Jaksan äitiyttä paremmin, kun ajattelen esiäitejäni, Anni Alatalo kirjoittaa. Kuva: <span class="photographer">Satu Kemppainen</span>
Jaksan äitiyttä paremmin, kun ajattelen esiäitejäni, Anni Alatalo kirjoittaa. Kuva: Satu Kemppainen

Äitini on ollut minulle esimerkkinä monipuolisesta naiseudesta. Sen toivon voivani myös antaa tyttärilleni.

Kun en tiedä, mitä ajatella, miten käyttäytyä, kuinka jaksaa ja miten sumplia arkea, soitan äidille. Useimmiten hän jaksaa kärsivällisesti kuunnella ja neuvoa, tukea ja lohduttaa – välillä kiskaista minut maan pinnallekin: sinä olet valinnut lapsesi ja arkesi, katkeruus ja valitus eivät auta.

Oma äitini on ollut hieno yhdistelmä pullantuoksuista mammaa ja napakkaa uranaista. Häneltä olen oppinut, että itseään ei tarvitse lokeroida uranaiseksi tai äidiksi, vaan voi luontevasti olla kumpaakin. Hän yhdessä isäni kanssa on opettanut, että koti on molempien yhteinen työmaa, vanhemmuus on jaettu etuoikeus ja perheessä voi olla myös hauskaa. Kenen takia, ellei omien lasten, on kirjoitettu syvälle sieluuni. Omat vanhempani toteuttavat sitä edelleen auttaen ja tukien luontevasti minun ja siskoni perheitä arjessa.

Jokainen vanhempi tietää, että edessä ja takana on mustia hetkiä, jolloin toivoisi olevansa kolmen lapsen vanhemman sijaan se sinkku ystävä, joka matkustaa kolmeksi viikoksi Sri Lankaan jouluna. Kun huhkin joka arkiaamu kolme lasta kouluun ja päiväkotiin, etsin sukkaa, muistutan avaimista ja hoputan loputtomasti, minun Sri Lankani on R-junan vapaa penkki, nihkea tissihiki toppatakin sisällä sekä kirja, joka kertoo siitä, mihin muut matkustavat. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun oikein mokailen vanhempana, huudan ja kiristän lapsiani liikkeelle, unohdan huomioida ja kuunnella, ja kun huilunsoiton opettajalle joululahja on ostamatta ja leirikouluraha maksamatta luokan tilille, kaipaan omaa aikaa niin, että keuhkoissa puristaa. Mikä äiti tämä tälläinen unohteleva meuhkaaja oikein on? Silloin mietin äitiäni ja hänen äitiään: Muistan hetken, jolloin seisoimme rivissä melkein viisitoista vuotta sitten: vastasyntynyt esikoistyttäreni sylissäni, minä ja äitini sekä äidin äitini, mummi. Me kaikki kolme aikuista olimme saaneet esikoisemme samanikäisinä, 24-vuotiaina. Tunsin voimakkaasti olevani sukuni tytär, tulevien polvien esiäiti.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tuon kuvan jälkeen me neljä olemme seisseet vieretysten useasti: tyttäreni jo pidempänä kuin minä, mummini nojaten rollaattoriinsa. Minä ja äiti kuvassa keskellä. Ajattelen, että kohta on minun vuoroni olla se vahvin, vaikka vielä äitini kantaa sen vastuun. Pohdin usein, pärjäänkö, jaksanko, riitänkö kannattelemaan omien lasteni lisäksi äitini ja tyttäreni lapsien suruja ja haasteita. Lohdutan itseäni, että pippuristen naisten jälkeläisenä minussakin riittää ruutia puolustaa omiani, sisua selvitä karikoista. Minunkin on riitettävä näin, tällaisena.

Tämä ajatus voimistui, kun katsoin Ami Lindholmin lyhytelokuvan Mother and Milk, jossa naisten muodostama sukupolvien ketju on kuvattu upeasti. Siinä jokainen äiti ja tytär muodostavat vuorollaan parin, jossa äidin tukena ovat kaikki esiäidit ja tyttären takana vilkuttavat kaikki tulevat tyttäret. Myönnän, että itkin vuolaasti, kun näin tuon kohtauksen ensi kerran.

Kun tyttäreni aikanaan soittaa, että tästä imetyksestä ei tule yhtään mitään tai tämä arki vie hermon, lupaan yrittää auttaa, mutta ainakin kuunnella. Tieto äidin kuuntelevasta korvasta on lohduttanut myös minua eniten.

Vierailija

No sukupolvien ketju on nykyään monella poikki. Ei nykyään enää läheskään kaikkia isovanhempia kiinnosta lapsenlapset eikä omien vanhempien apuun voi luottaa yhtään. Tää hullu itsekäs ja itsekkyyttä palvova aika on tehnyt ihmisistä kylmiä, itsekkäitä, toiset alleen jyrääviä onan edun maksimoijia.

Mua mummot ja ukit hoitivat viikottain ainakin 10 v ajan eli satoja satoja kertoja. Samoin mun miestä hänen mummonsa. Nyt meidän lapsiamme nämä vanhempamme eivät jaksa tavata lainkaan saati että kertaakaan olisivat hoitaneet. Se on tätä nykyaikaa.

Vierailija

Tuollaisen rakastavan äidin tuki on upea asia ja etuoikeus. Kaikilla ei ole tuollaista äitiä. Minulla on väkivaltainen, ilkeä ja kylmä äiti, joka ei välittänyt lapsistaan lapsena ja vielävöhemmän aikuisena. Kun täytin 18 ilmoitettiin että elatusvastuu on loppunut, nyt olet omillasi ja muutahan jo pois.
Koko elämä on mennyt ilman äidin tukea. Ei ole voinut soittaa äidille, luottaa äidin apuun (koska sitä ei saa). Ei ole voinut mennä kotiin vaikeina hetkinä. Ei ollut äitiä joka iloitsisi raskaudesta tai lapsrnlapsista - äitini ei ole ikinä lapsiani nähnyt eikä ole pitänyt mitään yhteyttä 20 vuoteen. Ei tiedä minusta mitään, oma lapsi ei kiinnosta yhtään.

Välinpitämätön äiti jättää ikuiset arvottomuuden tunteen arvet lapsensa sydämeen.
Kaikkien äidit eivät ole hyviä, vaan joidenkin jopa pahoja.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla