Kuva: Piia Arnould
Kuva: Piia Arnould

Joskus puoliso herää tilanteen vakavuuteen vasta menettäessään parisuhteensa, perheneuvoja Nina Kauppinen sanoo.

Parisuhdeneuvola on Vauva.fin ja kirkon perheneuvonnan kaupallinen yhteistyö.

Olemme olleet puolisoni kanssa yhdessä 12 vuotta ja meillä on kolme lasta. Stressi parisuhteestamme ja perhe-elämästämme alkoi aikalailla heti, kun ensimmäinen lapsi syntyi. Puolisoni oli heti alkuun poissa kotoa, kaljoilla kavereiden kanssa tai muuta vastaavaa. Omat kaverit menivät perheen edelle. Tätä jatkui siihen saakka, että aloimme odottaa toista lasta.

Annoin vaihtoehdoiksi eron tai parisuhdeterapian ja vaadin enemmän osallistumista perheen arkeen. Kävimme viitisen kertaa terapiassa, ja lisäksi jatkoin käyntejä itsekseni vielä sen jälkeen. Muutoksia arjessa ei kuitenkaan tapahtunut.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Meillä ei ole ollut yhteisiä hetkiä vuosiin. Olemme eri mieltä siitä, mitä parisuhteen tulisi sisältää voidakseen hyvin. Puolisoni tekee reissutyötä ja viettää vapaa-aikansa puhelin kädessä ja kuulokkeet korvilla, tietokoneella pelaamalla ja kaljoittelemalla omassa huoneessaan. Puolisollani oli rankka lapsuus alkoholistiäidin kasvattamana, ja se varmasti vaikuttaa hänen käytökseensä. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen puhunut ongelmistamme, mutta en saa mitään vastakaikua. Terapialle ei kuulemma ole aikaa. En tiedä, voinko tehdä enää muuta kuin erota, sillä olen yrittänyt ratkoa ongelmiamme yksin jo yli neljän vuoden ajan. Haluaisin vain, että puoliso osallistuisi arkeen ja näyttäisi lapsilleen ja minulle rakastavansa.

Perheneuvoja Nina Kauppinen vastaa:
Kiitos kysymyksestäsi! Ei ihme, että olet stressaantunut ja mietit eroa. Kuulostaa siltä, että olet ollut päävastuullinen vanhemmuudessa ja kodinhoidossa jo ensimmäisen lapsen syntymästä lähtien. Puolisosi on osannut ottaa aikaa itselleen sinua kuluttavalla tavalla. On raskasta kokea yrittävänsä yksin. Muutosvaatimuksesi ovat tavallisia ja kohtuullisia. Niihin vastaaminen kertoisi sinulle rakkaudesta sinua ja lapsia kohtaan sekä panostamisesta parisuhteeseen. 

Viisi kertaa pariterapiaa on kovin vähän.

Kurjaa, että pariterapia ei aikoinaan auttanut. Mistähän se johtui? Olisittekohan tarvinneet apua pidempään? Viisi kertaa on kovin vähän, yleensä pitkään jatkuneisiin vaikeuksiin tarvitaan pidempi terapiajakso. Millainen miehesi kokemus oli? Jatkoitko yksin, koska hän ei enää halunnut käydä terapiassa? Puhuitteko oikeista asioista eli uskalsitteko nostaa kissan pöydälle? Jos nostitte, jäiköhän riittävän syvä kohtaaminen tunnetasolla kuitenkin tapahtumatta keskusteluissa?

Pariterapian vaikuttavin anti on tunne siitä, että toinen todella kuulee ja ymmärtää sanomani ja ottaa sen vastaan. Tärkeää on myös kantaa oma vastuunsa myöntämällä se, jos omissa toimintatavoissa on puutteita. Muutosta ei voi vain vaatia toiselta. Toteutuessaan nämä asiat lähentävät puolisoita. Kun läheisyys lisääntyy, puolisoiden on helpompi kohdata toisensa, ja silloin joustavuutta sopimusten tekoon alkaa löytyä.

Puolisosi rankka lapsuus vaikuttaa häneen väkisinkin.

Puolisosi sanoo, että hänellä ei tällä hetkellä ole aikaa pariterapiaan. Mitä lause oikeasti tarkoittaa? Onko niin, että hän ei ole motivoitunut muutokseen, koska ei kärsi tilanteesta yhtä paljon kuin sinä? Ajatteleeko hän, että hän joutuu pariterapiassa ”syytetyn penkille?” Pelottaako häntä, että keskustelut jotvata eroon? Asia kannattaa ottaa vielä kerran puheeksi. Tarvitsette ehdottomasti pariterapiaa tai muuta selvittelyä tilanteeseenne.  

Puolisosi rankka lapsuus vaikuttaa häneen väkisinkin. Rankkojen kokemusten painolastia voi lieventää käsittelemällä omia kokemuksiaan ja niiden vaikutusta nykypäivään. Onko puolisosi huolestunut juomisestaan, näkeekö hän siinä ongelmaa? Mitä hän ajattelee siitä, että hän turvautuu samaan tuhoisaan hoitokeinoon kuten äitinsä? Onko hän tyytyväinen työnkuvaansa ja työmääräänsä vai kaipaisiko muutosta? Ovatko alkoholinkäyttö ja pelaaminen hänelle pakoa kuormittavasta tilanteesta? Jos ovat, voisiko hän löytää oloonsa muita hoitokeinoja? Oletko ehdottanut hänelle avun hakemista yksin esim. A-klinikalta tai työterveydestä?

Toivottavasti pystyt nauttimaan olostasi lasten kanssa tilanteesta huolimatta.

Miten lapsenne voivat? Miltä tilanne heistä tuntuu? Kuinka selvästi he näkevät ja tuntevat stressaantuneen, väsyneen ja turhautuneen vanhemman, eli sinut? Miten he kokevat toisen vanhempansa, joka on paljon poissa fyysisesti ja psyykkisesti? Olisi kiinnostavaa tietää, mitä he kertoisivat tekemisistään teidän kanssanne ja kuinka he kuvailisivat parisuhdettanne. Toivottavasti puolisollasi ja lapsillanne on jokin yhteinen juttu. Toivottavasti sinä pystyt nauttimaan lasten kanssa olosta tilanteesta huolimatta. Lasten olisi hyvä elää tavallista ja turvallista arkea. Vanhempien tärkeä tehtävä on tehdä se mahdolliseksi.

On hyvin ymmärrettävää, jos sinusta tuntuu, että et jaksa keskittyä tarpeeksi lapsiin ja heidän tuntemuksiinsa. Ilmeisesti olet voimiesi äärirajoilla. Minkä avulla olet jaksanut? Toivottavasti sinulla on ystäviä ja muita läheisiä ihmisiä tukenasi. Mistä voisit saada ammatillista apua itsellesi? Saisitko käytännön apua tarvittaessa kotiin neuvolan tai sosiaalihuoltolain ehkäisevien tukipalveluiden kautta?

Olet miettinyt myös eroa. Mikä hankaloittaa eropäätöksen tekemistä? Kuinka paljon taloudelliset asiat, yhteinen historia, huoli lapsista, huoli omasta tai miehen pärjäämisestä eron jälkeen vaikuttavat päätökseesi? Kuten varmaan tiedät, yhdessä oleminen ei aina ole paras ratkaisu lastenkaan näkökulmasta. Joskus ero on parempi vaihtoehto kaikkien kannalta, se voi tuoda turvan, rauhan ja helpotuksen tunteen. Eron jälkeen myös vanhemmuus voi muuttua parempaan suuntaan. Alivastuullinen puoliso voi ottaa uudella tavalla vastuuta ja luoda läheisemmän ja läsnäolevamman suhteen lapsiin.

Joskus paras apu on se, että jättää avusta kieltäytyvän puolison selviytymään itse.

Mahtaisiko tilanteenne liikahtaa johonkin suuntaan, jos ottaisit asiat vakavasti puheeksi kertomalla olevasi täysin loppu, sanoisit pohtineesi tosissaan eroa ja ehdottaisit erikseen asumista jonkin aikaa? Olisitte kuitenkin edelleen parisuhteessa, hakisitte apua ja yrittäisitte saada suhteenne täysin uudelle pohjalle. Miltä se sinusta kuulostaisi? 

Joskus puoliso herää tilanteen vakavuuteen vasta menettäessään puolisonsa. Kun toinen on muuttamassa, puoliso onkin valmis toimimaan eri tavalla. Usein se on silloin jo liian myöhäistä. Toivottavasti puolisosi ei herää liian myöhään! Siksikin on hyvä ottaa asiat jämäkästi esiin viimeistään tässä vaiheessa.

Jos hän ei ole valmis hakemaan edelleenkään apua, mitä aiot tehdä? Joskus paras ja tehokkain apu voi olla se, että jättää vaikeuksiin uponneen ulkopuolisesta avusta kieltäytyvän puolison selviytymään itse. Se tuntuu julmalta, mutta voi toimia paremmin kuin se, että jää sietämään tilannetta tekemättä mitään ja samalla mahdollistaa ongelmallisen käytöksen jatkumisen.

Toivottavasti sait jotain eväitä pohdintaasi. Voimia ja onnea muutoksen tielle! 

Vierailija

Jos puolison sluibailu on kestänyt jo vuosikymmenen, niin ei hän muutu. Kokemusta on: ei auttanut kauniisti pyytäminen, eikä vaatiminen. Auttaisiko tämän jutun äitiä se, että koittaisi sopia miehen kanssa jonkun kompensaation mihen osallistumattomuuteen? Esim mies veisi perheensä joka kesä ja talvi kunnon lomamatkalle? Tai vaikka kustantaisi perheensä kaikki juoksevat menot sekä lastenmenot? Sillä ei ole väliä mikä kompensatio on, kunhan se on iso plussa äidille. Eihän tämmöiset ainakaan rahaan liittyvät jutut täydellistä isän osallistumattomuutta korvaa, mutta se saattaa kompensoida äidin mielestä tilannetta niin pitkälle, ettei tee mieli erota. Eron jälkeen tilanne on kuitenkin se, että äiti tekee ihan kaiken yksin (uudet miehet eivät toisen miehen lapsia hoida) ja toimeentulokin huonompi.

Eron vaihtoehto tällä äidillä on oman ajatusmallin muuttaminen ja kompensaation hyväksyminen korvaamaan miehensä surkeaa isyyttä.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla