävarmaa, keikkaileeko Nylon Beat vasta nukkumaanmenon eli iltayhdeksän jälkeen. Jos esiintyminen menee myöhäiseksi, saattaa äidin keikka jäädä näkemättä.

– Silloin en voi itse nauttia esiintymisestä vaan luultavasti huudan mikkiin, että viekää ne heti nukkumaan!

Toisaalta, lapset ovat silloin lomalla, joten ei sen nukkumaanmenon kanssa niin nuukaa ole.

  • Muusikko Jonna Geagea, 40, asuu miehensä Oscarin ja lastensa Mimin ja Lulun kanssa Helsingin Vartiokylässä omassa lapsuudenkodissaan.
  • Jonna palaa tänä kesänä keikoille Nylon Beatina yhdessä Erin Anttilan kanssa.