Väkivaltaisessa suhteessa eläminen aiheuttaa uhrille häpeää ja syyllisyydentunnetta, Riina-Maria Metso kertoo. Kuva: Riikka Kantinkoski
Väkivaltaisessa suhteessa eläminen aiheuttaa uhrille häpeää ja syyllisyydentunnetta, Riina-Maria Metso kertoo. Kuva: Riikka Kantinkoski

Kukaan toinen ei voi tehdä eropäätöstä väkivaltaisessa suhteessa elävän puolesta, mutta on muutama asia, joilla uhrin lähtemistä voi helpottaa, Riina-Maria Metso kertoo.

Minun on ollut vaikeaa hyväksyä se tosiasia, että olen elänyt väkivaltaisessa suhteessa. Minä, korkeasti koulutettu, vahva ja itsenäinen nainen. Edelleen tätä kirjaa kirjoittaessani mietin, mitä muut minusta tämän jälkeen ajattelevat.

Tuntuu turhalta sanoa, että toivoisi tämän kirjan olevan fiktiota, sillä sitä se ei ole. Toimittaja Riina-Maria Metso avaa kirjassaan omia kokemuksiaan sekä haastattelemiensa väkivaltaisessa suhteessa eläneiden ja siitä selvinneiden naisten tarinoita. Riina-Marian lisäksi kolme naisista on mukana omalla nimellään.

Kirjan nimi Miksi se ei vain lähde? on kysymys, johon Riina-Maria antaa kaksi ydinvastausta: Koska väkivaltaisessa suhteessa eläminen hävettää niin paljon, että sen paljastuminen pelottaa. Ja koska parisuhteessa on paljon myös hyvää.

Mikään väkivaltainen suhde ei ala väkivallalla. Niin ei alkanut myöskään kumpikaan niistä pitkistä parisuhteista, joissa Riina-Maria itse on kokenut väkivaltaa.

– Väkivaltaisia suhteita yhdistää kaava, jossa alku on poikkeuksellisen ihana. Tuntuu siltä, että puoliso on kaikkea, mistä on haaveillut.

”Väkivaltaisia suhteita yhdistää kaava, jossa alku on poikkeuksellisen ihana.”

Koukku on vahva: kun on nähnyt, miten ihanaa tämän ihmisen kanssa voi olla, suhteesta luopumisen kynnys on jo korkea siinä vaiheessa, kun väkivalta alkaa hiipiä mukaan. Kun niin käy, käänteestä on niin hämmentynyt, ettei tapahtunutta voi uskoa todeksi. Ja silti hyvääkin vielä on:

– Väkivaltainen kumppani annostelee hyvää juuri sitä tahtia, että toisella pysyy yllä usko paremmasta, Riina-Maria kuvailee.

Samalla rakentuu ajatus siitä, miten minun pitäisi itse toimia, jotta alkuajan hyvä palaisi. Ja häpeä siitä, että on päätynyt tähän tilanteeseen.

– Kokemukseni mukaan suhde ei koskaan ole niin mustavalkoinen kuin ulkopuoliset usein ajattelevat. Muistan omankin ajatukseni kääntyneen sellaiseksi, että onkohan tämä edes väkivaltaa, kun ei koko ajan tule pahoinpidellyksi.

Pahinta on nujertaminen

Riina-Maria on joutunut kumppaninsa pahoinpitelemäksi fyysisesti kymmeniä kertoja. Häntä on kiskottu hiuksista, paiskottu seinille ja maahan, hänen kotiinsa on tunkeuduttu luvatta. Silti hänestä pahinta ei ole fyysinen väkivalta, vaan henkinen.

Samaa on sanonut jokainen hänen haastattelemansa nainen. Hekin, jotka on hakattu sairaalakuntoon tai melkein kuristettu hengiltä.

Henkinen väkivalta voi olla ivaa, vähättelyä, mustamaalaamista, valehtelua ja hulluksi leimaamista niin, että uhri itsekin alkaa uskoa olevansa arvoton. Kaikki voi olla niin hienovaraista, että viestien täysi merkitys ei avaudu ulkopuolisille, vaikka sivallukset tapahtuisivat muiden seurassa.

– Henkinen väkivalta on se, jolla koko rakennelma pidetään yllä. Silti sitä vähätellään ja piilotellaan, ja se on jo terminäkin väheksyvä. Sen vakavuus pitäisi ymmärtää.

”Kun tarpeeksi hävettää, itsekin piilottelee ja silottelee kaikkea paremmaksi.”

Henkisen väkivallan ja vallankäytön terä on siinä, että se nakertaa omanarvontuntoa. Se on lopulta vain toisen käsissä ja toisen tekemisistä riippuvainen. Väkivaltaisen kumppanin hyväksyntä ja hyvät hetket ovat kuin huumetta.

– Vertaus narkomaaniin on hirveän hyvä. Siitä päästään häpeään ja syyllisyyden siirtämiseen uhrille. Kun tarpeeksi hävettää, itsekin piilottelee ja silottelee kaikkea paremmaksi. On niin häpeissään siitä, että on antanut kohdella itseään niin huonosti: että meillä on tällaista ja olen silti pysynyt tässä.

Riina-Marian kirja näyttää, että väkivaltaisen suhteen uhri ei ole passiivinen alistuja. Moni taistelee, yrittää puhua toiselle järkeä, jaksaa yhä uudelleen uskoa voivansa muuttaa toisen. Kumppanihan osaa parhaimmillaan olla yhä ihana. Ja ulkopuolisten silmin usein onkin.

Sano ääneen: se ei ole sinun vikasi

Miten väkivaltaisesta suhteesta pääsee irti? Askel kerrallaan. Voi olla, että eroja on monta ennen sitä lopullista. Sekin on tyypillistä: että väkivaltaa käyttävä kumppani onnistuu houkuttelemaan toisen vielä eropäätöksen jälkeen takaisin, ehkä useitakin kertoja.

Riina-Maria kertoo vasta jälkikäteen ymmärtäneensä, miten piinaavaa sellaisen seuraaminen on läheisille. Eropäätöstä ei voi tehdä toisen puolesta, vaikka näkisi suhteen järjettömyyden.

– Kukaan ei voi mennä toisen ovelle sanomaan, että nyt sinä lähdet. Pahimmillaan se voisi tuottaa vastareaktion: että tuokaan ei hyväksy minua.

Muita ihmisiä tarvitaan silti näyttämään, mitä muuta elämässä voisi olla: Voisi olla turvallista, voisi olla välittämistä. Voisin olla tämä henkilö, joka viettää iltaa ystäviensä kanssa.

Muita ihmisiä tarvitaan näyttämään, mitä muuta elämässä voisi olla.

– Kuulostaa ehkä naurettavalta, mutta mietin ennen eroa paljon sitä, kuka minä edes olen ilman tätä kumppania? Olenko mitään?

Väkivallan tekijästä tulee suhteessa peili, jonka kautta alkaa nähdä itsensä. Siksi pitää olla edes yksi ihminen, joka näyttää toisenlaisen näkökulman itseen ja elämään.

– Aloin itse varsinkin suhteen loppuvaiheessa vahvasti aistia sen, miltä minusta tuntuu, kun olen muiden seurassa – ja miltä tuntuu, kun on kumppanin seurassa.

Yksi tärkeä lause on, jonka ystävä tai läheinen voi sanoa.

– Minulle oli ihan valtavan tärkeää, että joku sanoi ääneen että tuo ei ole sinun vikasi, sinä et tehnyt mitään väärää. Sitä janoaa kuulla.

Ero ei ole loppu, vaan alku

Häpeästä pääseminen oli Riina-Marialle ensimmäinen askel kohti väkivaltaisesta suhteesta irtaantumista. On paljon, mitä pitää pystyä myöntämään itselleen. Katsoa totuutta, vaikka se onkin raadollinen. Vaikka se hävettää.

– Yksi vaikeista asioista on sen ymmärtäminen, että loppujen lopuksi kyseessä ei ole ollut toisen puolelta koskaan rakkaussuhde, vaan valtasuhde ja riippuvuussuhde. Että se kaikki muu oli valhetta.

Jos suhteiden alkua kuvaa kaava, jossa kaikki on melkein liiankin ihanaa, loppuja puolestaan yhdistää se, että väkivaltaa käyttänyt ei haluaisi päästää suhteesta irti. Ikävä totuus on, että usein kumppani jatkaa henkistä väkivaltaa eron jälkeenkin: pommittaa viesteillä, maanittelee takaisin, ilmestyy aina samaan kauppaan, pihalle tuijottamaan tai hakkaamaan asunnon ovea yöllä.

”Kyseessä ei loppujen lopuksi ole rakkaussuhde, vaan valtasuhde ja riippuvuussuhde.”

Jos suhteesta on yhteisiä lapsia, joiden asioista täytyy pitää yhteyttä, tilanne on vielä vaikeampi.

– Eron jälkeen tarvitaan valtavasti vahvuutta. Ja se on samalla tilanne, jolloin on kaikista heikoimmillaan.

Eron jälkeen Riina-Maria ja muut kirjan naiset ovat kukin rakentaneet omaa omanarvontuntoaan uudelleen pala palalta. Uudesta elämästä kiinni pitäminen koostuu pienistä hippusista: läheisten tuki, terapia, itselle iloa tuottavien asioiden tuominen arkeen. Eropäätöksessä pysymiseen Riina-Maria neuvoo: pidä mielessä huonot muistot, mene järki edellä, katso tulevaisuuteen.

Tietyllä tavalla ero tuntuu luovuttamiselta. Pitää luopua siitä ajatuksesta, että pystyisi korjaamaan suhteen tai muuttamaan toista. Hyväksyä se, että vaikka kärsin näin paljon, tälle suhteelle ei tullut onnellista loppua.

”Miksi annoin itselleni käydä näin?”

Kun suhteen ote irtoaa ja kaikki valheet ympäriltä on riisuttu, itsesyytökset jäävät: Miksi annoin itselleni käydä näin? Miksi annoin hänen kohdella minua huonosti? Aiheutinko sen itse?

– Toipumisen kattoajatus on se, että antaa itselleen anteeksi. Pitää hyväksyä se, että en pystynyt toimimaan toisin, Riina-Maria sanoo.

Riina-Maria ajattelee, että voi valita itse myös sen, antaako tämän asian määritellä koko loppuelämää.

– Jonkinlaiset arvet ja trauma jäävät kaikille. Näen esimerkiksi itse edelleen painajaisia. Silti voin nähdä sen niin, että tämä tie on kuljettu, se on takana. Ja se ei ollut minun vikani, en ollut tekemässä sitä itse.

Uskaltaako vielä rakastua?

Uskaltaako vielä rakastua? Osa uskaltaa. Joskus uusi suhde voi olla se portti, jonka avulla väkivaltaisesta suhteesta pääsee lopulta eroon.

– Itse olen tehnyt aika vahvan muurin itselleni. En ajattele, ettenkö voisi koskaan luottaa ja rakastua. Silti nyt on ollut parempi rakastaa ensin itseään, Riina-Maria sanoo.

– Mutta en ole myöskään alkanut pelätä ihmisiä. Haluan edelleen ajatella, että ihmiset ovat lähtökohtaisesti hyviä.

Yksi Riina-Marian haastattelemista naisista, Katja, kirjoittaa näin:

Edelleen olen sitä mieltä, että olen vahva ja itsenäinen nainen. Se vain muuttui hetkeksi. Sillä toiselle on niin hirveä valta omaan pääkoppaan ja se kääntää niitä asioita. Eihän se ensimmäisillä treffeillä kertonut, että mä tulen muuten vetämään sua turpaan.