Kun lapsi kaivaa nuket tai autot esille, Raisa Mattilaa alkavat kiinnostaa kesken jääneet kotityöt. Yhteisellä leikillä olisi etuja lapsen kehitykselle.

Tänä aamuna tein sen taas.

Seisoin hellan ääressä sekoittamassa puurokattilaa, kun lapsi oli äkkiä ilmestynyt selkäni taa. Sylissään hänellä oli kaksi nukkea, joista toinen on tarkoitettu minulle. Leikitään, että vauva menee tarhaan, nelivuotias ehdotti.

Kieltäydyin. Aamiainen piti syödä, vaatteet valita, ja sitten lähteä kiireen vilkkaa ovesta kohti työ- ja tarhapäivää.

Mutta kun lapsi aamiaisen päätteeksi esitti tietomääräni ylittävän kysymyksen sumun muodostumisesta, oli minulla äkkiä aikaa kaivaa hyllystä lasten maantiedon kirja.

Istuimme yhdessä sohvalle selvittämään pulmaa. Lähtö venähti.

Aikuiset eivät leiki

Äiti ei oikein pitänyt leikkivistä ja mekastavista lapsista. Meidän toivottiin mieluummin keskittyvän kirjoihin. Kun eräänä vuonna toivoin rumpuja joululahjaksi, luulen, että sitä toivomusta ei koskaan toimitettu joulupukille, kirjoittaa ulkoministeri Pekka Haavisto muutama vuosi sitten ilmestyneessä kirjassaan Lipunnosto ja räätälin viisaus.

Nähtäväksi jää, millaiset muistelmat oma jälkikasvuni aikanaan kirjoittaa, mutta ainakaan hän ei voi väittää, ettei äitinsä välittänyt leikkivistä lapsista.

Minä suorastaan rakastan leikkiviä lapsia – nimittäin keskenään tai itsekseen touhuihinsa uppoutuneita lapsia. On tietysti ihanaa saada olla hetki rauhassa, mutta ihanaa on myös saada katsella omaa lasta joko puuhailemassa yhdessä toisten kanssa tai vaihtoehtoisesti tekemässä yksinään jotakin, mistä hän silmin nähden nauttii.

Minä taas en juuri välitä leikkimisestä.

Menen vilpittömästi mieluummin vaikka ripustamaan pyykkiä kuin istun lattialla liikuttelemassa muovista ponia. 

Ennen kuin tulin äidiksi nelisen vuotta sitten, uumoilin, etten leikkisi ollenkaan. Vielä lapsettomana kuuntelin suorastaan ihaillen ystävää, joka kertoi, mitä hänellä oli tapana vastata omalle leikkiseuraa kärttäneelle jälkikasvulleen. ”Aikuiset eivät leiki, lapset leikkivät”, hänen vastauksensa kuului. Sen turvin hän oli kuulemma onnistunut välttämään leikkivelvollisuuden jo vuosien ajan. Noin minäkin teen, ajattelin silloin.

Äiti, älä mene minnekään

Todellisuudessa roolikseni muodostui arvaamaton välimallin leikkijä: Joskus, kun lapseni ehdottaa leikkimistä kanssaan, kieltäydyn esimerkiksi kotitöihin vedoten. Silloin menen vilpittömästi mieluummin vaikka ripustamaan pyykkiä kuin istun lattialla liikuttelemassa muovista ponia edestakaisin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Toisinaan taas en yksinkertaisesti henno sanoa ei, joten suostun leikkiin. Kuitenkin nopeasti, jos oma roolini leikissä alkaa puuduttaa, poistun paikan vaihtuvan verukkeen turvin.

Lapsikin taitaa sen jo tietää. Äiti, älä mene mihinkään, hän saattaa ohjeistaa, jos lähtee kesken leikin noutamaan jotakin toisesta huoneesta. Näillä kerroilla mieleni valtaa huono omatunto aiemmista poistumisista, ja istun seurana oikein pitkään.

Saan itseni kiinni: räplään salaa kännykkää leikin aikana.

Leikkipuistossa taas kannustan lastani usein touhuamaan yhdessä muiden lasten kanssa. Ainokaiselle ei ole joka hetki tarjolla vertaistaan seuraa, jonka perään hän kuitenkin säännöllisesti kyselee.

Jos lapsi pyytää, välimallin leikkijä saapuu toki juomaan hiekkakahvit muovisista pikku kupeista.

Sitten saan itseni kiinni siitä, että räplään salaa kännykkää leikin aikana.

En oikein osaa sanoa, miksi leikkiminen on minulle niin vaikeaa. Jotenkin se vain pitkästyttää, olipa käsissä nuket tai autot. Legoilla rakentelu menettelee. Siinä voi jutella samalla tavallisista asioista, kuten päivän kuulumisista.

Ehkä päähäni ei ole yksinkertaisesti istutettu kovin lennokasta mielikuvitusta. Lapsenakin muistan leikkineeni mieluiten leikkejä, joilla oli vahva kosketus todellisuuteen. Kavereiden kanssa imitoitiin televisiosta nähtyjä missikisoja tai animaatiosarjan tapahtumia, barbien talossa elettiin perusarkea kaupassakäynteineen ja töihin lähtöineen.

Vaikea vaihtaa vaihdetta

Leikkiin heittäytyminen on monelle aikuiselle haastavaa, sanoo psykologian tohtori sekä lapsen ja vanhemman vuorovaikutukseen erikoistunut psykoterapeutti Sanna Isosävi.

Selityksiä on useita. Ensinnäkin moni tuntee jatkuvasti niskassaan vanhemmuuden erilaiset vaatimukset, joita sanalla sanoen riittää.

Ulkovaatteet pois, lapsi vessaan, ruoka tulille. Nämä on yksinkertaisesti pakko hoitaa.

Päiväkodista tullessa täytyy huolehtia ulkovaatteet pois, lapsi vessaan ja ruoka tulille, Isosävi kuvailee. Arkiset askareet on yksinkertaisesti pakko hoitaa. Samalla mielikuvituksen lento saattaa sakata, muillakin kuin minulla.

– Emme me vanhemmat aina elä arkeamme moodissa, jossa saisimme helposti mielikuvituksen ja hassuttelun käyttöön. Sekä työelämän että vanhemmuuden rooleissa meidän täytyy sen sijaan monesti olla melko jämptejä ja vakavia ihan arjen sujumisenkin kannalta. Vaihdetta voi olla aidosti vaikea vaihtaa.

Toisaalta aikuisten välillä on eroja myös vaatimustasossa, jonka kukin itselleen asettaa. Yhden on suht helppo esimerkiksi sietää kaaoksen vallassa olevaa keittiötä, toinen taas kokee jostain syystä lähes pakottavaa tarvetta raivata likaiset astiat tiskipöydältä ennen kuin mieli voi rauhoittua leikin äärelle.

Tämäkään asetus ei tuosta vain vaihdu toiseksi, Isosävi sanoo.

– Nykyisessä yhteiskunnassa paukutetaan jatkuvasti päähän ajatusta, että toiminnan pitää olla tuottavaa ja tulosten näkyviä. Leikkiminen taas ei ole alkuunkaan tuottavaa toimintaa. Leikkiin heittäytyessä pitääkin usein tehdä tietoinen päätös siitä, että jättää vaikka kotityöt myöhemmäksi. Leikin kanssa kilpailevia vaatimuksia on varmasti ilmassa aivan koko ajan.

Lapsen näkökulmasta yhteisellä leikillä on kuitenkin hyötyjä. Leikkiminen on osa aikuisen ja lapsen vuorovaikutusta, joka on lapselle välttämätöntä, Isosävi sanoo.

Kun aikuinen osallistuu leikkiin, siitä tulee usein rikkaampaa ja moniuloitteisempaa.

Samalla tavalla kuin lapsi tarvitsee aikuista lohduttamaan, tätä tarvitaan myös mahdollistamaan lapselle ilon kokemuksia. Niitä syntyy tavallisessa arjessa mutta erityisen tehokkaasti leikin maailmassa. Kun aikuinen osallistuu lapsen leikkiin, siitä tulee usein rikkaampaa ja moniuloitteisempaa kuin lapsen leikkiessä yksin, Isosävi kertoo.

Hän antaa esimerkin: leikin maailmaan heittäytyvän aikuisen kysymykset vaikka ponien tai Pokémonien tekemisistä kannustavat lapsen ajatuksia uusille urille ja rohkaisevat lasta käyttämään mielikuvitustaan.

– Totta kai toiset lapsetkin voivat rikastuttaa toistensa leikkiä. Mutta aikuinen osaa lapsen ikätoveria paremmin ottaa tämän kehitystason huomioon ja laajentaa leikkiä niin kutsutulle lähikehityksen vyöhykkeelle.

Se tarkoittaa sellaista ajattelua ja mielikuvituksen käyttöä, mihin lapsi ei vielä omassa varassaan yllä, mutta kiinnostuneen aikuisen kanssa kyllä.

Leikin rikastuttamista voisi verrata siihen, kun aikuinen keskustelee huolistaan ystävänsä kanssa. Ystävän ei tarvitse osata esittää niin sanotusti oikeita kysymyksiä, vaan ”pelkkä” keskustelu itsessään saattaa tarjota asiaan aivan uuden näkökulman. Samalla tavalla leikkiessä vanhemman ei tarvitse miettiä, miten ohjailla lapsen leikkiä ”oikein”, Isosävi vakuuttaa.

Läsnäolo ja aito kiinnostus riittävät.

– Ei kaikkien silti tarvitse tykätä leikkimisestä. Olisi kuitenkin hyvä, jos vanhempi ja lapsi voisivat joskus olla yhdessä mielikuvitusmaailmassa. Yhteisistä kiireettömistä hetkistä muodostuu lapselle tärkeitä muistoja, mutta ei niiden tarvitse olla pelkkää leikkimistä.

Myös esimerkiksi kirjoihin uppoutuminen on samaa ilmiötä, ja yleensä vanhempi ja lapsi löytävätkin yhdessä molemmille parhaiten toimivat tavat yhdessä oloon, Isosävi huomauttaa.

– Ei niitä tarvitse opiskella kirjoista tai lehdistä.

Historiallisen hyvät vanhemmat

On selvää, että minulla on vanhempana tiettyjä leikkimiseen liittyviä puutteita. Niistä huolimatta en kuitenkaan pidä itseäni niin sanottuna ”huonona äitinä”. Ylipäätään en perusta koko keskustelusta, jossa aivan varmasti vähintään keskinkertaiset vanhemmat suotta alentavat itsensä ”huonoiksi” äideiksi – ja miksi koko laadullinen määritelmä edes liitetään vain äiteihin?

Miksi surkeiksi leikkijöiksi ilmoittautuvat useimmiten juuri äidit?

Todellisuudessa vanhemmuuden standardit ovat itse asiassa nousseet, eli meidän sukupolvemme on luultavasti jopa historiallisen hyviä vanhempia. Esimerkiksi fyysiseen kuritusväkivaltaan liittyvät asenteet ovat tutkimusten mukaan merkittävästi tiukentuneet. Isätkin viettävät lastensa kanssa enemmän aikaa kuin aikaisemmin.

Sitä paitsi olen pannut merkille, että surkeiksi leikkijöiksi ilmoittautuvat useimmiten juuri äidit – huolimatta siitä, että he esimerkiksi pitävät edelleen valtaosan kaikista perhevapaista ja myös kantavat kahden heterovanhemman perheissä päävastuun kotitöistä.

Isien ansioksi taas mainitaan usein juuri se, että heidän lastensa kanssa viettämä aika on vuosien ja vuosikymmenien aikana lisääntynyt. Se on hieno homma, mutta kukaan ei voita silloin, jos kahden vanhemman perheessä äidin roolina on kantaa vastuu näkyvistä ja näkymättömistä hommista ja isän toimia mukavana leikkikaverina.

Eikä äidin pidä silloin kantaa yhtään syyllisyyttä siitä, ettei kaiken muun päälle ehdi tai jaksa vielä leikkiäkin.

Kaikkeen ei tarvitse pystyä

En usko, että omat vanhempani lueskelivat 80-luvulla montaakaan lehtijuttua yhteisen leikin hyödyistä lapsen kehitykselle. Heillä oli ehkä vähemmän tietoa mutta kenties he kokivat useammin tyytyväisyyttä itseensä vanhempina. Äiti ja isä leikkivät silloin kuin jaksoivat. Joskus he avasivat mieluummin television ja katsoivat urheilukilpailuja. Leikkikää keskenänne, kehotus minulle ja siskolleni kuului silloin.

Kiireenkin keskellä minä muistan melkein aina pysähtyä kuuntelemaan, mitä pienessä päässä liikkuu. Rakastan lapseni ajatuksia ja hassuja sutkautuksia. Luemme iltasatukirjaa joka ilta. Siitäkään en tingi, vaikka tiskit tai työt odottaisivat. Silti leikistä laistaminen kaihertaa toisinaan mieltäni.

Juuri nyt tietoa lapsuudesta ja vanhemmuudesta suorastaan tulvii esimerkiksi mediasta, tämän jutun kaltaisista jutuista. Samalla tilanne johtaa joskus siihen, että vanhempana tuntee helposti huonommuutta, jos ei ole kaikilla mahdollisilla tavoilla hyvä äiti tai isä.

Sanna Isosävi huomauttaa, että paitsi tietoa monilla nykyvanhemmilla on omalle arjelleen myös enemmän vertailukohtia kuin aikaisemmilla sukupolvilla.

Ennen omaa vanhemmuuttaan pystyi vertailemaan lähinnä naapuruston vanhempiin, eikä heidänkään elämästään välttämättä tiennyt yhtä paljon kuin tänä päivänä tietää satunnaisen sometuttunsa elämästä.

– Vertailukohtien lisääntyessä vaatimukset omalle suoritukselle helposti kasvavat. Samalla vanhemmuus voi alkaa tuntua miinakentältä, jossa on jatkuvasti vaarassa astua harhaan ja toimia väärin, Isosävi sanoo.

Jos vanhemmalla ja lapsella on joskus hauskaa yhdessä tavalla tai toisella, se on jo iso juttu.

– Lastenpsykiatri Raisa Cacciatore onkin sanonut hyvin, että tämän päivän vanhempien on tärkeää opetella uudenlaista suopeutta itseään kohtaan. Se on tietysti jälleen yksi vanhemmuuden vaatimuksista, mutta myös muistuttaa hyvin siitä, ettei kukaan yksinkertaisesti voi olla täydellinen.

Jos vanhemmalla ja lapsella on joskus hauskaa yhdessä tavalla tai toisella, se on jo iso perheen hyvinvointia tukeva juttu, Isosävi vakuuttaa.

Tahallani en häviä

Myyräpelistä se alkoi, ja seuraavaksi siirryimme kanipelin kautta narraamaan magneettipäisillä ongilla värikkäitä puisia kaloja. Lasten lautapeleistä on tullut muutamassa vuodessa perheemme yhteinen suosikkitekeminen.

Iltaisin levitämme pelilaudan pikkukotimme valtavalle ruokapöydälle tai raivaamme sille tilan olohuoneen pörröiseltä matolta. Lapsi saa halutessaan päättää, minkä väriset nappulat kukakin ottaa, mutta tahallaan emme hänelle häviä. Otamme niin monta erää kuin lapsi tahtoo, jos nukkumaan meno tai kotoa lähtö ei oikeasti pakota lopettamaan.

Monina päivinä oikein odotan, että pääsen taktikoimaan nokkelaa pikku vastustajaa vastaan. Toisinaan nappulat lentelevät takaiskujen kasautuessa. Useimmiten pelihetket ovat kuitenkin rauhallisia tuokioita. Olen muuten huomannut, että pelatessa pystyy myös vaihtamaan kiireettä päivän kuulumiset – toisin kuin leikkiessä.

Teksti
Kuvat
Satu Kettunen