Maailma on tehty meitä varten. ”Kun lapsia vie alusta asti joka paikkaan, he oppivat käytöskoodin luontaisesti”, Attilan ja Andin äiti sanoo. Kuva: Juha Salminen
Maailma on tehty meitä varten. ”Kun lapsia vie alusta asti joka paikkaan, he oppivat käytöskoodin luontaisesti”, Attilan ja Andin äiti sanoo. Kuva: Juha Salminen

Ruokakirjailija Anikó Lehtinen tietää, että lähteminen ulos pienten kanssa voi vaatia vanhemmalta paljon. Lasten vuoksi se kuitenkin kannattaa.

Ihanaksi suunniteltu brunssi oli kauhea. Poikamme Attila oli vuoden ja halusi vain kiipeillä ravintolapöydällämme. Tyttäremme Andi oli kolmevuotias eikä hetkeäkään paikoillaan.

Jossain vaiheessa luovutimme. Toinen meistä vanhemmista juoksi Andin perässä pihalla, jotta toinen sai syötyä. Attila makasi pöydällä. Silloin päätin, etten vie lapsia enää ikinä ravintolaan.

Kaksi kuukautta myöhemmin kokeilimme uudelleen. Se sujui täydellisesti: lapset istuivat omalla paikallaan ja piirsivät. Ikinä ei tiedä, miten lasten kanssa käy.

Viemme lapsiamme ravintolaan, koska ainoastaan siellä he oppivat, miten ravintolassa käyttäydytään. Samasta syystä viemme lapsiamme museoihin, näyttelyihin ja muihin kulttuuritapahtumiin. Kun otamme lapset mukaan rientoihin vauvasta asti, he oppivat eri paikkojen käytöskoodin, ottamaan muut huomioon ja ylipäätään, millaisia muut ihmiset ovat. Missä muualla he oikeasti oppisivat, ettei ravintolassa saa juosta tai ettei tauluun saa koskea?

Elämäntapamme tulee lapsuudestani. Minua on viety pienenä ympäri Helsinkiä, sillä isäni oli muusikko ja äitini työskenteli tutkijana Kansallismuseossa. Yritän siirtää nyt saman omille lapsilleni. Toivon, että myös heistä tulee avoimia ihmisiä, jotka näkevät, miten laajat mahdollisuudet ja elinpiiri heillä on. Haluan näyttää, että kun vain lähtee ulos, pääsee pitkälle – myös myöhemmin elämässä.


”Toivon, että myös heistä tulee avoimia ihmisiä, jotka näkevät, miten laajat mahdollisuudet ja elinpiiri heillä on,” Anikó sanoo.
”Toivon, että myös heistä tulee avoimia ihmisiä, jotka näkevät, miten laajat mahdollisuudet ja elinpiiri heillä on,” Anikó sanoo.

Lähteminen vaatii vanhemmalta kärsivällisyyttä ja epämukavuuden sietämistä. Se pitää kuitenkin tehdä lasten vuoksi. Vaikka esimerkiksi ravintoloissa oli pienten lasten kanssa kamalaa, sinnikkyytemme palkitsee nyt: he pysyvät pöydässä ja nauttivat ruoasta. Olen ylpeä myös siitä, että lapset pyytävät itse, että mennään tänään museoon tai syömään ja liikkuvat kaupungissa kuin kotonaan.

Erityisen hieno hetki oli, kun mieheni isä tuli käymään Kuopiosta. Hän kysyi Andilta, mihin tyttö haluaisi ukin viedä. Andi vastasi, että Kiasmaan.

”Suomalaiset eivät suhtaudu lapsiin niin vihamielisesti kuin usein väitetään.”

Suomalaiset suhtautuvat lapsiin ihan asiallisesti eivätkä niin vihamielisesti kuin usein väitetään. Asenne ei ole kuitenkaan yhtä sydämellinen kuin äitini kotimaassa Unkarissa. Siellä lapset ovat osa kaikkien arkea: he voivat leikkiä porukalla ravintolassa iltakymmeneltä tai saada hymyjä tai karkkia naapuripöydistä.

Suomalaisia ravintola-asiakkaita lapset voivat ärsyttää. Kun menimme kerran lasten kanssa ravintolaan, eräästä pariskunnasta näki heti, että ”eivät kai nuo tule viereemme”. Lapset käyttäytyivät kuin enkelit, mutta silti pariskunta kysyi tarjoilijalta, saako lapsia tuoda ravintolaan kuuden jälkeen. Kello oli seitsemän arki-iltana.

Ymmärrän kyllä, että lasten kitinä voi harmittaa muita. Se harmittaa vanhempiakin. Kun lapsi kiukuttelee, stressi tulee pelosta: apua, mitä muut meistä ajattelevat. Kun lapsi aistii sen, hän kiljuu lisää. Ainoa keino selviytyä on viis veisata sosiaalisista normeista sillä hetkellä.

Sekin brunssikeissimme muuttui ihan siedettäväksi, kun annoimme Attilan maata ja ymmärsimme, että tämä menee nyt näin. Sellainen käytös ei olisi käynyt Savoyssa, mutta lapsiperheiden suosimassa brunssipaikassa meitä ymmärrettiin. Aika ja paikka ratkaisevat.

”Raja menee siinä, että vanhempi ei saa humaltua lasten seurassa.”

Olen ottanut lapset mukaan myös olutravintolaan, eikä siinä ole minusta mitään pahaa. Ei pubiin kannata mennä perjantai-iltana, mutta arkena alkuillasta kyllä. Raja menee siinä, että vanhempi ei saa humaltua lasten seurassa. Humalassa aikuisen käytös muuttuu, vaikkei hän itse sitä huomaisi. Lapsi huomaa. Minä saatan ottaa oluen tai lasin viiniä, mutten ota toista. Sillä tavalla lapset näkevät vastuullista alkoholinkäyttöä.

Suomessa on edelleen vääristynyt alkoholikulttuuri. Jos lasten seurassa ottaa lasillisen, saa helposti katseita muista pöydistä. Yhteiskunta ja kanssaihmiset eivät luota vanhemman vastuuseen vaan ovat kovin tuomitsevia. Otimme kerran mieheni kanssa oluet ruuan kanssa. Lapset olivat mukana. Pöytäämme tuli keski-ikäinen nainen, joka totesi, että lapsemme pitäisi ottaa huostaan. Huvittavinta oli, että olueni oli sillä kertaa alkoholitonta.

Ymmärrän, että alkoholi on monissa perheissä ongelma, mutten ole koskaan itse nähnyt ravintolassa tilannetta, jossa vanhempi käyttäisi alkoholia väärin lasten seurassa. Useimmiten lapsiperheet ovat juuri niitä skarppeja asiakkaita, jotka pysyvät selvin päin, koska heillä on lapset vastuullaan. Sen sijaan olen nähnyt humalaisia aikuisporukoita, jotka häiritsevät muita, lapsiperheitäkin.

Anikó Lehtinen

  • Olutasiantuntija, ruokakirjailija Anikó Lehtinen, 43, asuu Helsingissä.
  • Perheeseen kuuluvat kaksi lasta, Andi, 9, ja Attila, 6, sekä aviomies, panimoyrittäjä Mika Oksanen, 41.
  • Anikón tuorein kirja Ihan ulkona ilmestyi keväällä.
Vierailija

”Lasten kanssa ravintolassa oli välillä kauheaa, mutta se opetti heille käytöstavat”

Itse ajattelen, että ensin opetellaan käytöstavat, sitten vasta ihmisten ilmoille. Ja ensin käytöstavat opittua aloitetaan perheravintoloista, sitten vasta voidaan siirtyä hienompiin paikkoihin. Jos lapsi kotona venkoilee ruokapöydässä, mölöttää, leikkii ruualla, eikä jaksa istua aloillaan seitsemää minuuttia pidempään, niin miksi se ravintolassa sujuisi sen paremmin? Minulla on tuttavia, joiden lapset käyttäytyvät edellä mainitulla tavalla kotonaan ruokapöydässä, ja silti he vaikuttavat olevan...
Lue kommentti
ktp

”Lasten kanssa ravintolassa oli välillä kauheaa, mutta se opetti heille käytöstavat”

Ihan hienoa, mutta kyllä ne käytöstavat ehtii tarvittaessa myöhemminkin oppia. Meidän perheemme kävi 80-luvulla vain kerran vuodessa ulkona syömässä, ja yllätys: opin käytöstavat! En riehu, huuda, itke tai mökää ravintoloissa, enkä tehnyt sellaista lapsenakaan. Taaperoiden kärrääminen kaikkialle on minusta ok, ovathan lapsetkin osa yhteiskuntaa. Tavat kuitenkin ehtii kyllä oppia pahimman juoksuvaiheen jãlkeenkin.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Kim Kardashian West, 37, on nyt kolmen lapsen äiti. Kuva: MV Photos
Kim Kardashian West, 37, on nyt kolmen lapsen äiti. Kuva: MV Photos

Tosi-tv-tähti Kim Kardashian West ja muusikko Kanye West saivat tyttärensä maanantaina sijaissynnyttäjän avulla. 

Kolmas Kardashian West -vauva on saapunut maailmaan. Tosi-tv-tähti Kim Kardashian West, 37, kertoi onnellisen uutisen tiistai-iltana Twitterissä ja  Instagramissa, jonne hän postasi kuvan itsestään hashtagilla #momofthree, kolmen äiti. 

 

#momofthree

Henkilön Kim Kardashian West (@kimkardashian) jakama julkaisu

Instagramin stories -osiossa hän valotti tapahtumaa lisää, ja jakoi siellä pinkein ruusuin koristellun täytekakun sekä tekstin ”Kanye ja minä olemme onnellisia ilmoittaessamme terveen, kauniin tyttäremme syntymästä. Hän on täällä”. Täytekakku oli isoäiti Kris Jennerin lahja uuden lapsenlapsen vanhemmille. 

Kim Kardashianin ja muusikko Kanye Westin, 40, haaveet kolmannesta lapsesta olivat kariutua Kimin terveysongelmiin, joiden vuoksi uusi raskaus olisi voinut olla hänelle hengenvaarallinen. Lopulta unelma toteutui sijaissynnyttäjän avulla. Onnellinen äiti kiitti häntä vuolaasti somessa: 

–  Olemme suunnattoman kiitollisia sijaissynnyttäjällemme, joka antoi meille suurimman mahdollisen lahjan. Huippuhoidosta kiitämme ihania lääkäreitä ja hoitajia, Kim kirjoitti. 

Kardashian Westin kotona uutta pikkusiskoa ihmettelevät isosisko North, 4, sekä isoveli Saint, 2.   

 

Happy Holidays

Henkilön Kim Kardashian West (@kimkardashian) jakama julkaisu

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Maria Nordin odottaa nyt perheen kolmatta lasta. Vuonna 2014 hän kertoi, ettei lasten saaminen ollut hänelle ja muusikko Reino Nordinille lainkaan itsestäänselvää. 

”Olen tavoitteellinen äiti. Haluan, että lapseni saavat kaiken irti luovuudestaan. Harrastukset eivät kuitenkaan ole se juttu.

Kun Fidel ei mahtunut laulumuskariin, päätin, että tästedes laulamme yhdessä kotona joka päivä. Hiljattain poika löysi myös bongorummut, joita hän soittaa jo ihmeen hyvin.

Yksi minun ja Reinon yhteisistä intohimoista on aina ollut reggaemusiikki. Tässä eräänä päivänä panimme Youtubesta pyörimään reggaevideon, joka kolahti Fideliin ihan täysillä. Katsoimme Reinon kanssa kyyneleet silmissä salaa ovelta, kun poika alkoi tanssia.

Parasta on se, kun lapseen saa yhteyden sellaisen asian kautta, joka on itselle tärkeä. Taidetarvikkeet pidämme kotona helposti saatavilla, suuren keittiönpöydän vieressä. Erityisesti Luna nauttii taiteilusta. Olen huono siivoamaan, mutta tässä asiassa on helppo uhrautua – meillä saa maalata ja sotkea.

”En halua satuilla lapsille, vaan selittää asiat kuten ne ovat.”

Lasten älyä aliarvioidaan. Minä haluan aina selittää lapsille asiat kuten ne ovat, en satuilla suotta. Asiat pitää vain esittää ymmärrettävästi. 

Reino vihasi koulua, koska koki sen turhauttavaksi. Hän lopettikin koulun heti oppivelvollisuuden suoritettuaan. Itse olin henkisessä vajeessa oikeastaan koko kouluajan, olisin kaivannut enemmän älyllisiä haasteita. Olin kuitenkin niin kiltti, että kestin ne vuodet ja jatkoin korkeakouluun. 

Olemme molemmat todella tyytyväisiä lastemme ranskalaiseen leikkikouluun. Siellä lapset saavat tehdä sen verran kuin osaavat ja pystyvät, taide on iso osa opetusta. Jotakin uutta ja kiinnostavaa on meneillään aina.

Nauru on parasta. Yleensä lapsemme käyttäytyvät hyvin julkisilla paikoilla. Heidän tilannetajunsa toimii jo. Kolikolla on myös kääntöpuoli. Meillä höpötellään hölmöjä juttuja ja viljellään runsaasti pissakakkahuumoria. Perheessämme nauretaan paljon. 

”Lapsilla pitäisi olla oikeus puhtaaseen ilmaan ja ympäristöön.”

Taistelen työkseni hometta vastaan.Firmani tutkii rakennusvirheiden vaikutusta terveyteen. Homeongelma ei Suomessa ole poikkeuksellisen paha, päinvastoin. Täällä vain puhutaan ja tiedetään asiasta paljon.

Lapsena 80-luvun lopulla kävin Kuopiossa päiväkotia, jonka kellarimaisen hajun muistan yhä. Siellä oli sisäilmaongelmia, ja minulla loputon korvatulehduskierre.

Opiskeluaikana olin vaihdossa Barcelonassa, ja vuokra-asunnossani oli hometta. Silloin en tajunnut asian vakavuutta. Ajattelin vain, että tuuletan usein. Sairastuin. Sain hirvittävän yskän ja mystisiä vatsakipuja, vietin päiviä sairaalassa. Kun tulin Suomeen, oireet loppuivat heti.

Hometta oli myös ekotalossamme, jonka rakennusvaiheessa olimme Reinon kanssa mukana Iholla-tv-sarjassa. Sitä aikaa ei tee mieli muistella, olimme niin kusessa. Sen jälkeen olen ollut tässä asiassa supertarkka. Kaikilla, erityisesti lapsilla, pitäisi olla oikeus puhtaaseen ilmaan ja ympäristöön. Terveys on herkkä, ainutkertainen asia. 

Nyt olemme asuneet pari vuotta satavuotiaassa jugendtalossa Etelä-Helsingissä. Minusta tuntuu, että tähän ihanaan, kylämäiseen yhteisöön kuulumme.
Työssäni näen usein perheitä vaikeissa tilanteissa, kun koti on paljastunut terveydelle vaaralliseksi. Moni joutuu talousvaikeuksiin. On hienoa päästä auttamaan ihmisiä. 

Tuntuu, että ihmiset uskaltavat lähestyä helpommin, kun tietävät, että olen kokenut jotain vastaavaa. Surullisinta on nähdä lapsia, jotka sairastuvat sisäilmasta.

”Sain lapsena erityiskohtelua.”

Isäni on espanjalainen, äitini suomalainen. Olen ainoa lapsi, eivätkä vanhempani koskaan asuneet yhdessä – lähimmillään naapureina. Silti yhteenkuuluvuuden tunne molempien kanssa on aina ollut vahva.

Olen puhunut espanjaa sujuvasti kaksivuotiaasta. Viisivuotiaana asuin hetken isäni kanssa, se lähensi meitä paljon. Nykyään isäni asuu Tallinnassa, ja aina nähdessämme puhumme espanjaa.

Kahden kulttuurin välissä kasvaminen oli minulle luonnollista. Jo lapsena opin sulautumaan erilaisiin yhteisöihin. Isovanhempieni luona Barcelonassa muistan useinistuneeni pitkänpöydän päässä ruokasalissa,jossa valkohansikkainen palvelija toi hopeatarjottimella iltapalaa yksin minulle. Kymmenvuotiaana autonkuljettaja kyyditsi minua ympäri Barcelonaa. Sain erikoiskohtelua suhteessa sikäläisiin serkkuihini. Vierailuistani tehtiin numero, koska minua nähtiin niin paljon harvemmin.

Isäni teki aikoinaan rohkean valinnan jättäessään synnyinmaansa. Hän ei halunnut sitä elämää siellä. Lapsuuteni oli vastakohtien maailma.  Barcelonassa elin kuin prinsessa. Kuopiossa äidin luona kävin suomalaisen peruskoulun ja vietin kaiken vapaa-aikani kumpparit jalassa ponitallissa, polvia myöten kurassa ja lannassa. Minulla oli oma poni.

Joskus taustani aiheutti hassuja tilanteita. Saatoin juosta antamaan poskisuudelmat tarhantädille kunnes tajusin, että ai niin, tämä käytös ei kuulu tänne.

Suren sitä, etten ole saanut opetetuksi espanjaa lapsilleni. Olisi ollut helppo puhua sitä heille pienestä asti, mutta se jäi tekemättä. Olisin kaivannut tukea siihen vaikkapa neuvolasta.

Yhteydenpitoa isäni puolen sukuun rajoittaa myös lentopelkoni. Viimeksi kävimme Barcelonassa, kun Fidel oli pieni ja odotin Lunaa. Onneksi isänäitini piipahtaa usein Tallinnassa isän luona ja Helsingissä meitä katsomassa.

”Kävimme Reinon kanssa lapsettomuushoidoissakin, kunnes ongelman syy selvisi.”

Kun Luna täytti kolme, aloin surra sitä, ettei minulla enää ole ihanaa, ihmeellistä kaksivuotiasta. Pientä lasta, jolla on pehmeät käsivarret ja silkkiset hiukset, ja jonka voi koska tahansa vetää syliin pussailtavaksi. Nyt pitäisi pikkuhiljaa päättää, onko tämä perhe valmis vai haluaisimmeko vielä yrittää yhtä lasta lisää. Olemme puhuneet Reinon kanssa asiasta, mutta lopullista päätöstä emme vielä ole tehneet.

Arvostan jokaista hetkeä äitinä. Myös niitä aikoja, kun lapset kiukuttelevat tai valvottavat. Asenteeni johtuu ehkä siitä, ettei äidiksi tulo ollut minulle itsestäänselvyys. Minulla on fyysinen poikkeavuus, kaksi kohtua. Siksi olin aina ajatellut, ettei lapsen saaminen olisi minulle mahdollista. Reinon kanssa asia tuli ajankohtaiseksi, mutta yritys ei tuottanut tulosta. Kävimme lapsettomuushoidoissakin. Lopulta ongelman syy selvisi. Lapsena sairastamani umpisuolentulehdus oli jättänyt vatsaani kiinnikkeitä. Ne poistettiin, ja jo seuraavassa kuussa huomasin ilokseni olevani raskaana.

”Työnjakomme ei tunnu minusta epäreilulta.”

Vauvavuosien jääminen taakse on tuonut rentoutta minun ja Reinon suhteeseen. Myrskyisimmät hetkemme, riidat ja talouspulmat, näkyivät aikoinaan Iholla-sarjassa. Sittemmin on ollut aika tyyntä. Menimme silloin Reinon kanssa sellaisen mankelin läpi, ettei mikään sen jälkeen ole horjuttanut meitä. En ole katunut sarjaa, vaikka kriisimme tulivatkin jaetuiksi kaikille.

En ole ikinä välittänyt siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Temperamentiltani olen Reinoa rauhallisempi, mutta välillä innostun liikaa.Saatan paasata työasiasta loputtomasti, kunnes Reino sanoo, että nyt turpa kiinni.

Lapsissa on jännä nähdä se, miten luonteenpiirteemme ovat periytyneet heille. Toinen kaipaa selvästi rauhallisia kelailuhetkiä, kun taas toinen on synnynnäinen esiintyjä. Kun Luna näkee isänsä lavalla, hän alkaa hinkua mukaan.

Arkea määräävät rutiinit. Lasten leikkikoulu alkaa ja päättyy aina samaan aikaan, myöhästyä ei saa. Koska Reino tekee keikka- ja yötöitä, aikataulujen säätäminen ja ruuanlaitto ovat enimmäkseen minun vastuullani.

Joskus kiire käy hermoille. Silloin saatan heittää rätin tiskipöydälle ja jättää mielenosoituksellisesti keittiön sotkuun. Työnjakomme ei tunnu epäreilulta, se sopii meille. Olennaista ei ole, kuka tekee mitäkin, kunhan elämä sujuu. Ajattelen, että tämä on nyt tällainen elämänvaihe.

Rutiineja on kiva murtaa. Joskus syömme iltapalan säkkipimeässä tai sovimme, ettei kukaan saa sanoa sanaakaan iltatoimien aikana. Vapaapäivinä on kiva hipsutella yöpaidoissa puolille päivin.

Laiskottelua enemmän nautin yhteisestä tekemisestä. Välillä lähdemme koko perhe mukaan Reinon keikkamatkoille. Silloin olemme hotellissa yötä, syömme hienoja aamiaisia ja pompimme sängyillä. Välillä ihmettelen, miten saan aikani riittämään kaikkeen. Rakkain harrastukseni on aina ollut ratsastus. Sille olen löytänyt aikaa niin, että vuokraamme ponia, jolla voimme kaikki ratsastaa vuorotellen.

”Olen äitipuoli Reinon pojalle.”

Perheemme ympärillä riittää hyviä tyyppejä. Lapsillani on yhteensä kymmenen ihmeellistä ja erilaista isoja isoisovanhempaa. Arvostan todella  paljon sukupolvien yli ulottuvia perheyhteyksiä. Isoisovanhemmat ovat tärkeitä. Esimerkiksi Reinon äidinäitiä, taidegraafikko ­Outi Heiskasta, näemme usein. Myös Reinon isänäiti asuu melkein naapurissa ja on ihan mahtava mummo, hän pelaa lasten kanssa tennistä ja soittaa heille pianoa. Tarvitessamme
saamme hoitoapuakin.

Lapset alkavat olla jo sen verran isoja, että isovanhempien tuki on enemmän suhteiden luomista, erilaisten asioiden tekemistä heidän kanssaan. Välillä palkkaamme Reinon kanssa lastenhoitajan. On tärkeää, että aikuiset saavat aikaa myös kahdestaan, pääsevät leffaan tai teatteriin.

Paitsi äiti, olen myös äitipuoli. Reinon poika hänen edellisestä liitostaan viettää meillä paljon aikaa. Myös hänen sisarpuolensa on aina tervetullut kylään. Pöydässä on usein ylimääräisiä lautasia, joku on yökylässä tai juhlimme isolla porukalla synttäreitä. Se onnistuu, kun kaikkien keskinäiset suhteet toimivat. Avainasia on ihmisten erilaisuuden hyväksyminen. Haluan, että lapseni kasvavat osaksi läheisten ihmisten verkostoa, yhteisöä. Perhekäsityksemme ulottuu ydinperhettä laajemmalle.

Reinon julkisuuskuva on aika kulmikas. Se liittyy hänen julkiseen ammattiinsa, taiteilijan ja esiintyjän rooleihin. Minä tunnen Reinon yksityisen puolen. Hän on hyvä, hellä ja suojeleva isä ja puoliso. En toivo, että Reino ­vetäisi vähemmän show’ta tai tekisi toisenlaista työtä. Uskon, että parisuhteessa toinen pitää hyväksyä kaikkine puolineen. Ikinä ei pidä alkaa komentaa toista, että älä sitten sano tai tee niin tai näin. Rakkaus ei ole ehdollista, ihmistä pitää rakastaa kokonaisuutena. 

”En olisi uskonut, että puolisoon voi tuntea vetoa näin pitkään.”

Fyysinen läheisyys on osa vanhempien suhdetta. Siitä kannattaa pitää kiinni pikkulapsiperheessäkin, isän ja äidin suhde on lasten henkinen koti. Aikaa erotiikalle löytyy kyllä. En usko mukaromantiikkaan, kynttilöihin ja ruusunlehtiin päiväpeitolla. Sen sijaan voi hyvin välillä laittaa piirretyt pyörimään ja makuuhuoneen oven lukkoon. Näen Reinon paitsi lasteni isänä, edelleen myös miehenä ja ihmisenä. En olisi koskaan uskonut, että on mahdollista olla jonkun kanssa näin pitkään ja yhä tuntea vetoa häneen.

Meillä asiat ovat oikeastaan vain parantuneet lasten saamisen jälkeen. Saamme valtavasti energiaa siitä ajatuksesta, että rakkauden avulla pystyy luomaan uutta elämää, jotain niin mielettömän hienoa kuin lapsemme ovat. Reinoa katsoessani ajattelen aina, että tuon ihmisen ansiosta minulla on tämä ihana perhe.”

Juttu on julkaistu Meidän Perheessä 11/2014.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.