Lähteminen huonosta suhteesta ei ole askel kohti onnellisuutta, mutta se voi olla askel lähemmäs itseämme, perheneuvoja Helena Toppari sanoo.

Parisuhdeneuvola on Vauva.fin ja kirkon perheneuvonnan kaupallinen yhteistyö.

Olen asunut 30 vuotta puolisoni kanssa, ja meillä on kaksi aikuista lasta. Olen nyt 10 vuoden ajan ollut omasta jaksamisesta huolissani. Puolisoni on passiivinen, toimii käskystä. Hänen arkeaan ovat työ, ruoka ja tv. Lapset ihmettelevät, miksi elän hänen kanssaan. Tuen puolisoa useissa asioissa, hänen yrittäjyydessään kirjanpidosta asiakaskontaktointiin. Itse olen kokopöivätyössä asiantuntijana mualla.

Olen huomannut, että haen koko ajan itselleni muuta ajateltavaa. Olen esimerkiksi opiskellut kolme yliopistotutkintoa 20 viime vuoden aikana. Nyt taas huomaan suunnittelevani uutta, koska arki on yksinäistä. Meillä ei puhuta muusta kuin käytännön asioista. Ensimmäiset kymmenen vuotta yritin muuttaa asioita, itkin,  annoin anteeksi ja ymmärsin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Nyt mietin ikää, mahdollista sairastumista ja vanhuutta. Hän todennäköisesti ajattelee, että minä hoidan hänet aina. Kritisoin vanhushuollon tilaa Suomessa, joten hän todennäköisesti odottaa, että huolehdin hänestä kotona, huolehdinhan naapurin mummonkin pihan lumenajosta ja ruohonleikkuusta. Mutta entä jos minä sairastun ensin?

Hänen isänsä ei hoitanut hänen äitiään, kun tämä sairastui. Katseli tv:tä kokonpäivän, ruokki itsensä ja vaimo sai ruokaa pyyntöjen jäljeen huokailun saattelemana. Se teki minulle pahaa katsoa vierestä. Muistan, että puolisoni ei kiinnittänyt tähän huomiota.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En halua itselleni parisuhdetta, jossa minua rakastetaan niin, että minä huomaa sitä. Sisimmässäni tiedän, että vain minä voin muuttua tai jaksaa. Hän ei sitä osaa, opi eikä halua tehdä. Tiedän, että minulle henkisesti on helpompi etsiä muualta huomiota. Mutta sisimmässäni pelkään, että sitten olen vielä enemmän yksin. 

Kerrot parisuhdetilanteestasi, johon olet 30 vuoden yhteisen elämän myötä ajautunut. Lasten muutettua pois ja elämän rajallisuuden ymmärtämisen myötä olet alkanut miettiä asioita ja elämääsi. Lähteä vai jäädä? Miten jaksaa parisuhteen yhteydettömyyttä ja yksinäisyyttä? Mitä seuraa siitä, jos lähtee?

En ihan tavoittanut sitä, miksi sinun saati lastenne tulisi pitää huolta aikuisesta miehestä. Onko oikeasti totta, että hän on kyvytön hoitamaan itse asioitaan ja pitämään huolta itsestään? Jos näin on, niin mietin, mitä tarkoittaa elää ja olla parisuhteessa ihmisen kanssa, jota ei pidä itsensä veroisena ja tasa-arvoisena, vaan jonkinlaisena hoivattavana ressukkana. Miksiköhän olet tällaisen puolison itsellesi ottanut ja valinnut elää hänen kanssaan kolmekymmentä vuotta? Voiko pohjimmiltaan olla niin, että kyse onkin myös sinusta? Mikä voisi olla syynä siihen, että et ole kyennyt lähtemään vaan olet uhriutunut? Joskus viha, jonka avulla pitäisi puolustamaan omia tarpeita ja tarvittaessa lähtemään suhteesta, kohdistuukin puolisoon syytöksinä ja katkeruutena. Ja lopulta itseen, masennuksena.

Yhdessä pysymisen tulee perustua omaan valintaan ja päätökseen.

Suhteen lähtökohta voi toki olla se, että suhteen toinen osapuoli kannattelee toista, toinen on jostain syystä tukea tarvitsevampi tai heikompi osapuoli. Joskus myös elämässä voi tulla vaiheita, jolloin olemme hyvinkin eri tasolla kykyjemme tai kapasiteettimme suhteen. Tällöin yhdessä pysymisen tulee kuitenkin perustua omaan valintaan ja päätökseen, tai jos se perustuu valvollisuuteen, niin ei niin, että siitä syyttää toista.

Ihminen voi löytää omat ääriviivansa joskus vasta jopa elämän viime metreillä. Sukulaiset ovat kauhuissaan, kun kahdenksankymppinen vanhus sanoo heipat entiselle elämälleen. Hän haluaa edes elämänsä viimeiset ajat elää lähellä itseään ja viis veisaa enää siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. Ketään ei voi pakottaa jäämään eikä myöskään kehottaa lähtemään. Lähteminen ei ole askel kohti onnellisuutta, sillä onnellisuutta meille ei voi kukaan luvata. Me emme tiedä odottaako meitä uudessa elämässämme uusi kumppani vai ei. Me lähdemme siitä huolimatta, sillä lähteminen on joskus askel jonka otamme päästäksemme lähemmäksi itseämme.

Usein lapset surevat vanhempiensa elämätöntä elämää.

Sanot, että lapsesi ihmettelevät, miksi elät heidän isänsä kanssa. Kuulostaa sitä, että he eivät tarvitse sinun uhrautumistasi. Usein on jopa päinvastoin: Lapset surevat vanhempansa elämätöntä elämää.

On myös vaihtoehto jäädä ilman katkeroitumista. Tällöin täytyy kuitenkin lakata syyttämästä puolisoaan omasta valinnastaan ja asioista, joita yhteisestä suhteesta ei koe saavansa. Elämän mielekkyyttä on etsittävä muualta tekemällä asioita, joista nauttii ja jotka tuovat iloa. Ennen kaikkea on etsittävä elämäänsä ihmissuhteita, joista kokee saavansa jotain. Parisuhde ei ole ainoa paikka kokea onnellisuutta ja yhteyttä.

Ymmärrän, että elämän isojen ratkaisujen tekeminen ei ole helppoa. Toivon kuitenkin, että nämä ajatukseni mahdollisesti avaisivat uusia näkökulmia elämätilanteeseesi, ja sitä kautta osaltaan auttaisivat sinua löytämään lähemmäksi sitä elämää, jota haluat elää.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla