Pienen lapsen vanhemmalla on aina seuraava neuroosi ovella, kirjoittaa Outi Kaartamo.

Olen pienen lapsen äidiksi vanha: tarvitsen lukulaseja, kun haluan tarkastella lastani lähemmin. Elämänkokemus suojelee minua joiltain vanhemmuuden paineilta, mutta ei neurooseilta.

Neuroottiset ihmiset muuttuvat vanhempina usein entistä neuroottisemmiksi. Tiedän pari äitiä, jotka suhtautuvat lastensa vaivoihin asiallisesti, ja ruotsinlaivallisen niitä, jotka huolestuvat, kun löytävät lapsestaan mustelman.

Kerhosta tuttu äiti keksi, että hänen vauvallaan on pienet silmät. Internetissä käytyään hän varma, että ”pienisilmäisyys” johtui raskauden aikana käytetystä maalinpoistoaineesta.

Mikä hirvittävä, sydäntä repivä lohduton tuska siitä, että kaikki on lopullisesti pilalla.

Muistan tunteen omalta raskausajaltani. Puolisoni puhdisti vinyylilevyä, ja liuottimen tuoksu kantautui nenääni – ja nenän limakalvolta istukan läpi suoraan sikiöön. Myrkytyskeskuksen asiantuntijan huvittunut ääni lohdutti.

Tämänkaltaisia kaikki meni -hetkiä oli lukuisia.

Sikiöstäni tuli kuitenkin taapero, joka oppii joka päivä jotain uutta. Eilen lapsi lähetti lentosuukon. Tänään hän sanoi aarre. Kaikki huoleni näyttävät menneen hukkaan. Mikä suunnaton onni!

Myrkytyskeskuksen asiantuntijan huvittunut ääni lohdutti.

Mutta aina vain hetken ajan, sillä uusi neuroosi huutaa jo ovella: oliko influenssarokotteen annoskoko liian suuri! Imuri käynnistyi lapsen vieressä, kuulo meni! Lapsi takoo päätään suihkukaapin seinään, neurologille!

Tähtihetkeni neuro-äitinä (ja -tyttärenä) oli, kun vaadin äitiäni kuvailemaan kaikki näkemänsä lapsen kakat keskellä yötä. Kun äiti erehtyi puhumaan koostumuksesta, karjuin puhelimeen: ”MÄ KYSYIN VÄRIÄ!”

 Seuraavana päivänä hävetti, mutta ei naurattanut. Pienen lapsen vanhemman pelot voivat olla naurettavia, mutta on surkeaa, miten paljon ne varjostavat ainutlaatuista aikaa.

Ajattelen usein vanhempia, joiden pelot ovat toteutuneet, ja liikutun heidän toimintakyvystään. Omia murheita on silti mahdottoman vaikea suhteuttaa niihin, joilla on paljon vaikeampaa.

Terapeutit kysyvät joskus asiakkailtaan, mitä näiden neuroosit oikein palvelevat. Lasten suhteen olisi mukava ajatella, että lasten hyvinvointia.

Pienen lapsen vanhemman pelot voivat olla naurettavia, mutta on surkeaa, miten paljon ne varjostavat ainutlaatuista aikaa.

Värisevän vanhemman on kuitenkin vaikea opettaa lastaan rohkeaksi. Kun lapsi kasvaa, yritän kasvattaa itseäni kohtaamaan ainakin väistämättömät: korvatulehdukset, punkin korvan takana, leikissä syntyneet ruhjeet, riidat kavereiden kanssa, ulkonäköpaineet.

Vähimmäistavoitteeni on, että kestän ne paremmin kuin lapseni.

Outi Kaartamo on toimittaja ja vuoden ikäisen lapsen äiti. Hän ostaa Facebook-kirppiksiltä lastenvaatteita, joita ei tarvitse, koska haluaa kirjoittaa kuvan alle ensimmäisenä av yv. Hän vuorottelee kolumnistina sormiruokabloggaaja Marjut Ollillan kanssa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.