Kuvitus: Satu Kettunen
Kuvitus: Satu Kettunen

Me vanhemmat olemme oppineet hyviksi tsemppaajiksi. Paljon vaikeampaa on opettaa lapselle, milloin on hyvä hidastaa.

Koululaiselle tuli itku. Hän oli pakannut jumppapussin ja juomapullon valmiiksi eteiseen, sitonut hiuksensa ponnarille, muistanut vaihtaa vaatteet ja hoitanut läksynsä hyvissä ajoin. Kun enää piti päästä ovesta ulos ja lähteä, väsymys kaatoi pienen ihmisen sohvan pohjalle.

Äiti, mä en oikeasti jaksa, hän sanoi. Sisälläni kuohahti selittämätön tunne – jotakin ärtymyksen ja velvollisuudentunnon välimaastosta – joka purkautui sanoina: kyllä sinä jaksat.

Miten ankara ajatus.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Me vanhemmat olemme hyviä kirittäjiä ja kehumaan lapsia reippaudesta. Saman olemme oppineet itse. Osaamme hoitaa kolme asiaa samaan aikaan ja kiihdyttää tahtia stressin kasvaessa. Tätä tehokkuuden kulttuuria siirrämme suoraan lapsillemme.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Meistä he näkevät, miten täytyy vain painaa, vaikka väsyttää.

Hidastaminen on vaikeampaa. Kun tuntuu epäselvältä, pitäisikö lasta tsempata vai antaa hänen vain olla, vastaus tulee suoraan selkärangasta: Totta kai jaksat. Menet vain. Kyllä se siitä. Mutta mitä opetan lapselleni, jos ihan aina täytyy jaksaa, eikä omaa uupumusta kuulu kuunnella?

Sillä kerralla ymmärsin nähdä lapsen ja unohtaa velvollisuudentunteen. Pieni tyyppi kaivautui kainaloon. Jumppa jäi väliin, maailma ei kaatunut. Sen huomaaminen teki minulle hyvää.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla