Väkivaltaisessa suhteessa eläminen aiheuttaa uhrille häpeää ja syyllisyydentunnetta, Riina-Maria Metso kertoo. Kuva: Riikka Kantinkoski
Väkivaltaisessa suhteessa eläminen aiheuttaa uhrille häpeää ja syyllisyydentunnetta, Riina-Maria Metso kertoo. Kuva: Riikka Kantinkoski

Kukaan toinen ei voi tehdä eropäätöstä väkivaltaisessa suhteessa elävän puolesta, mutta on muutama asia, joilla uhrin lähtemistä voi helpottaa, Riina-Maria Metso kertoo.

Minun on ollut vaikeaa hyväksyä se tosiasia, että olen elänyt väkivaltaisessa suhteessa. Minä, korkeasti koulutettu, vahva ja itsenäinen nainen. Edelleen tätä kirjaa kirjoittaessani mietin, mitä muut minusta tämän jälkeen ajattelevat.

Tuntuu turhalta sanoa, että toivoisi tämän kirjan olevan fiktiota, sillä sitä se ei ole. Toimittaja Riina-Maria Metso avaa kirjassaan omia kokemuksiaan sekä haastattelemiensa väkivaltaisessa suhteessa eläneiden ja siitä selvinneiden naisten tarinoita. Riina-Marian lisäksi kolme naisista on mukana omalla nimellään.

Kirjan nimi Miksi se ei vain lähde? on kysymys, johon Riina-Maria antaa kaksi ydinvastausta: Koska väkivaltaisessa suhteessa eläminen hävettää niin paljon, että sen paljastuminen pelottaa. Ja koska parisuhteessa on paljon myös hyvää.

Mikään väkivaltainen suhde ei ala väkivallalla. Niin ei alkanut myöskään kumpikaan niistä pitkistä parisuhteista, joissa Riina-Maria itse on kokenut väkivaltaa.

– Väkivaltaisia suhteita yhdistää kaava, jossa alku on poikkeuksellisen ihana. Tuntuu siltä, että puoliso on kaikkea, mistä on haaveillut.

”Väkivaltaisia suhteita yhdistää kaava, jossa alku on poikkeuksellisen ihana.”

Koukku on vahva: kun on nähnyt, miten ihanaa tämän ihmisen kanssa voi olla, suhteesta luopumisen kynnys on jo korkea siinä vaiheessa, kun väkivalta alkaa hiipiä mukaan. Kun niin käy, käänteestä on niin hämmentynyt, ettei tapahtunutta voi uskoa todeksi. Ja silti hyvääkin vielä on:

– Väkivaltainen kumppani annostelee hyvää juuri sitä tahtia, että toisella pysyy yllä usko paremmasta, Riina-Maria kuvailee.

Samalla rakentuu ajatus siitä, miten minun pitäisi itse toimia, jotta alkuajan hyvä palaisi. Ja häpeä siitä, että on päätynyt tähän tilanteeseen.

– Kokemukseni mukaan suhde ei koskaan ole niin mustavalkoinen kuin ulkopuoliset usein ajattelevat. Muistan omankin ajatukseni kääntyneen sellaiseksi, että onkohan tämä edes väkivaltaa, kun ei koko ajan tule pahoinpidellyksi.

Pahinta on nujertaminen

Riina-Maria on joutunut kumppaninsa pahoinpitelemäksi fyysisesti kymmeniä kertoja. Häntä on kiskottu hiuksista, paiskottu seinille ja maahan, hänen kotiinsa on tunkeuduttu luvatta. Silti hänestä pahinta ei ole fyysinen väkivalta, vaan henkinen.

Samaa on sanonut jokainen hänen haastattelemansa nainen. Hekin, jotka on hakattu sairaalakuntoon tai melkein kuristettu hengiltä.

Henkinen väkivalta voi olla ivaa, vähättelyä, mustamaalaamista, valehtelua ja hulluksi leimaamista niin, että uhri itsekin alkaa uskoa olevansa arvoton. Kaikki voi olla niin hienovaraista, että viestien täysi merkitys ei avaudu ulkopuolisille, vaikka sivallukset tapahtuisivat muiden seurassa.

– Henkinen väkivalta on se, jolla koko rakennelma pidetään yllä. Silti sitä vähätellään ja piilotellaan, ja se on jo terminäkin väheksyvä. Sen vakavuus pitäisi ymmärtää.

”Kun tarpeeksi hävettää, itsekin piilottelee ja silottelee kaikkea paremmaksi.”

Henkisen väkivallan ja vallankäytön terä on siinä, että se nakertaa omanarvontuntoa. Se on lopulta vain toisen käsissä ja toisen tekemisistä riippuvainen. Väkivaltaisen kumppanin hyväksyntä ja hyvät hetket ovat kuin huumetta.

– Vertaus narkomaaniin on hirveän hyvä. Siitä päästään häpeään ja syyllisyyden siirtämiseen uhrille. Kun tarpeeksi hävettää, itsekin piilottelee ja silottelee kaikkea paremmaksi. On niin häpeissään siitä, että on antanut kohdella itseään niin huonosti: että meillä on tällaista ja olen silti pysynyt tässä.

Riina-Marian kirja näyttää, että väkivaltaisen suhteen uhri ei ole passiivinen alistuja. Moni taistelee, yrittää puhua toiselle järkeä, jaksaa yhä uudelleen uskoa voivansa muuttaa toisen. Kumppanihan osaa parhaimmillaan olla yhä ihana. Ja ulkopuolisten silmin usein onkin.

Sano ääneen: se ei ole sinun vikasi

Miten väkivaltaisesta suhteesta pääsee irti? Askel kerrallaan. Voi olla, että eroja on monta ennen sitä lopullista. Sekin on tyypillistä: että väkivaltaa käyttävä kumppani onnistuu houkuttelemaan toisen vielä eropäätöksen jälkeen takaisin, ehkä useitakin kertoja.

Riina-Maria kertoo vasta jälkikäteen ymmärtäneensä, miten piinaavaa sellaisen seuraaminen on läheisille. Eropäätöstä ei voi tehdä toisen puolesta, vaikka näkisi suhteen järjettömyyden.

– Kukaan ei voi mennä toisen ovelle sanomaan, että nyt sinä lähdet. Pahimmillaan se voisi tuottaa vastareaktion: että tuokaan ei hyväksy minua.

Muita ihmisiä tarvitaan silti näyttämään, mitä muuta elämässä voisi olla: Voisi olla turvallista, voisi olla välittämistä. Voisin olla tämä henkilö, joka viettää iltaa ystäviensä kanssa.

Muita ihmisiä tarvitaan näyttämään, mitä muuta elämässä voisi olla.

– Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta mietin ennen eroa paljon sitä, kuka minä edes olen ilman tätä kumppania? Olenko mitään?

Väkivallan tekijästä tulee suhteessa peili, jonka kautta alkaa nähdä itsensä. Siksi pitää olla edes yksi ihminen, joka näyttää toisenlaisen näkökulman itseen ja elämään.

– Aloin itse varsinkin suhteen loppuvaiheessa vahvasti aistia sen, miltä minusta tuntuu, kun olen muiden seurassa – ja miltä tuntuu, kun on kumppanin seurassa.

Yksi tärkeä lause on, jonka ystävä tai läheinen voi sanoa.

– Minulle oli ihan valtavan tärkeää, että joku sanoi ääneen että tuo ei ole sinun vikasi, sinä et tehnyt mitään väärää. Sitä janoaa kuulla.

Ero ei ole loppu, vaan alku

Häpeästä pääseminen oli Riina-Marialle ensimmäinen askel kohti väkivaltaisesta suhteesta irtaantumista. On paljon, mitä pitää pystyä myöntämään itselleen. Katsoa totuutta, vaikka se onkin raadollinen. Vaikka se hävettää.

– Yksi vaikeista asioista on sen ymmärtäminen, että loppujen lopuksi kyseessä ei ole ollut toisen puolelta koskaan rakkaussuhde, vaan valtasuhde ja riippuvuussuhde. Että se kaikki muu oli valhetta.

Jos suhteiden alkua kuvaa kaava, jossa kaikki on melkein liiankin ihanaa, loppuja puolestaan yhdistää se, että väkivaltaa käyttänyt ei haluaisi päästää suhteesta irti. Ikävä totuus on, että usein kumppani jatkaa henkistä väkivaltaa eron jälkeenkin: pommittaa viesteillä, maanittelee takaisin, ilmestyy aina samaan kauppaan, pihalle tuijottamaan tai hakkaamaan asunnon ovea yöllä.

”Kyseessä ei loppujen lopuksi ole rakkaussuhde, vaan valtasuhde ja riippuvuussuhde.”

Jos suhteesta on yhteisiä lapsia, joiden asioista täytyy pitää yhteyttä, tilanne on vielä vaikeampi.

– Eron jälkeen tarvitaan valtavasti vahvuutta. Ja se on samalla tilanne, jolloin on kaikista heikoimmillaan.

Eron jälkeen Riina-Maria ja muut kirjan naiset ovat kukin rakentaneet omaa omanarvontuntoaan uudelleen pala palalta. Uudesta elämästä kiinni pitäminen koostuu pienistä hippusista: läheisten tuki, terapia, itselle iloa tuottavien asioiden tuominen arkeen. Eropäätöksessä pysymiseen Riina-Maria neuvoo: pidä mielessä huonot muistot, mene järki edellä, katso tulevaisuuteen.

Tietyllä tavalla ero tuntuu luovuttamiselta. Pitää luopua siitä ajatuksesta, että pystyisi korjaamaan suhteen tai muuttamaan toista. Hyväksyä se, että vaikka kärsin näin paljon, tälle suhteelle ei tullut onnellista loppua.

”Miksi annoin itselleni käydä näin?”

Kun suhteen ote irtoaa ja kaikki valheet ympäriltä on riisuttu, itsesyytökset jäävät: Miksi annoin itselleni käydä näin? Miksi annoin hänen kohdella minua huonosti? Aiheutinko sen itse?

– Toipumisen kattoajatus on se, että antaa itselleen anteeksi. Pitää hyväksyä se, että en pystynyt toimimaan toisin, Riina-Maria sanoo.

Riina-Maria ajattelee, että voi valita itse myös sen, antaako tämän asian määritellä koko loppuelämää.

– Jonkinlaiset arvet ja trauma jäävät kaikille. Näen esimerkiksi itse edelleen painajaisia. Silti voin nähdä sen niin, että tämä tie on kuljettu, se on takana. Ja se ei ollut minun vikani, en ollut tekemässä sitä itse.

Uskaltaako vielä rakastua?

Uskaltaako vielä rakastua? Osa uskaltaa. Joskus uusi suhde voi olla se portti, jonka avulla väkivaltaisesta suhteesta pääsee lopulta eroon.

– Itse olen tehnyt aika vahvan muurin itselleni. En ajattele, ettenkö voisi koskaan luottaa ja rakastua. Silti nyt on ollut parempi rakastaa ensin itseään, Riina-Maria sanoo.

– Mutta en ole myöskään alkanut pelätä ihmisiä. Haluan edelleen ajatella, että ihmiset ovat lähtökohtaisesti hyviä.

Yksi Riina-Marian haastattelemista naisista, Katja, kirjoittaa näin:

Edelleen olen sitä mieltä, että olen vahva ja itsenäinen nainen. Se vain muuttui hetkeksi. Sillä toiselle on niin hirveä valta omaan pääkoppaan ja se kääntää niitä asioita. Eihän se ensimmäisillä treffeillä kertonut, että mä tulen muuten vetämään sua turpaan.

Aikuisen lapsen valinnat eivät ole enää vanhempien asioita, perheneuvoja Anssi Tietäväinen sanoo.

Parisuhdeneuvola on Vauva.fin ja kirkon perheneuvonnan kaupallinen yhteistyö.

Aikuinen poikamme on seurustellut ja asunut jo useamman vuoden ikäisensä naisen kanssa. Minun, puolisoni ja tyttäremme mielestä nainen vain kuluttaa rahaa ja aikaansa poikamme kanssa. Me luonnollisesti toivomme ensimmäistä lastenlasta, mutta emme halua, että pokamme saisi lasta tuon naisen kanssa.

Nainen on epäsiisti, epärehellinen ja köyhistä oloista. Hän on aikuisiällä päässyt maailman makuun ja nyt mikään ei tunnu riittävän. Poikamme on tietysti täysin tämän taitavan manipuloitsijan pauloissa, joka keinoja kaihtamatta kiristää vaikka mihin mielitekoihinsa. Poikamme on peruskiltti ja empaattinen eikä voi tai välitä naisen karkeudesta, vaikka on sen huomannutkin. Hän ei kuulemma jaksa enää kouluttaa uutta tyttöystävää. Nainen ei halua lasta, sillä hän ei voi jättää työpaikkaansa. Hän puhuu negatiiviseen sävyyn pojallemme ja arvostelee tätä. Nainen ei edes silitä pojan vaatteita, vaikka pojan työ edellyttää siististi pukeutumista.

Meiltä on hävinnyt kotoa tavaroita, ja kun olen maininnut tästä naisen läsnä ollessa, ovat tavarat ilmestyneet pian takaisin kaappiin. En uskalla suoraan kysyä, mistä tavarat ilmestyivät, kun nainen ei yleensäkään puhu meillä kenellekään mitään.

Tyttäremme muistaa veljensä naisystävän koulusta. Hän sanoo, ettei kukaan poika tykännyt tästä ”seinäruususta”, joka oli hiljainen kyräilijä ja juoruilija.

Mitä ihmettä meidän kuuluisi tehdä? Näin tämä ei voi jatkua.

Huolesi pojastasi on hyvin ymmärrettävä. Se kertoo siitä, että lapsesi on sinulle tärkeä ja hänen onnellisuutensa ja hyvinvointinsa on myös sinulle merkittävää. Se on kai tämä vanhemman osa, että oli lapsi pieni tai iso, niin vanhempana hänelle toivoo kaikkea hyvää ja ehkä tahtoisi tasoittaakin hänen tietään. Lapsen ollessa pienempi siihen vielä pystyy monin tavoin, mutta aikuisen lapsen kohdalla tilanne on hyvin toisenlainen. Vanhempi ei voi elää tai tehdä valintoja lastensa puolesta, vaikka kuinka haluaisi.

On tärkeää kyetä kunnioittamaan toisen valintoja, vaikka olisikin vaikea hyväksyä tai ymmärtää niitä. 

Perusperiaate aikuisen lapsen kanssa on, että hänen elämäänsä voi puuttua vain puhumalla huolistaan ja ajatuksistaan hänen itsensä kanssa. Hän tekee sitten omat päätelmänsä ja ratkaisunsa. Kunnioitus on tässä hyvin keskeinen tekijä. Etenkin läheisimmissä ihmissuhteissa on tärkeää kyetä kunnioittamaan toisen ihmisen valintoja, vaikka itselle olisikin vaikea hyväksyä tai ymmärtää niitä.

Eri pariskunnat tekevät erilaisia valintoja myös parisuhteen työnjaon tai vastuiden kantamisen suhteen. Omasta näkökulmasta voi olla vaikea ymmärtää joidenkin toisten ratkaisuja. Voisiko kysymys vaatteiden silittämisestä olla esimerkki tällaisesta? Vaikuttaa siltä, että sinun näkökulmastasi silittäminen kuuluu selkeästi naisen vastuulle. On kuitenkin monia pariskuntia ja ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavalla. Vaikkapa niin, että vaatehuolto on pääasiassa kunkin henkilön omalla vastuulla. Tai, että parisuhteessa vastuita voidaan jakaa perinteisistä sukupuolirooleista poikkeavalla tavalla. Olisiko poikasi parisuhteessa kyse jostakin tällaisesta? 

Oletko kysynyt pojaltasi, mikä häntä kumppanissaan viehättää?

Teidän tilanteessanne vaikuttaa merkittävältä tekijältä se, että kuinka sinun on mahdollista puhua poikasi kanssa hänen kumppanistaan ilman, että loukkaat poikaasi. Koska jos loukkaat häntä, voi puheyhteys häiriintyä tai jopa katketa, ainakin kyseisen aihepiirin osalta. Oletko kysynyt pojaltasi, että mikä häntä kumppanissaan viehättää? Tai millaista tulevaisuutta hän odottaa ja toivoo, ja onko se mahdollista tämän hänen puolisonsa kanssa?

On hyvin mahdollista, että poikasi haluaa jatkaa parisuhdettaan, vaikka tietää sinun ja teidän näkemyksistä. Tämän vuoksi olisi hyvä miettiä myös sitä, kuinka suhde poikasi kumppaniin voisi parantua. Olisiko mahdollista yrittää tutustua häneen paremmin? Keskustella rauhassa hänen näkemyksistä elämästä yleensä tai odotuksista tulevaisuuden suhteen. Tai ehkä tehdä jotakin yhdessä. Ja myös osoittaa arvostusta niissä asioissa, joissa se on mahdollista.

Sellainen voisi avata jotakin uutta teidän välillänne. Voi olla, että hän nykytilanteessa vaistoaa tai tuntee itseensä kohdistuvan negatiivisen asennoitumisen ja suojautuu esimerkiksi puhumattomuudella. Tämä taas vahvistaa teidän negatiivista käsitystänne hänestä. Eli syntyy negatiivisten tunteiden ja ajatusten itseään vahvistava kierre. Tällaisen kierteen voi katkaista esimerkiksi juuri viestimällä kunnioitusta ja arvostusta, silloin kun se on mahdollista.

Puhumattomat mysteerit selviävät puhumalla. Puhumattomina ne ylläpitävät oletuksia, jotka voivat haitata ihmissuhteita.

Kunnioittavaa on myös puhua suoraan niistä asioista, jotka vaivaavat mieltä. Mutta niin, ettei sävy ole syyttävä. Teiltä hävinneistä ja takaisin ilmestyneistä tavaroista voisi olla hyvä puhua niiden ihmisten kanssa, joita asia koskee. On hyvin mahdollista, että puhumattomat mysteerit selviävät puhumalla. Puhumattomina ne taas ylläpitävät oletuksia ja tulkintoja, jotka voivat haitata vuorovaikutusta ja ihmissuhteita.

Tärkein työmaa tilanteessasi on varmaan kuitenkin oman sisäisen ristiriitasi käsittely. Aivan kuten kysymyksessäsi kerrot, omalle lapselle toivoo aina parasta. Samaan aikaan sitä tietää, ettei aikuisen lapsen valinnat enää ole vanhempien asioita. Lapsen täytyy vain antaa elää omaa elämäänsä. Ja itselle jää omien tunteiden käsittely. Se on merkittävä osa aikuisten lasten vanhempana olemista.    


Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Tapa asettua perhe-elämään voi olla opittua omasta lapsuudenperheestä, perheneuvoja Helena Toppari sanoo. 

Parisuhdeneuvola on Vauva.fin ja kirkon perheneuvonnan kaupallinen yhteistyö.

Olemme olleet yhdessä kohta 15 vuotta, naimissa siitä puolet. Meillä on kaksi pientä lasta, omakotitalo, mökki, vene, auto, hyvät tulot, voimme matkustella oman mielen mukaan ja tehdä kaikkea kivaa. Elämä on siis ulkopuolelta katsottaessa todella hyvissä kantimissa.

Arki on kuitenkin yhtä kaaosta, tulipalojen sammuttelua, yksinäisyyttä ja tyytymättömyyttä. Ainakin allekirjoittaneen puolelta. Puoliso ei osallistu oma-alotteisesti kotihommiin, ei muista koskaan viedä roskia eikä korjata omia jälkiään eikä muista opastaa lapsiakaan siihen saatikka korjata heidän jälkiään.

Perusarki ei rullaa. Hän ei aamulla lasten kanssa ollessaan noudata mitään rutiineja. Hän ei käytä aamuvessassa eikä pese hampaita. Astiat jäävät korjaamattomina pöytiin, vaatteet riisutaan mihin sattuu, lapset eivät pese käsiään missään välissä. Puoliso ei muista rasvata lapsen atooppista ihottumaa, ei antaa D-vitamiineja, ei pestä korvantaustoja eikä kammata tukkaa. Kunhan jotain ruokaa saavat naamaan, niin tuntuu olevan tyytyväinen.

Jos lasten kerhoilmottautumiset ovat hänen vastuullaan, ne jäävät. Ei tule synttäri- eikä joululahjoja, jos hänen täytyisi ne ostaa. Hän ei muista neuvoloita eikä kaverisynttärimenoja.

Puoliso tulee aina myöhässä eikä muista sovittuja asioita. Esimerkiksi omakotitalon rakennusprojekti viivästyi yli neljä kuukautta, koska puoliso ei vain saanut aikaiseksi hoitaa osuuttaan. Hän ei siis hoida mitään arkielämään liittyviä asioita ilman muistutusta, jatkuvaa patistamista ja seuraamista.

Muutenkin puoliso elää vain omaa elämäänsä. Kun hän herää viikonloppuna aamulla kotona, hän miettii mitä HÄN voisi tehdä. Hän ei koskaan kysy ja mieti, mitä perheen kanssa voisi tehdä tai mitä lapset haluaisivat.

Puoliso on tosi kiinnostunut työkavereiden asioista ja muistaa niistä yllättäviäkin yksityiskohtia, mutta oman perheen ja lasten asiat eivät tunnu kiinnostavan.

Hän on kuitenkin rauhallinen, sopuisa, hyvä mies. Ei riitele turhasta, ei huuda, ei raivoa. Ei juo, ei polta, ei rieku öitä missä sattuu, jää kotiin hoitamaan lasta kun pyytää, ei arvostele, eikä hauku ketään, suhtautuu lungisti koko maailmaan.

Elämä on tylsää, tasaista mutta turvallista vaikkakin sotkuista ja kaaottista kodin suhteen.

Kaipaisin, että joku jakaisi vastuun kodista ja lapsista, osoittaisi rakkautta ja mielenkiintoa koko perhettä kohtaan, haluaisi tehdä asioita ja tarjota lapsille kaikkea kivaa tekemistä yhdessä. En tiedä onko se edes todellisuutta vai ei, en tiedä enää mitä tekisin.

Aloitan vastaukseni viestisi lopusta, joka kosketti minua kovasti. Kerrot kaipaavasi sitä, että joku osoittaisi sinulle rakkautta. Mikä ymmärrettävä ja yleisinhimillinen toive! Niin monet parisuhteessaan tyytymättömät, pettyneet, vihaiset, hiljaiset ja vetäytyvät ihmiset toivovat juuri sitä samaa. Olet yksinäinen suhteessanne ja kaipaat tietenkin miestäsi sekä hänen rakkauttaan. Saattaa hyvinkin olla, että miehesi kokee rakastavansa sinua, kovastikin. Hänen rakkautensa ei kuitenkaan välity sinulle, ja se tekee sinut epätoivoiseksi.

Voiko olla niin, että tuo tapa asettua perhe-elämään liittyy hänen omaan perhetaustaansa?

Onkohan miehesi lainkaan tietoinen siitä, miten kärsit? Voiko olla niin, että tuo miehesi tapa asettua perhe-elämään liittyy hänen omaan perhe-taustaansa? Kenties se on se tapa, jonka hän on oppinut omassa kasvuperheessään. Se mikä toimi ja oli mahdollista, jopa tarpeellista silloin, ei enää toimikaan aikuisessa parisuhteessa ja perhe-elämässä.

Mitenköhän kaikki tämä kaipauksesi välittyy miehellesi? Usein yksinäisyytemme ja rakkaudenkaipuumme parisuhteessa näkyy toiselle esimerkiksi tyytymättömyytenä, nalkuttamisena, syyttämisenä ja marttyyriytena. Ajattelemme, että puuttumalla ulkoiseen käyttäytymiseen saisimme sitä mitä sisimmässämme kaipaamme. Pettymys ja turhautuminen ovat ymmärrettäviä tapoja reagoida. Ne eivät kuitenkaan ole niitä tapoja, joilla saisimme viestimme perille. Päinvastoin työnnämme toista käyttäytymisellämme yhä kauemmas. Siksi mietin myös miestäsi ja sitä, miten hän mahtaa kokea parisuhteenne. Miten hän kuvaisi sinua? Kokeekohan hän sinun rakastavan itseään? On hyvin mahdollista, että hänkin puolestaan kaipaa sinun rakkauttasi. Sillä tavalla olette kenties saman kaipauksen äärellä, mikä on hyvä lähtökohta muutokselle parisuhteessa.

Se, että hän todennäköisesti välittää, ei kuitenkaan välity sinulle eikä näy hänen käyttäytymisessään.

Kerrot, että miehesi on rauhallinen, kunnollinen, sopuisa ja hyvä mies. Kuvaat, että hän osallistuu järjestämiisi perheen yhteisiin hetkiin ja viihtyykin niissä. Hän hoitaa lapsianne, kun pyydät. Hän on ystävällinen sinua ja muitakin ihmisiä kohtaan. Nämäkin asiat saavat minut ajattelemaan, että sinä ja yhteinen perheenne olette hänelle tärkeitä. Se, että hän todennäköisesti välittää, ei kuitenkaan välity sinulle, eikä näy hänen käyttäytymisessään aloitteellisuutena tai aktiivisuutena yhteiseen elämään ja sen tekemisiin.

Kertomasi perusteella teillä on yhteiselle elämälle hyvät puitteet ja mahdollisesti yhteinen kaipaus. Kerrot viestissäsi monia asioita, jotka ovat toivoa herättäviä. Nykyinen vuorovaikutuskuvio välillänne pitäisi kuitenkin pysäyttää. Se on haitallinen kummankin teistä kannalta ja vie teitä yhä tiukempaan solmuun, ja samalla kauemmaksi toisistanne. Sinä jäät liian yksin arjen hoitamisessa. Toisaalta miehesi saattaa kokea sinun tapasi suhtautua häneen mitätöivänä ja alentavana. Teidän väliltänne puuttuu tunneyhteys, ja se tekee teidät kummatkin yksinäiseksi.

Pysyvä muutos lähtee meistä sisältä päin, ei ulkoisilla sopimuksilla ja säännöillä.

Tarvitsisitte apua, kenties eräänlaista tulkkia välillenne, joka auttaisi teitä näkemään ja ymmärtämään tilannetta toinen toistenne näkökulmasta. Miten kumpikin sisällään kokee kaiken? Saattaa olla hankalaa vain kahden kesken saada aikaan sellaista yhteistä keskustelua, joka toisi aitoa ymmärrystä ja muutosta tilanteeseenne. Siksi ehdotan, että hakeudutte käymään näitä keskusteluja paripsykoterapeutin vastaanotolle. Pysyvä muutos lähtee meistä sisältä päin, ei ulkoisilla sopimuksilla tai säännöillä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.