Meidän jengi.   Krisse Salmisen perheessä on yhteensä neljä lasta. ”Vaikka onkin haikeaa, että lapset  kasvavat niin nopeasti, on hauskaa huomata, miten hyviä tyyppejä heistä on tulossa.” Kuva: Heli Blåfield
Meidän jengi. Krisse Salmisen perheessä on yhteensä neljä lasta. ”Vaikka onkin haikeaa, että lapset kasvavat niin nopeasti, on hauskaa huomata, miten hyviä tyyppejä heistä on tulossa.” Kuva: Heli Blåfield

Tee vaikka hirveä ilme, mutta älä raivoa. Niin riita ei karkaa käsistä, Krisse Salminen sanoo.

”Katselin eilen Primassa, kun äiti tylytti kahta pientä lastaan. Älä mene sinne, älä ota tuota, hän karjui.

Lapset eivät olleet tehneet mitään, se oli vain äidin tyyli puhua. En haluaisi, että minulle puhutaan niin. Siksi en puhu lapsillenikaan sillä tavalla.

Huumori ja hyväntuulisuus ovat uusperheemme perusta. Mieheni Jarkko oli hauskin työkaverini jo ennen kuin meistä tuli pariskunta. Olemme aina viljelleet vanhoja sanontoja. Kun tyttäremme Hertta oppi puhumaan, hän herätti hilpeyttä huutelemalla ”voi hyvät hyssykät” ja ”helppoa kuin heinän teko”. Meidän huumorimme oli tarttunut.

”Astianpesukone ei tosin tyhjene ilman motkotusta.”

Vaikka kasvatan lapseni lämmöllä, se ei tarkoita, ettenkö kieltäisi lapsia tai riitelisi heidän kanssaan. Laukaisen tilanteet kuitenkin mieluummin huumorilla kuin nalkuttamalla. Nalkuttaminen rikkoo tunnelman, jota on vaikea palauttaa, ja luo kotiin painostavan ilmapiirin. Inhoan riitelyä myös siksi, että negatiivinen lataus tarttuu helposti koko perheeseen. Astianpesukone ei tosin tyhjene ilman motkotusta. Silloin vuodatan kaikille neljälle, kuinka ennen vanhaan lapset tekivät peltotöitä.

12-vuotias poikani Eelis yrittää joskus pomottaa. Kun olemme ruokapöydässä, hän sanoo, että vie mun lautanen tai anna maito. Kaadan maidon lasiin, kumarran ja sanon leikkisästi, että ”anteeksi, teidän korkeutenne, tässä”. Eelistä alkaa naurattaa, ja hän tajuaa, että olisi hän voinut ottaa sen itsekin. Jos sanoisin aina ikävästi, että miten oikein puhut minulle, tilanne menisi kinakierteeksi.

Seitsemänvuotiaan Hertan kanssa olen laukaissut riidan irvistelykilpailulla. Tein niin jo lapsena naapurin Jennin kanssa: kun emme enää keksineet sanottavaa, aloimme tehdä hirveitä ilmeitä. Yhtenä päivänä Hertta irvisteli minulle kiukkuisena kaupassa. Irvistin takaisin. Unohdimme, mistä riitelimme, ja se oli Hertan mielestä tosi hauskaa. Toinen asiakas kyllä katsoi meitä pitkään.

”Haluan, että omat lapseni voivat puhua minulle pelkäämättä reaktiotani.”

Huumori on ammattini, mutta kotona en ole mikään koomikko. Vitsailu on normaalia arjen tilanteisiin tarttumista ja rennon ilmapiirin ylläpitoa. En ole ikinä ollut huutaja. Välillä toki korotan ääntäni, jos kukaan ei reagoi kuudenteen ”nyt iltapalalle” -kehotukseen. Hiljaisuuden ihmisenä laitan kuitenkin mieluummin pädien ja puhelinten ääniä pienemmälle kuin raivoan.

Tapa tulee lapsuudestani. Vanhempani tekivät paljon töitä, ja mummoni hoiti minua. Hän oli itse rauhallisuus eikä koskaan raivonnut. Kerroin hänelle aina, jos olin tehnyt jotain tyhmää. Haluan, että omat lapseni voivat puhua minulle pelkäämättä reaktiotani. Se on tärkeää, kun meillä on kaksi teiniä ja Eelis alkaa tulla siihen ikään.

Rauhallisuus on tarttunut myös lapsiin. Yhtenä aamuna minulla oli kiire, ja kun lapset mutustivat leipiään hitaasti, vaahtosin heille aikatauluani: ensin junalle, sitten lento, illalla pari keikkaa. Tajuatteko nyt, miten kiireinen päivä minulle on tulossa? Lapset katsoivat hiljaa. Lopulta Hertta laukaisi: ”niin että ressiä pukkaa”?

Varsinkin Eelis on superrauhallinen. Se kääntyy minua vastaan silloin, kun alan hermostua, että siivoa ja tuo pyykkisi. Eelis ei hermostu vaan hoitaa asian. Silloin tulee tunne, että olen se lapsellisempi.

Jarkko tekee samaa. Jos alan nipottaa pikkuasioista, hän ei lähde mukaan vaan toteaa hyväntahtoisesti, että ”ei ole totta, missä vaiheessa elämästäsi tuli näin raskasta?”

”Jos lapsi on pahalla päällä, taustalla on aina jokin syy.”

En väitä, että koko arki pitäisi laittaa leikiksi. Jos lapsi on pahalla päällä, taustalla on aina väsymys, nälkä tai jokin muu syy, ja se pitää löytää.

Herttaa harmitti viikonloppuna, kun maalasimme keittiönjakkarat mustiksi. Koko maalinostoreissun hän itki eikä suostunut puhumaan mitään. Kotona hän kertoi syyn. Hän ei kestänyt, että tuolien väri vaihtuu, sillä hän inhoaa muutoksia. Samasta syystä autoamme ei saisi ikinä myydä, sillä hän on istunut siinä vauvasta asti.

Ei sellaisessa tilanteessa vitsailla vaan keskustellaan. Hertta tyytyi lopulta jakkaroiden väriin. Hän maalaa ne entiselleen aikuisena.

”Lapset haluavat viettää aikaa kanssani. Se on minusta ihanaa.”

Tunnen onnistuneeni äitinä, kun lapset haluavat viettää aikaa kanssani. Hertan kanssa ratsastamme mielikuvitusponeilla ja remontoimme nukkekotia, Eeliksen kanssa olemme reissanneet kahdestaan, ja seison paljon jalkapallokentän laidalla, kun hän pelaa. Pelin lopputulos on minulle aina yllätys, sillä uppoudun juoruilemaan muiden äitien kanssa. Luulen, että yksi syy yhdessä viihtymiseen on siinä, että lapset ovat minun tasollani ja minä heidän. Vaikka meillä on äiti–lapsi-asetelma, saan elää samalla barbie- ja teinimaailmassa. Se on minusta ihanaa.”

Krisse Salminen

  • Koomikko Krisse Salminen, 41, asuu Helsingissä.
  • Perheeseen kuuluvat aviomies Jarkko Luoma, Krissen poika Eelis, 12, yhteinen tytär Hertta, 7, ja Jarkon lapset Miska, 16, ja Vertti, 18.
  • Krisse nähdään mm. Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset -elokuvassa.
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
”Vaikka hoidan kotona melkein kaikki hommat, en halua tehdä kaikkia päätöksiä yksin. Juttelemme, että olemme kasvatuksessa samoilla linjoilla”, Jonna sanoo.  Kuva: Milka Alanen
”Vaikka hoidan kotona melkein kaikki hommat, en halua tehdä kaikkia päätöksiä yksin. Juttelemme, että olemme kasvatuksessa samoilla linjoilla”, Jonna sanoo. Kuva: Milka Alanen

Jonna Geagean kotiäitivuodet toimivat samalla luovana taukona. – Minun piti saada miettiä, mitä haluan, Jonna sanoo.

Muusikko Jonna Geageaa, 40, on kai kutsuttava kotiäidiksi. Hän ei ole virallisesti työtön työnhakija eikä perinteisesti työelämässäkään. Toisaalta ei hän ole lasten kanssa kotonakaan, sillä molemmat lapset Mimi ja Lulu ovat aloittaneet päiväkodin puolitoistavuotiaina.

Kun Jonna kertoi viime syksynä Me Naisissa, että sopi miehensä Oscarin kanssa viettävänsä 5–7 vuotta kotona ja ”elävänsä miehensä rahoilla”, siitä seurasi paljon päivittelyä. Sellaista ei ole tapana myöntää ääneen.

Viime vuodet Jonna on tehnyt rauhassa toista soololevyään Omaa aikaa, jolta on nyt ilmestynyt kolme kappaletta. Itse asiassa kotiin jääminen oli alun perin tarkoitettu luovaksi uratauoksi. Jonna ja Oscar sopivat, että sen ajan mies tienaa perheen yhteiset rahat.

– Sovimme, että pidän tauon ja mietin, mitä haluan oikeastaan tehdä. Tein Nylon Beatin jälkeen kymmenen vuotta paljon monenlaisia asioita. Olen ollut rockbändissä, näytellyt monissa musiikkiteattereissa, kuten UIT:ssa, tehnyt soololevyn ja ollut töissä vaatekaupassa. Minun piti silti saada miettiä, mihin oikeastaan haluan keskittyä.

”Voihan mies laittaa astiat koneeseen, mutta laitan ne kyllä uudestaan.”

Kotirouvuus on tarkoittanut tietysti myös sitä, että huushollaaminen on Jonnan vastuulla.

– Ei me tehty mitään työnjakoa, olen hoitanut täällä aina samat hommat. Me ei kumpikaan esimerkiksi olla mitään autoihmisiä, eli jos en tajua autosta jotain asiaa, todennäköisesti mieskään ei sitä osaa. Mutta keittiö on minun aluettani. Voihan mies laittaa astiat koneeseen, mutta laitan ne kyllä uudestaan.

Kotitöistä ei tapella, mutta pariskunta kinaa siitä, arvostaako mies Jonnan panosta tarpeeksi.

– Haluan itse tehdä kotityöt, mutta haluan myös, että panostani arvostetaan. Toisaalta ihan itse olen kuoppani kaivanut. Lapsuudenperheessäni isä ja äiti jakoivat kotitöitä tasaisemmin.

”Olemme nelikymppisiä äitejä, joten ehkä osaamme sovitella vähän paremmin.”

Kotiäitivuodet loppuvat kai virallisesti nyt kesällä, kun Jonna ja Erin Anttila palaavat Nylon Beatiksi kymmenen festarikeikan ajaksi. Comebackia on pyydelty vuosien ajan, ja nyt se tuntui molemmista hyvältä ajatukselta.

– Kun olemme treenailleet, se on tuntunut ihan samalta kuin ennen! Jonna sanoo.

Se tarkoittaa, että he ovat kuin liian tiivis, ärsyttävä pariskunta, joiden juttuihin muut eivät pääse mukaan. Siitä seurasi aikoinaan väistämättä myös aikamoisia riitoja.

– Nyt olemme molemmat nelikymppisiä äitejä, joten ehkä osaamme sovitella vähän paremmin.

Lue koko Jonnan haastattelu Meidän Perheen numerosta 6/2018 tai digilehdestä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen
Treffit kalenteriin. Joonas Laurila ja Hanna Gullichsen vaalivat parisuhdeaikaa. ”Se on kuitenkin perheen kanalta tärkeintä”, Hanna sanoo. Kuva: Milka Alanen

Jaksamiseen tepsii moni konsti. Hanna Gullichsenin perheessä niitä ovat oma ja parisuhdeaika, kaksi pesukonetta ja sänky olohuoneessa.

Lounasaika! Perheen isä Joonas Laurila istuu keittiöntasolla ja heittää pastat kiehumaan. Kotikeittiön arvoasiakkaat, puolitoistavuotiaat kaksospojat Anton ja Emil, odottavat jo, milloin ruoka saapuu.

Äiti, kokki-ruokakirjailija Hanna Gullichsen keskeyttää reseptin kirjoittamisen ja kiinnittää poikien ruokalaput. Hanna jatkaa ajatustyötään, ja Joonas esittelee pojille päivän menun. Pasta bolognese, olkaa hyvät!

Kaksi suuta aukeaa, ja Joonas syöttää Antonia. Emilin ruuan tarjoilee Joonaksen äiti, joka käy perheessä usein apuna.

Tämä on normipäivä Hannan ja Joonaksen kotona. Se on myös heidän työpäivänsä: pojat eivät ole vielä päivähoidossa. Joonaksen äiti hoitaa lapsia kolmesti viikossa, viitisen tuntia kerrallaan. Niiden 15 tunnin aikana viikossa Hannan ja Joonaksen on hoidettava iso osa työasioista. Loput hommat hoituvat muun elämän ohessa.

Nytkin poikien syötyä Hanna siivoaa keittiön ja aloittaa blogiannoksen kokkauksen. On päivän ainoa valoisa hetki, joten se on kuvattava nyt.

– Meillä on käytössämme nyt viikkotyöaika, joka oli ennen kaksosia yksi pitkä työpäivä, Hanna sanoo.

– Toisaalta en valita mistään. Yrittäjyys mahdollistaa perheemme elintavan ja sen, että töitä ei tarvitse tehdä viikonpäivää katsoen.

”Väsymys on onneksi kausittaista. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe.”

Hanna kirjoittaa ruokakirjoja ja reseptejä asiakkaille ja vetää omaa kustantamoa. Aikaa kuluu myös blogiin ja podcastiin, vaikka hän mieltääkin ne enemmän harrastukseksi kuin rahasammoksi. Joonaksen työt soljuvat limittäin Hannan kanssa, mutta niitä on edelleen myös juoksupuolella, jossa miehen tausta on.

Pienissä kaksosissa ja yhteisessä yrityksessä olisi monelle haastetta riittävästi, mutta kun pojat olivat puolivuotiaita, Hanna lisäsi elämään vielä yhden kierroksen: hän alkoi opiskella kokiksi. Ensimmäiset puoli vuotta hän kävi koulua, toiset harjoitteli ravintoloiden keittiöissä yötä myöten. Nyt työ on palkittu kokin papereilla.

Eikö heitä väsytä?

– Totta kai! Joonas sanoo.

– Väsymys on onneksi kausittaista. Jos tänään on väsynyt, kahden päivän päästä välttämättä ei. Tätä jaksaa, kun tietää, että kyseessä on vaihe, Hanna miettii.


Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen
Äidin muru. Puolitoistavuotiaat pojat ovat viikottain mummon hoidossa. Kuva: Milka Alanen


Aina vierelläsi. ”Kun lapsia on kaksi, he ovat siunattuja. Heillä on aina joku siinä vierellä”, Hanna sanoo.

Hannan ja Joonaksen tarina eteni salamavauhtia. He tapasivat muutama vuosi sitten juoksun parissa, menivät naimisiin puolentoista vuoden kuluttua ensi­treffeistä, ja pian Hanna odottikin lasta. Tai siis kahta. Silloin jännitti, miten unille käy.

Kun lapsia tulee kerralla kaksi, kaikkea huomiota tarvitaan tuplasti enemmän – samaan aikaan. Syliä kaipaa kaksi vauvaa, ruokaa kaksi suuta ja vaipanvaihtoa kaksi pyllyä.

”Kaksosten ansiosta olemme himmeän tehokkaita.”

Tuplatyöstä huolimatta kahden lapsen hoito on pariskunnan mukaan sujunut yllättävän helposti.

– Rutiinit kahden vauvan hoitoon peräkkäin oppi nopeasti. Olemme suorastaan himmeän tehokkaita heidän ansiostaan. Suurin haaste kaksosten kanssa on ollut logistiikka: tiedämme jokaisen kaupan ja ravintolan, missä voi käydä ja yhtä lailla, missä ei, Joonas sanoo.

Ja se tavaramäärä! Pojilla on viidet kärryt: kaksosrattaiden lisäksi kahdet normaalit vaunut, jotta Hanna ja Joonas voivat ottaa molemmat yhden lapsen ja mennä omille teilleen, sekä kahdet juoksurattaat. Pesukoneitakin on kaksi. Eipä tarvitse odotella edellisen satsin linkousta.

Rentoutta on tuonut se, että Hanna on käynyt saman läpi kertaalleen esikoisensa kanssa kymmenen vuotta sitten. Hän ei ole stressannut pikkupoikien jokaisesta köhästä. Se on helpottanut Joonastakin, jolle lapset ovat ensimmäiset.

Aika on kuitenkin myös kullannut muistot ja opit.

– Ne sen ajan valvomiset ja rutiinit ovat unohtuneet ajat sitten. Ennemmin minä nyt huudan Joonakselle, että tule auttamaan, kun en saa näitä nukkumaan, Hanna sanoo.

Se ero edelliskierrokseen on, että Hanna on kymmenen vuotta vanhempi. On käynyt samoin kuin urheillessa: ikä tuntuu, halusi tai ei.

– Palautuminen kestää. Minä olen meistä se, joka tarvitsee unta kahdeksan tuntia yössä, jotta jaksan, kun Joonas selviää viidellä tunnilla ja päikkäreillä. Juuri puhuimme, että kunnon palautumiseen tarvitaan kaksi yötä: ensimmäinen yö nollaamiseen, toinen latautumiseen.

”Menen joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet.”

Sängyn paikka voi olla olohuoneessa. Kolme kuukautta sitten Hanna ja Joonas kantoivat oman sänkynsä sohvan taakse, jossa uni tulee paremmin. Nukkuminen poikien kanssa samassa huoneessa oli levotonta.

Perhe etsi ensin uutta kotia. Kun Hanna oivalsi, ettei oma makkari ole välttämättömyys, arki toimii nyt oikein hyvin. Järjestelyä tukee myös se, ettei perheen muu elämä keskity olohuoneeseen vaan keittiöön. Se on keskipiste, jossa tehdään työt ja läksyt ja käydään treffeillä, jos ravintolaan ei ehditä.

– Ymmärsin, etten tee omalla huoneella mitään, minä vain nukun siellä. Riittää, kun saa vetää unimaskin kasvoilleni ja tulpat korviin, Hanna sanoo.

– Menen tietoisesti joka ilta viimeistään kymmeneltä sänkyyn, sillä tiedän, että tarvitsen ne unet. Se onnistuu, koska pojat nukahtavat usein jo seitsemän maissa.

”Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa.”

Toinen järjestely on nykyiseen pikkupoikien huoneeseen hankittu laveri. Jos nukutusvuorossa olevaa vanhempaakin alkaa väsyttää, laverille on kivempi köllähtää kuin lattialla heitetylle patjalle.

Hanna ja Joonas hyödyntävät myös urheilutaustaansa: fyysinen toiminta tunnetusti vie mehut ja tuo kunnon unen sekä pikkupojille että vanhemmille. Ja kun työaika on tiukka, se on käytettävä täysillä hyväksi.

– Olemme tehokkaampia näin kuin perinteisessä kahdeksan tunnin työajattelussa. Emme pidä turhia kahvitaukoja vain taukojen vuoksi, sillä aivoissa raksuttaa koko työajan. Sen jälkeen on aivan kuitti olo, Joonas sanoo.

Ja kun on väsynyt, aikuistakin nukuttaa hyvin. Hyvän kierre on valmis.


Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen
Meidän tiimi. ”Turvaverkot ovat jaksamisen kannalta tosi tärkeät”, Hanna ja Joonas sanovat. Kuva: Milka Alanen


”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen
”Emma halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa,. Siksi minä teen firman paperityöt ja ostoslistat, Joonas ostokset”, Hanna kertoo. Kuva: Milka Alanen

Viideltä aamulla Joonas antaa Hannan jäädä nukkumaan ja nousee postittamaan kustantamon kirjoja poikien kanssa.

Ennen Joonas olisi ollut jo lenkillä, mutta miehen jalka leikattiin ennen joulua. Joonas sairasti syövän 18-vuotiaana, ja nyt koko jalkapohja rakennettiin uudelleen, koska kävely ja juoksu sattuivat nuoruuden leikkausten jäljiltä. Toipuminen jatkuu yhä.

Veri vetäisi juoksemaan, sillä hänelle, samoin kuin Hannalle, urheilu on kehon rasituksen lisäksi pään lepoa. Lasten jälkeen himotreenaaminen on kuitenkin jäänyt.

Kun ennen Joonas teki lähes parinkymmenen kilometrin päivittäisiä lenkkejä omissa oloissaan, nyt hän juoksee 20 minuuttia ja kipaisee sitten kauppaan. Vapauden nautinto on pakko yhdistää perhearkeen.

– Ei siinä ole oikeastaan vaihtoehtoja. Juoksen sitten hakemaan vaippoja samalla, Joonas naurahtaa.

Nyt, kun Joonas kuntouttaa jalkaansa, hän on ottanut vastuun myös poikien kärrylenkeistä. Hän voi kävellä tunteja pitkin rantoja ja puistoja.

– Kaikella tällä haluamme opettaa myös pojille, että olemme aktiivisia emmekä pysy paikoillamme.

Samaan aikaan Hanna saa tehdä töitä tai viettää omaa aikaa. Usein hän käy uimassa.

Joonaksen mielestä turhan moni ajattelee edelleen, että lepo tarkoittaa vain pötköttelyä. Tässä perheessä lepo on sitä, että saa energiaa.

– On myös tosi tärkeää, että toiselle voi olla suora ja sanoa, että nyt tarvitset lepoa, jos toinen ei huomaa sitä itse.

Syitä siihen on kaksi: energiavaje näkyy helposti kiireessä kinaamisena, mutta myös aikaansaamattomuutena. Siihen miinaan kumpikaan vanhemmista ei halua astua.

Silloin pirteämpi pakkaa lapset tuplakärryyn ja lähtee pihalle, jotta toinen saa hetken yksin.

– Väsyneenä hetkenä on ihanaa, kun Joonas sanoo minulle, että ensi yönä saat nukkua kunnolla. Pelkästään sillä tiedolla saan energiaa päivään, Hanna sanoo.

”Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn.”

Yhtä lailla Hanna ja Joonas pallottelevat, rullaako arki parhaimmalla mahdollisella tavalla ja tekeekö kumpikin niitä kotitöitä, joista tykkää. Yksi oivallus on, että kun kumpikin valitsee itselleen mieluisimmat jutut perinteisen tasajaon sijaan, on arjessa yksi kinan aihe vähemmän.

– Kun aikaa on tosi vähän, ei ole mitään järkeä käyttää sitä riitelyyn, Joonas sanoo.

– Emme halua, että toinen joutuu tekemään asioita, joista ei nauti. Se on paljon hitaampaa. Joonas ei tykkää tehdä firman kuittijuttuja, joten minä teen ne. Joonas taas hoitaa kaikki ruokaostokset, minä ostoslistat.

”Treffeistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että yhteinen aikamme jää muuten vähiin.”

Kalenterissa on kaksi aihetta, joista ei koskaan lipsuta: vuokranmaksu ja treffit. Hanna tykkää suunnitella ravintolailtoja ja lomia pitkällekin etukäteen. Kun kalenterissa on, mitä odottaa, arkikin menee mukavammin.

– Treffit ovat yhtä tärkeät kuin vuokranmaksu. Niistä ei luisteta, koska on liian iso riski, että meidän yhteinen aikamme jää muuten vähiin. Se on kuitenkin perheen kannalta tärkeintä, Hanna sanoo.

Perhe on rakennettu parisuhteen päälle, Joonas lisää.

– Parisuhdeaika auttaa meitä rentoutumaan ja jaksamaan. Ja kun jaksamme, jaksamme myös tehdä rakastamiamme asioita poikien kanssa. Se, mitä kalenterissa lukee, on minimimäärä, mutta kyllä suhdetta pitää vaalia ihan tavallisessa arjessakin.

Niin käykin lähes joka ilta, kun pojat nukahtavat.

Paitsi sen kerran, kun Hanna ja Joonas päättivät pitää treffit keittiössään, koska lapsenvahti oli sairastunut.

– Emme päässeet ravintolaan, joten päätimme, että haetaan kaupasta ruuat ja kynttilät. Sen ainoan kerran lapset eivät menneet nukkumaan, eivät sitten millään! Lopulta Emil istui sylissäni, ja söimme kimpassa. Hän halusi olla messissä meidän treffeillä, Hanna kertoo.

Tärkeää on, että vaikka lapsia tuli perheeseen lisää, vanhempien elämäntyyli ei muutu.

– Antaisimme silloin periksi omista arvoista ja uskomuksistamme. Emme muuta elämäämme heidän vuokseen, vaan tuomme heidät meidän elämäämme, Joonas sanoo.

  • Kokki ja yrittäjä Hanna Gullichsen, 39 asuu Helsingissä.
  • Perheeseen kuuluvat puoliso Joonas Laurila, 36, kaksospojat Anton ja Emil sekä Hannan 10-vuotias esikoispoika edellisestä liitosta.