Esikoisen vauva-aikana Elena Leeve luuli, että hän hoitaa hommat paremmin kuin isä. Nyt arkea sanelee rento oivallus: kun päällä on jatkuva härdelli, tartu iloon.

Molskis!

Ääni kuuluu vessasta.

Sitten Varpu, 5, huutaa ”anteeksi, äiti”.

Sinne se puhelin putosi, vessanpönttöön.

Näyttelijä Elena Leeve, tuntee, miten sisältä nousee ärsytyksen kuohahdus. Sitten hän muistaa, että itse hän sen puhelimen tyttärelleen antoi ja että puhelimen putoaminen oli puhdas vahinko.

– No tämä meni nyt näin, hän naurahtaa itsekseen. Siitä on muodostunut Elenan lohtulause, jota hän toistaa itselleen, kun ei tiedä, pitäisikö vanhemmuuden arkisille kohtauksille itkeä vai nauraa.

Illalla hän ottaa Varpun mukaansa ja matkustaa raitiovaunulla puhelinkauppaan. Kun hän on kassalla ostamassa uutta puhelinta, hän tajuaa, että henkilöpaperit ovat jääneet kotiin. Koko reissu on ollut turha. Huomenna uudestaan. Lause on tuttu: No, tämäkin meni nyt näin.

– Olen joutunut opettelemaan, että kun en voi asioille mitään, yritän löytää niistä ilon. Oli meillä Varpun kanssa ihan kiva ratikkareissu, jos sen ajattelee niin päin.

 


 

 


Uusia puolia. Elenalle suurin yllätys  äitiydessä on ollut, että  myös hän voi raivostua.  ”Olen luonteeltani  rauhallinen, mutta olen huomannut, että osaan suuttua. Tunteesta täytyy päästä nopeasti pois.”
Uusia puolia. Elenalle suurin yllätys äitiydessä on ollut, että myös hän voi raivostua. ”Olen luonteeltani rauhallinen, mutta olen huomannut, että osaan suuttua. Tunteesta täytyy päästä nopeasti pois.”

Nyt Elena elää näyttelijä-ohjaajamiehensä Jussi Nikkilän kanssa ehkäpä hektisintä lapsiarkea: Varpulla ja Onnilla, 2, on reilun parin vuoden ikä­ero, Onnilla uhma ja molemmat vanhemmat tekevät tv- ja teatteritöitä. Välillä vuorot vaihtuvat läpsystä, kun toinen on matkalla iltanäytökseen tai kuvausreissulle. Kesällä Elena oli Onnelan kuvauksissa, ja marraskuun lopusta lähtien hän nousee Kansallisteatterin suurelle näyttämölle kolmena iltaa viikossa Kolmessa sisaressa.

Kun Elena on kotona, hän kuulee usein keittiöön, kuinka lastenhuoneesta kantautuvat äänet alkavat muuttua itkuksi. Varpun ja Onnin riitely on päivittäistä, ja riidan aihe on aina sama: kumpi saa lelun.

– Aika pitkälle kuuntelen, mutta menen kyllä väliin sovittelemaan, että lelua pitää vaihdella, jos tilanne on kääntymässä fyysiseksi. Varpu on onneksi sen ikäinen, että hän ymmärtää, mitä saa tehdä ja mitä ei, vaikka hän olisikin tunnekuohussa.

– Ymmärrän myös sen, että kun hänellä on selvästi isomman tytön jutut, pikkuveli voi ärsyttää.

”Riitelyyn on turha palata, jos lapset eivät enää muista sitä. On paljon fiksumpaa tarttua iloon.”

Elena myöntää, että kitinä kiristää välillä omaakin pinnaa, totta kai. Vaikka vanhempana pitäisi pystyä olemaan lapsen tunnekuohujen yläpuolella, välillä Elena suuttuu, mutta ymmärtää yhtä nopeasti, että se ei katkaise tilannetta, päinvastoin.

Ja sitten, ihan yhtä nopeasti kuin lasten riidat ovat eskaloituneet, ne voivat kadota. Onni pussaa Varpua, ja Elena ottaa vaivihkaa askeleen taaksepäin.

Elenasta vanhempana on tärkeää oivaltaa, että kun kiukkutilanne laukeaa, myös aikuiset osaavat päästää tunteesta irti. Vaikka kitinä olisi jäytänyt, huonon mielen ylläpito ja tilanteen läpikäynti on turhaa, jos lapset ovat jo sopineet.

– Riitelyyn on turha palata, jos lapset eivät muista sitä minuutin päästä. On paljon fiksumpaa tarttua iloon, sillä ne pienet hetket ovat arjen hyviä hetkiä. Hyvissä tunteissa kannattaa roikkua, sillä ne kantavat ärsytyksen yli.

Elena haluaa antaa sisaruksille myös tilaa luoda oma suhteensa. Niin hänkin loi suhteensa minuutin nuorempaan kaksossiskoonsa Emmiin, luontevasti. Emmistä on tullut siskon lisäksi aito ystävä, mikä ei ole sisaruksille itsestäänselvää.

– Totta kai toivon, että myös omat lapseni löytävät toisensa aidosti, sillä sisaruus on ollut valtava voimavara omassa elämässäni. Voin kertoa Emmille aivan kaiken.

– Lapsistakin näkee, että välit ovat läheiset. Vaikka he riitelevät kotona jatkuvasti, Varpu puolustaa Onnia vahvasti esimerkiksi puistossa. Iltaisin he taas istuvat kylvyssä vauvojen ammeessa, vaikka eivät enää mahtuisi siihen mitenkään, ja öisin nukkuvat käsi toisen päällä. Pienestä ikäerosta on myös hyötyä, Elena huomauttaa.



Saan, en joudu. Elenalle tärkeää on asenne, jolla hän suhtautuu kiireiseen elämänvaiheeseensa lasten kanssa. Kun kiire on pahin, Elena soittaa anopilleen. ”Hän tietää usein menoni ennen Jussia”, Elena nauraa.

Hyväksyminen on Elenalle äitiyden suurin oppi. Asiat eivät mene aina niin kuin hän haluaisi tai olisi ennen lapsia kuvitellut, mutta vanhemmuus on paljon helpompaa, kun hyväksyy sen, että kaikki on kaaosta – paitsi välillä.

Juuri ne välillä-hetket tekevät kaikesta vaivan arvoista.

– Olen joutunut hyväksymään sen, että me olemme kovaääninen mölylauma, vaikka en itse ole lainkaan sen tyyppinen. Äitiyden suurin yllätys on ollut, että vaikka olen itse rauhallinen ja välttelen konflikteja, minäkin räjähtelen. Tässä elämänvaiheessa me nyt vain olemme tällaisia.

– Olen sanonut lapsillekin, että satuttaa ei saa mutta melua meille kyllä mahtuu. Saa huutaa, jos kiukuttaa, mutta lyödä ei.

Elena on myös päättänyt, ettei tee ruokailusta taistelua. Uusien makujen maistattamisen sijaan hän tekee reilusti ruokaa, jota tietää lastensa syövän. Näin arjessa on yksi taistelu vähemmän.

Heillä on myös eri ruuat, aikuisten ja lasten, vaikka usein puhutaan, miten koko perheen kannattaisi syödä samaa.

– Jos lapset ovat tyytyväisiä nakkikastikkeeseen, minäkin olen tyytyväinen, vaikka me aikuiset emme syö lihaa.

– Annan myös helposti periksi, jos he kinuavat jäätelöä. Hyvin he näyttävät silti voivan.

”Juttelen lapsille ääneen, millainen tunne on ja miten se näkyy toiminnassamme.”

Toinen arjen apu on ollut tunteiden tunnistaminen ja sanoittaminen, jota Elena on ihan tarkoituksellisesti itsekin opetellut. Jos omat kierrokset kiihtyvät, Elena toteaa itselleen, että ”nyt lähdet laukalle”. Se rauhoittaa.

– Lapsille juttelen ääneen, millainen tunne on ympärillä ja miten se näkyy toiminnassamme. En sanoita, miltä juuri minusta tuntuu, vaan yritän löytää toiminnallemme syyn, jotta lapsetkin oppivat.

”Sinua kiukuttaa, mutta tiedän, että oikeasti sinua harmittaa”, Elena sanoo usein Onnille. Yleinen havainto on, että kun kaikkia kiukuttaa, kaikilla taitaa olla nälkä.

– Tietenkin tulee hetkiä, jolloin mikään ei auta, mutta jos välillä onnistuu, sekin lohduttaa.



 

Onni nukahtaa Elenan silittelyyn seitsemän jälkeen. Varpulla on eri rytmi, ja hän valvoo vielä pari tuntia. Sen ajan Varpu tankkaa äitinsä läheisyyttä, ja Elena näkee, että tyttö nauttii jakamattomasta huomiosta. Ei, vanhemmilla ei ole iltaisin omaa aikaa, vaan operaatiot Nukutus 1 ja Nukutus 2.

Kun Varpun uni alkaa tulla, Elena lukee satua pikku, pikku muijasta, joka asuu pikku, pikku mökissä, kunnes Varpun kikatus alkaa hiljentyä.

Kun lapset olivat pienempiä, Elena ja Jussi olivat tarkempia vanhemmuuden tasaisesta jakautumista. Nyt myöhemmin työnjako on ajautunut siihen, että se tekee, kumpi ehtii tai jaksaa. Nyt on Elenan ilta, sillä Jussi on töissä.

Kotona omat tontit ovat muotoutuneet melko helposti. Elena siivoaa ja pyykkää enemmän, Jussi käy kaupassa ja tekee ruokaa – tosin molemmat osaavat kyllä huushollata itsekseen, sillä toinen on usein pois.

– Äh, mitä sitten vaikka tekisin sitä metatyötä joskus Jussia enemmän. Turha siellä pyykkikoneella on laskea, että en pese sukkiasi, kun sinäkään et pessyt viimeksi.

”Mietin sängyssä, että taidanpa piruuttani jatkaa nukkumista vielä hetken. Isä sai hoitaa.”

Myös uudella Onnela-kaudella pohditaan, pitääkö työt tehdä tasan. Elenan esittämä Saara ja Eero Ritalan Antti-hahmo kirjaavat kaiken ylös ja tekevät kotitöistä valuutan, jolla he käyvät kauppaa.

Eero kysyi kerran Elenalta kuvauksissa, onko heilläkin kotona tuollaista. Elena kielsi, mutta alkoi myöhemmin miettiä, että jotakin tuttua tilanteissa kyllä on. Niin kuin tänäkin aamuna:

– Jussi oli luvannut hoitaa lapset tarhaan, joten mietin sängyssä, että taidanpa piruuttani jatkaa nukkumista vielä hetken, enkä mennyt jonottamaan vuoroani suihkuun. Isä sai hoitaa, Elena nauraa.

Elena sanoo rentoutuneensa huomattavasti esikoisen vauva-ajoista. Silloin Elena kuvitteli tietävänsä asiat lasten isää paremmin. Tunne on luontevakin, jos viettää tiiviisti aikaa vauvan kanssa, mutta näin jälkikäteen ajatellen Elena on ymmärtänyt toisenkin syyn: kontrollointi oli tapa selvitä uudessa tilanteessa.

– Hallitsin sideharsojen pinoamisen ja täsmälleen oikean paikan, jos muu oli uutta, Elena sanoo.

– Tiedostan itsessäni edelleen kontrolloivan puolen, mutta olen opetellut ymmärtämään, että isä ja äiti tekevät asiat eri tavalla. Minun tapani toimia ei ole ainoa oikea, vaan minun täytyy antaa mieheni tehdä asiat omalla tavallaan. Jos tulen kotiin, jossa on kaaos, mutta koko porukka on tyytyväinen, niin onko pakko valittaa? Kaikkihan on hyvin!

 


Kun tulee huono hetki, Elena laittaa viestin ystävien WhatsApp-ryhmään. Vertaistuki on ollut pikkulapsiaikana korvaamatonta.
Kun tulee huono hetki, Elena laittaa viestin ystävien WhatsApp-ryhmään. Vertaistuki on ollut pikkulapsiaikana korvaamatonta.

En joudu vaan saan. Se on Elenan asenne äitiyteen. Vaikka kaksi lasta tarkoittaa arjen kakofoniaa, ilo heistä on kaaosta suurempi.

– Toistelen itselleni, että saan mennä lasten kanssa leikkipuistoon ja että saan olla äiti niin siisteille tyypeille, että he ovat saaneet kavereita. Minua ei haittaa ollenkaan sopia harrastuksia, muistaa kaverisynttäreitä ja olla yhteyksissä kavereiden vanhempiin, vaan minusta on vain hienoa, että lapsillani on sellaisia. Ainakaan vielä ei ahdista, kun lasten kavereiden kanssa tekeminen on niin tuore asia.

Kun tulee se päivä, että ei mene putkeen, Elena laittaa viestin näyttelijänaisten WhatsApp-mammaryhmään. Se on vertaistukea parhaimmillaan: kymmenisen näyttelijää sai lapsen suurin piirtein samaan aikaan kun Onni syntyi, ja aina joku heistä tietää täsmälleen, miltä Elenasta tuntuu.

– Tiedämme, miltä tuntuu, kun arki pitää hoitaa samalla, kun ensi-ilta lähestyy. Tällä hetkellä puhumme paljon uhmasta, miten kenelläkin menee.

Myös Jussin kanssa nauraminen auttaa. Elena ja Jussi ovat olleet yhdessä jo yli kymmenen vuotta. Kiukunkaan hetkellä vanhemmat eivät asetu vastakkain, vaan pysyvät samalla puolella.

– Jos tulee kireä tunnelma, jossain vaiheessa katsomme toisiamme ja repeämme nauruun.

– Me olemme myötätuntoisia toisiamme kohtaan. Jos olemme töissä, lähettelemme tekstareita, miten kotona menee. Jos toinen vastaa, että ”ei oo helppoo”, siihen vastataan lohduttavasti, sillä kotona on aina rankempaa kuin töissä, vaikka olisi miten rankka työ. Työ on meille kuitenkin intohimo.

Elena myöntää, että kahden pienen lapsen ja kahden näyttelijän töiden lomitteluun ei oikein mahdu enää parisuhdeaikaa. Yksi yhteinen hetki Jussille ja Elenalle saattaa kuitenkin päivästä löytyä: lounas.

– Harvinaista herkkua sekin tosin on. Tämäkin menee nyt näin, Elena naurahtaa.

Teksti
Kuvat
Milka Alanen