Maailma on tehty meitä varten. ”Kun lapsia vie alusta asti joka paikkaan, he oppivat käytöskoodin luontaisesti”, Attilan ja Andin äiti sanoo. Kuva: Juha Salminen
Maailma on tehty meitä varten. ”Kun lapsia vie alusta asti joka paikkaan, he oppivat käytöskoodin luontaisesti”, Attilan ja Andin äiti sanoo. Kuva: Juha Salminen

Ruokakirjailija Anikó Lehtinen tietää, että lähteminen ulos pienten kanssa voi vaatia vanhemmalta paljon. Lasten vuoksi se kuitenkin kannattaa.

Ihanaksi suunniteltu brunssi oli kauhea. Poikamme Attila oli vuoden ja halusi vain kiipeillä ravintolapöydällämme. Tyttäremme Andi oli kolmevuotias eikä hetkeäkään paikoillaan.

Jossain vaiheessa luovutimme. Toinen meistä vanhemmista juoksi Andin perässä pihalla, jotta toinen sai syötyä. Attila makasi pöydällä. Silloin päätin, etten vie lapsia enää ikinä ravintolaan.

Kaksi kuukautta myöhemmin kokeilimme uudelleen. Se sujui täydellisesti: lapset istuivat omalla paikallaan ja piirsivät. Ikinä ei tiedä, miten lasten kanssa käy.

Viemme lapsiamme ravintolaan, koska ainoastaan siellä he oppivat, miten ravintolassa käyttäydytään. Samasta syystä viemme lapsiamme museoihin, näyttelyihin ja muihin kulttuuritapahtumiin. Kun otamme lapset mukaan rientoihin vauvasta asti, he oppivat eri paikkojen käytöskoodin, ottamaan muut huomioon ja ylipäätään, millaisia muut ihmiset ovat. Missä muualla he oikeasti oppisivat, ettei ravintolassa saa juosta tai ettei tauluun saa koskea?

Elämäntapamme tulee lapsuudestani. Minua on viety pienenä ympäri Helsinkiä, sillä isäni oli muusikko ja äitini työskenteli tutkijana Kansallismuseossa. Yritän siirtää nyt saman omille lapsilleni. Toivon, että myös heistä tulee avoimia ihmisiä, jotka näkevät, miten laajat mahdollisuudet ja elinpiiri heillä on. Haluan näyttää, että kun vain lähtee ulos, pääsee pitkälle – myös myöhemmin elämässä.


”Toivon, että myös heistä tulee avoimia ihmisiä, jotka näkevät, miten laajat mahdollisuudet ja elinpiiri heillä on,” Anikó sanoo.
”Toivon, että myös heistä tulee avoimia ihmisiä, jotka näkevät, miten laajat mahdollisuudet ja elinpiiri heillä on,” Anikó sanoo.

Lähteminen vaatii vanhemmalta kärsivällisyyttä ja epämukavuuden sietämistä. Se pitää kuitenkin tehdä lasten vuoksi. Vaikka esimerkiksi ravintoloissa oli pienten lasten kanssa kamalaa, sinnikkyytemme palkitsee nyt: he pysyvät pöydässä ja nauttivat ruoasta. Olen ylpeä myös siitä, että lapset pyytävät itse, että mennään tänään museoon tai syömään ja liikkuvat kaupungissa kuin kotonaan.

Erityisen hieno hetki oli, kun mieheni isä tuli käymään Kuopiosta. Hän kysyi Andilta, mihin tyttö haluaisi ukin viedä. Andi vastasi, että Kiasmaan.

”Suomalaiset eivät suhtaudu lapsiin niin vihamielisesti kuin usein väitetään.”

Suomalaiset suhtautuvat lapsiin ihan asiallisesti eivätkä niin vihamielisesti kuin usein väitetään. Asenne ei ole kuitenkaan yhtä sydämellinen kuin äitini kotimaassa Unkarissa. Siellä lapset ovat osa kaikkien arkea: he voivat leikkiä porukalla ravintolassa iltakymmeneltä tai saada hymyjä tai karkkia naapuripöydistä.

Suomalaisia ravintola-asiakkaita lapset voivat ärsyttää. Kun menimme kerran lasten kanssa ravintolaan, eräästä pariskunnasta näki heti, että ”eivät kai nuo tule viereemme”. Lapset käyttäytyivät kuin enkelit, mutta silti pariskunta kysyi tarjoilijalta, saako lapsia tuoda ravintolaan kuuden jälkeen. Kello oli seitsemän arki-iltana.

Ymmärrän kyllä, että lasten kitinä voi harmittaa muita. Se harmittaa vanhempiakin. Kun lapsi kiukuttelee, stressi tulee pelosta: apua, mitä muut meistä ajattelevat. Kun lapsi aistii sen, hän kiljuu lisää. Ainoa keino selviytyä on viis veisata sosiaalisista normeista sillä hetkellä.

Sekin brunssikeissimme muuttui ihan siedettäväksi, kun annoimme Attilan maata ja ymmärsimme, että tämä menee nyt näin. Sellainen käytös ei olisi käynyt Savoyssa, mutta lapsiperheiden suosimassa brunssipaikassa meitä ymmärrettiin. Aika ja paikka ratkaisevat.

”Raja menee siinä, että vanhempi ei saa humaltua lasten seurassa.”

Olen ottanut lapset mukaan myös olutravintolaan, eikä siinä ole minusta mitään pahaa. Ei pubiin kannata mennä perjantai-iltana, mutta arkena alkuillasta kyllä. Raja menee siinä, että vanhempi ei saa humaltua lasten seurassa. Humalassa aikuisen käytös muuttuu, vaikkei hän itse sitä huomaisi. Lapsi huomaa. Minä saatan ottaa oluen tai lasin viiniä, mutten ota toista. Sillä tavalla lapset näkevät vastuullista alkoholinkäyttöä.

Suomessa on edelleen vääristynyt alkoholikulttuuri. Jos lasten seurassa ottaa lasillisen, saa helposti katseita muista pöydistä. Yhteiskunta ja kanssaihmiset eivät luota vanhemman vastuuseen vaan ovat kovin tuomitsevia. Otimme kerran mieheni kanssa oluet ruuan kanssa. Lapset olivat mukana. Pöytäämme tuli keski-ikäinen nainen, joka totesi, että lapsemme pitäisi ottaa huostaan. Huvittavinta oli, että olueni oli sillä kertaa alkoholitonta.

Ymmärrän, että alkoholi on monissa perheissä ongelma, mutten ole koskaan itse nähnyt ravintolassa tilannetta, jossa vanhempi käyttäisi alkoholia väärin lasten seurassa. Useimmiten lapsiperheet ovat juuri niitä skarppeja asiakkaita, jotka pysyvät selvin päin, koska heillä on lapset vastuullaan. Sen sijaan olen nähnyt humalaisia aikuisporukoita, jotka häiritsevät muita, lapsiperheitäkin.

Anikó Lehtinen

  • Olutasiantuntija, ruokakirjailija Anikó Lehtinen, 43, asuu Helsingissä.
  • Perheeseen kuuluvat kaksi lasta, Andi, 9, ja Attila, 6, sekä aviomies, panimoyrittäjä Mika Oksanen, 41.
  • Anikón tuorein kirja Ihan ulkona ilmestyi keväällä.
Vierailija

”Lasten kanssa ravintolassa oli välillä kauheaa, mutta se opetti heille käytöstavat”

Itse ajattelen, että ensin opetellaan käytöstavat, sitten vasta ihmisten ilmoille. Ja ensin käytöstavat opittua aloitetaan perheravintoloista, sitten vasta voidaan siirtyä hienompiin paikkoihin. Jos lapsi kotona venkoilee ruokapöydässä, mölöttää, leikkii ruualla, eikä jaksa istua aloillaan seitsemää minuuttia pidempään, niin miksi se ravintolassa sujuisi sen paremmin? Minulla on tuttavia, joiden lapset käyttäytyvät edellä mainitulla tavalla kotonaan ruokapöydässä, ja silti he vaikuttavat olevan...
Lue kommentti
ktp

”Lasten kanssa ravintolassa oli välillä kauheaa, mutta se opetti heille käytöstavat”

Ihan hienoa, mutta kyllä ne käytöstavat ehtii tarvittaessa myöhemminkin oppia. Meidän perheemme kävi 80-luvulla vain kerran vuodessa ulkona syömässä, ja yllätys: opin käytöstavat! En riehu, huuda, itke tai mökää ravintoloissa, enkä tehnyt sellaista lapsenakaan. Taaperoiden kärrääminen kaikkialle on minusta ok, ovathan lapsetkin osa yhteiskuntaa. Tavat kuitenkin ehtii kyllä oppia pahimman juoksuvaiheen jãlkeenkin.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

– En haluaisi muuttaa enää takaisin Amerikkaan, mutta toivoisin, että isä muuttaisi takaisin Suomeen, sanoo 14-vuotias Vertti.

Carola, 47: ”Kaipaan eniten perheen yhteistä aikaa”

”Muutin kolmen teini-ikäisen lapseni kanssa Amerikkaan San Diegoon noin vuosi sitten. Mieheni oli asunut siellä jo puolitoista vuotta töidensä takia, joten päätimme kaikki muuttaa hänen luokseen. Muuttoa oli suunniteltu jo pitkään, mutta silti lähdön hetkellä jännitys uuden kokemisesta kutkutti vatsanpohjassani.

Lähdimme toiveikkaina matkaan, vaikka meillä oli paljon selvitettävää kummassakin päässä. Sain töistä opintovapaan vuodeksi, ja asiat lasten kouluissa saatiin hyvin hoidetuiksi. Huomasin, että molemmat poikani Vertti ja Otto olivat muutosta peloissaan, vaikka eivät sitä itse näyttäneetkään. Erityisesti Vertti murehti kavereidensa menetystä.

Sopeuduimme Amerikkaan hyvin, ja arki lähti pyörimään normaalisti. Vertin koulunkäynti kuitenkin tuntui rankalta ja vaikealta. Minua huolestutti huomata, kuinka Vertti ei enää hymyillyt ja nauranut niin paljon kuin Suomessa.

Palasimme poikien kanssa Suomeen vanhaan taloomme ennen joulua. Alunperinkin meillä oli tarkoitus olla Amerikassa vuosi. Mieheni ja 18-vuotias tyttäreni jäivät vielä sinne. Meillä oli muuttohetkellä niin paljon tekemistä, että en silloin vielä kunnolla käsittänyt tilannetta. Nyt kun arki on tasoittunut, kahden perheenjäsenen puuttumisen huomaa. Kaipaan eniten perheen yhteistä aikaa, kuten yhdessä syömistä ja juttelemista.

Olen huomannut, kuinka hymy on palannut Vertin kasvoille.

Muuten sopeutumisemme takaisin Suomeen on sujunut hyvin. Olen huomannut, kuinka hymy on palannut Vertin kasvoille. Hän kaipasi Suomeen, ja on ihana huomata, että hän viihtyy täällä aivan niin kuin ennenkin.

Vaikka hoidan kotiamme yksin, en koe sitä erityisen raskaaksi. Nyt kun asumme kolmestaan, koen että suhteeni Verttiin on lähentynyt entisestään.

Tulevaisuudelta toivon, että voisimme vielä asua yhdessä perheenä. Toivon, että minun ja Vertin suhde pysyy avoimena, ja että hänestä kasvaa vastuullinen aikuinen.”

Vertti, 14: ”Oli jännittävää aloittaa kaikki alusta”

”Olimme perheen kanssa puhuneet Amerikkaan muutosta pitkään, joten olin ehtinyt jo tottua ajatukseen. Tuntui kuitenkin jännittävältä lähteä sinne ja aloittaa kaikki alusta. Mietin ennen muuttoa, löydänkö sieltä kavereita, mutta onneksi sain niitä aika helposti.

Kävin koulua englanniksi, mikä oli aluksi vaikeaa, mutta puolen vuoden jälkeen se tuntui jo ihan normaalilta. Koulussa meillä ei ollut välitunteja, mikä oli tosi rankkaa. Vaikka koulu oli vaikeampaa kuin Suomessa, viihdyin silti Amerikassa varsinkin sään takia. Pidin siitä, kun pystyimme perheen kanssa menemään rannalle usein.

Amerikasta lähtö ja perheen sinne jättäminen ei tuntunut niin kauhealta, koska tiesimme jo sinne lähtiessä, että tulisimme takaisin Suomeen vuoden jälkeen. Lisäksi isä oli asunut jo ennen muuttoamme vuoden Amerikassa. Suomeen paluu oli kivaa ja pidän siitä, kun saan opiskella taas suomeksi. Nyt voin myös nähdä vanhoja kavereitani.

Toivoisin, että isä muuttaisi takaisin Suomeen.

Nykyään minä ja veljeni Otto autamme äitiä enemmän kotitöissä, ettei hänellä olisi niin paljon tehtävää yksin. Pelaamme yhdessä lautapelejä ja leivomme. En puhu äidille asioistani hirveästi, koska minulla ei ole mitään kerrottavaa. Silti tiedän, että voin aina puhua äidille, jos siltä tuntuu.

En haluaisi muuttaa enää takaisin Amerikkaan, mutta toivoisin, että isä muuttaisi takaisin Suomeen.”

Juttusarjassa Kallion lukion mediakurssilaiset haastattelevat lapsia ja vanhempia.

Miten perheen muihin lapsiin vaikuttaa se, että yhdellä on erityistarpeita?

Perheen muiden lasten kannalta on merkityksellistä, miten vanhemmat asennoituvat tilanteeseen, miten he huolehtivat omasta jaksamisestaan, ja kuinka paljon perhe saa tukea tilanteeseen, selviää Milla Bergmanin ja Marjaana Roposen erityislasten sisaruutta koskevasta selvityksestä. Sisaruksen erityistarpeiden vaikutukset perheen arkeen vaihtelevat sen mukaan, millaisesta erityistarpeesta on kyse.

Parhaimmillaan erityistä tukea tarvitsevan lapsen sisaruus on positiivinen asia, joka opettaa erilaisuuteen pienestä asti: suhde erityisen sisaruksen kanssa voi kasvattaa lapsen sopeutumiskykyä, sitkeyttä, kärsivällisyyttä ja oma-aloitteisuutta. Se voi vahvistaa empatiakykyä ja vähentää itsekeskeisyyttä sekä opettaa tilannetajua, vastuunottoa ja rohkeutta kohdata haasteita.

Erityislapsen sisaruus vahvistaa empatiakykyä ja vähentää itsekeskeisyyttä sekä opettaa tilannetajua, vastuunottoa ja rohkeutta kohdata haasteita.

Toisaalta on riski, että terveet sisarukset jäävät perheessä vähemmälle huomiolle. Näin voi käydä, jos erityislapsen tarpeet vievät paljon vanhempien aikaa ja voimavaroja, eikä tukijoukkoja ole. Erityislapsen sisarus saattaa myös helposti jättää omat tunteensa ja tarpeensa taka-alalle.

– Erityinen sisaruus ei koskaan ole mustavalkoisesti joko hyvä tai huono asia, vaan siihen liittyy monia vivahteita, kertoo Erityinen sisaruus -projektin projektipäällikkö Katri Lehmuskoski.

Sisarukset toivovat tietoa sisaruksen sairaudesta tai vammasta, omien kuulumisten kyselyä, pienissä arkisissa asioissa huomioimista, välillä omaa aikaa vanhempien kanssa ilman sisarusta sekä oman rauhan turvaamista erityisesti tilanteissa, joissa sisaruksella on haastavaa käyttäytymistä.

– Vertaistuki on sisaruksille tärkeää. Kaikista merkittävintä sisarusten kannalta on kuitenkin se, kuinka hyvin kotona pystytään asioista keskustelemaan sekä aikuisilta saatu turva, vaikka aika ei aina jakautuisikaan tasan kaikkien lasten kesken, Lehmuskoski kertoo.

Oma hetki joka ilta ja 3 muuta keinoa tukea sisaruksia

Vauva.fin Terkuin Ninni -blogin kirjoittaja Ninni Laakkosen perheeseen kuului kahden ja puolen vuoden ajan vaikeasti vammainen erityislapsi Lemmy. Ninni listaa neljä asiaa, joista piti Lemmyn eläessä kiinni kouluikäisten isosiskojen arjessa tukeakseen vanhemmuussuhdetta erityisarjessa:

  1. Lauloin joka ilta molemmille tytölle erikseen iltalaulun, ja laulun jälkeen kyselin päivän kuulumisia. Koska olin Lemmyn omaishoitaja ja päivät oli omistettu lähes kokonaan Lemmylle, niin tyttöjen iltahetkeen halusin varata reilusti aikaa. Tärkeää oli, että kohtasin molemmat tytöt erikseen, annoin molemmille kahdenkeskistä aikaa.
  2. Koska minä olin eityisen poikamme omaishoitaja ja mieheni on pitkäaikaissairas, rahaa oli vähän. Yritin silti järjestää erityisarjen keskellä vanhemmille sisaruksille pieniä laatuhetkiä, jolloin kävimme uimassa, leffassa tai keilaamassa kolmisin.
  3. Koska tytöt olivat Lemmyn syntyessä jo kouluikäisiä, ei veljen erityisyys vienyt heiltä samalla tavalla  huomiotani kuin se olisi ehkä tehnyt, jos tytöt olisivat olleet pienempiä. Tärkeää oli, että erityisarjesta huolimatta heidän elämänsä jatkui ja meni eteenpäin. Siksi koetimme mahdollistaa heille omia juttuja, joita he pystyisivät toteuttamaan myös ilman meitä, joko itsenäisesti tai vaikka kaveriperheiden avustuksella.
  4. Lemmyn erityisyys ja omaishoitajuuteni myös mahdollisti sen, että tutustuin tyttöihin ehkä paremmin kuin monet uraputkessa viilettävät vanhemmat. Minulla oli mahdollisuus olla enemmän läsnä arjessa ja vastata tyttöjen kysymyksiin erityisyydestä – ja elämästä yleensäkin. Koen, että tunnen omat lapseni todella hyvin. 
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.