Et kasvaisi ihan vielä, myöntää Marjut Ollila välillä ajattelevansa lapsistaan. Sitten haikeutta seuraa helpotus.

Asetellessani yhdeksää kynttilää esikoiseni syntymäpäiväkakun päälle ajatus iskeytyy tajuntaani. Enää toinen samanlainen silmänräpäys, ja hän on täysi-ikäinen.

Koska en ole aivan varma, miltä tässä kohtaa pitäisi tuntua, siirryn keittiön nurkkaan huokailemaan ja nuolemaan kermavaahtoa vatkaimista. Sokeriseen makuun sekoittuu tippa haikeutta, ehkä jokunen kyynelkin, mutta päällimmäinen tunne on jotain muuta.

Näitä taitekohtia on mahtunut vanhemmuuteni varrelle useita. Niinä hetkinä en malttaisi odottaa lapseni oppivan uutta, muuttuvan piirun verran itsenäisemmäksi ja arjen helpottuvan. Mutta kaikki se tarkoittaa napanuoran paukkumista, joka sattuu kuin kuminauhan isku ranteeseen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kasva, älä kasva, kasva, älä kasva. Ottaisipa hän pian ensiaskeleensa, odotan malttamattomana. Mutta kun hän tekee niin, en voi olla ajattelematta aikaa, kun hän jo juoksee omiin menoihinsa minun jäädessäni katsomaan loittonevaa selkää ikkunasta. Ei, ei vielä!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En malttaisi odottaa lapseni oppivan uutta, muuttuvan piirun verran itsenäisemmäksi ja arjen helpottuvan.

On aina haikeaa siirtyä rakkaasta elämänvaiheesta toiseen. Silloinkin, kun vaihe on ollut raskas.

Muistan edelleen kirkkaana yli seitsemän vuoden takaisen elokuun aamun, kun uutta tarhareppuaan kantanut taapero jäi päiväkotiin ensimmäistä kertaa ja itkin salaa portin toisella puolella. Yksi ajanjakso jäi taakse, menimme vauhdilla kohti seuraavaa ja pelkäsin jääväni hiukan tarpeettomaksi.

Sitten tulivat ensimmäiset yökyläilyt ja WhatsApp-viestit koulun pihalta: Lähden suoraan kavereille, mennään äiti joskus toiste sinne leffaan. Napanuora on venynyt kipeästi monet kerrat. Ja niin sen kuuluukin.

Huomaan pelkoni turhiksi. En minä ole muuttumassa tarpeettomaksi.

Esikoinen kävelee keittiöön, ja jään kiinni siitä, että nuolin kipotkin yksin. Hän pyöräyttää minulle silmiään ja kiipeää sitten jakkaralle syliini. Halaa. Huokaisen. Saan kiinni siitä, mitä eniten tunnen. Se on uteliaisuus.

Nyt, kun lapseni on jo melkoisen iso ja silti vielä syliin mahtuvan pieni, saan tutustua hänen entistä syvemmin. Kuka sinä olet? Millaiseksi olet tulossa? Huomaan pelkoni turhiksi. En minä ole muuttumassa tarpeettomaksi. Ajat ja tavat vain muuttuvat.

Lapsi pukee kengät jalkaansa ja lähtee puistoon kaverinsa kanssa. Pian puhelimeni piippaa. Äiti, voidaanko mennä sinne leffaan? Jos se on jännittävä, pidän sua kädestä kiinni.

Laitan puolestani viestin omalle äidilleni. Hänelle, jolle edelleen kerron kaikkein tärkeimmät jutut.

Marjut Ollila on 9-, 4- ja 1,5-vuotiaiden lasten äiti, joka kokeili tänä kesänä muistojen säilömisen  lisäksi sienien säilömistä.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla