Jos et ole varma ihmisen sukupuolesta, käytä hänestä sukupuolineutraaleja sanoja. Kuva: iStockphoto
Jos et ole varma ihmisen sukupuolesta, käytä hänestä sukupuolineutraaleja sanoja. Kuva: iStockphoto

Lapset eivät hätkähdä, kun puhutaan sukupuolen moninaisuudesta. Aikuisille aihe tuntuu olevan hankalampi, sanoo Maiju Ristkari, yksi Sukupuolena ihminen -tietokirjan tekijöistä.

”Nyt jälkikäteen ajatellen olin tajunnut tän asian ihan lapsena. Kun kiivettiin naapurin poikien kanssa puuhun, mulle saatettiin sanoa, että ei tytöt tee tuollaista. (...) mä ajattelin silloin, että niin, mutta kun mä en ole tyttö.”

Näin kertoo transsukupuolinen Jamie Sukupuolena ihminen -nettisivustolla

”Jos lapsi on transsukupuolinen, asia koskee myös vanhempia, ei vain sitä lasta. Kuvittele, että sä olisit kohdellut sun lasta tietyllä tavalla koko sen elämän, ja sitten sulle selviää, ettei se ikinä olisi halunnut tulla kohdelluksi ja nähdyksi sillä tavalla. Siinä varmaan helposti kysyy itseltään, miten mä saatoin tehdä sen mun lapselleni, miten mä en huomannut sitä.”

Trans- ja muunsukupuolisten tarinoita kertova Sukupuolena ihminen -valokuvanäyttely on kiertänyt Suomea yli vuoden, ja nyt tarinoiden jatkoksi on tekeillä on ensimmäinen suomenkielinen tietokirja sukupuolen moninaisuudesta.

– Siitä tulee tietokirja yläkouluikäisille ja lukiolaisille – ja myös heidän vanhemmilleen. Tuntuu, että nuorilla on nykyään aika hyvin tietoa asioista, mutta vanhemmilla on enemmän outoja käsityksiä, sanoo hankkeen tuottaja Maiju Ristkari.

Miten vanhempien siis kannattaa suhtautua, jos oma lapsi pohtii sukupuoli-identiteettiään tai ilmaisee sukupuoltaan tavoilla, joka ei istu perinteisiin normeihin?

1. Anna tilaa

– Jos esimerkiksi poika haluaa pukeutua mekkoihin, antaisin hänen tehdä niin, Maiju Ristkari sanoo.

Anna lapselle tilaa pohtia, kuka ja millainen hän on. Tärkeintä on, että lapsi tuntee olevansa kotona rakastettu sellaisena kuin on.

– Ei sen pitäisi olla keneltäkään pois, jos jonkun kokemus omasta sukupuolestaan ei istu perinteisiin normeihin. Normeja tärkeämpää on ihmisyys.

2. Älä pelkää

Kielteiset asenteet erilaisuuteen kumpuavat usein pelosta.

– Vanhempi saattaa pelätä, että lasta kiusataan erilaisuuden takia. On silti tosi tärkeää, että lapsi tuntee olevansa kotona hyväksytty omana itsenään. Ettei kotona tarvitsisi hävetä sitä, kuka ja millainen on. Häpeä on niin musertava tunne.

Jos huomaa olevansa peloissaan, kannattaa miettiä, miksi oikeastaan. Vertaistukea saa esimerkiksi Translasten ja -nuorten perheiden yhdistyksestä.

3. Ota selvää

Sukupuolen moninaisuuteen liittyy paljon vääriä käsityksiä.

– Usein kuulee sanottavan, että eikö enää tytöt saa olla tyttöjä ja pojat poikia. Asia on juuri päinvastoin: jokaisen pitää saada olla se, joka tuntee sisimmissään olevansa.

Sukupuolen moninaisuutta käsitellään nykyään kouluissa, mutta aikuistenkin on hyvä päivittää tietojaan. Esimerkiksi Seta on julkaissut oppaan Sukupuolen moninaisuus, joka löytyy netistä.

4. Kunnioita ihmisen omaa kokemusta

Kun kohtaat ihmisen, jonka sukupuolesta et ole varma, toimi näin:

Käytä toisesta sitä nimeä, jota hän pyytää käyttämään. Tämä koskee myös lempinimiä.

Kunnioita toisen oikeutta yksityisyyteen. Jokaisella on oikeus pitää sukupuolensa, transsukupuolisuutensa, kehonsa piirteet ja läpikäymänsä muutokset omana tietonaan.

Jos et tiedä toisen sukupuolta, puhu hänestä sukupuolineutraalisti.

(Neuvot poimittu täältä.)

Maiju Ristkarin, Nina Sunin ja Veera Jussilan tietokirja Sukupuolena ihminen ilmestyy ensi syksynä.

Vierailija

Mitä jos lapsi ei ole tyttö eikä poika? Neljä neuvoa vanhemmille

Hyvä, että näistä asioista puhutaan ja intersukupuolisekin nostettiin esille. On järkyttävää, että edelleen pikkulapsille tehdään kosmeettisia kirurgisia toimenpiteitä, jotka kohdistuvat sukuelimiin, koska aikuisia häiritsee niiden ulkonäkö. Sitten vielä kehdataan kutsua näitä leikkauksia "korjausleikkauksiksi" ikään kuin jokin tietty sukuelinten ulkonäkö olisi jotenkin väärä.
Lue kommentti
Vierailija

Mitä jos lapsi ei ole tyttö eikä poika? Neljä neuvoa vanhemmille

Hyviä vinkkejä, kiitos! Oma lapseni ei ole koskaan käyttäytynyt synnynnäiselle sukupuolelleen ns. stereotyyppisellä tavalla, joten olemme antaneet lapselle tilaa toteuttaa itseään omalla tavallaan. Toisen sukupuolenkokemus voi olla niin henkilökohtainen ja vaikea aihe dysforioineen, että sitä ei tulisi koskaan pakottaa tai painostaa toisesta ulos, eikä myöskään yrittää pakottaa ahtaaseen muottiin mihin itse kuvittelee toisen kuuluvan.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield

Kannattaa luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen. Ei latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun, vastaa lastenpsykiatri Janna Rantala.

”Lapsemme on 3,5-vuotias, uusiin ihmisiin hieman varauksellisesti ja ujosti suhtautuva poika. Parin viimeisen kuukauden aikana hän on selvästi vapautunut ja alkanut ottaa kontaktia oma-aloitteisesti niin tuttuihin kuin tuntemattomiin aikuisiin. Lapsen kerronnassa ei ole kuitenkaan rajoja, vaan hän saattaa kertoa esimerkiksi vanhemman sairaudesta täysin estottomasti kenelle tahansa.

En haluaisi latistaa lapsen avoimuutta ja juuri löytynyttä uskallusta puhua vieraammillekin. Kuitenkin jotkut asiat ovat mielestäni perheen sisäisiä asioita, jotka eivät kuulu muille. Toisaalta jotkut saattavat hämmentyä tai kokea vaivaannuttavana kovin yksityiskohtaisen selostuksen esimerkiksi juuri terveysasioista. Miten selittää asia lapselle ymmärrettävästi, mutta siten, ettei lapsi koe syyllisyyttä jo kertomistaan asioista eikä myöskään ala vältellä puhumista?”

Ujon puheliaan äiti

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa:

Saako aloittaa vitsillä? Lapsi kertoi kaupan kassalle heleällä äänellä, miten oli nähnyt aamulla äidin kakalla. Kotona äiti ohjasi lasta, että kakkaaminen on ok, mutta sellaisesta ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia. Seuraavalla kauppareissulla lapsi kertoi: ”Mä näin taas äidin kakalla, mutta siitä ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia.”

Pieni lapsi ei kerta kaikkiaan ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavoin kuin vanhempi. Viattomuudessaan hän kertoo juttua, johon hän toivoo kuulijan vastaavan mukavalla tavalla. Ehkä tarinan lapsi ajatteli, että kaupan kassa kertoisi vastavuoroisesti omista vessakokemuksistaan. Siinä sitten rupateltaisiin mukavasti asioinnin lomassa.

Kun lapsi kasvaa kannustavassa ja luottavaisessa ilmapiirissä, hän ei sensuroi puheitaan vanhemman reaktion pelossa. Raju reagointi kiellettyyn puheenaiheeseen on lasta häpäisevä kokemus, kuten olet viisaasti ennakoinutkin. Sitä en suosittele, vaikka vanhempaa hävettäisikin.

Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia.

Mitä siis tehdä? Aluksi voi tarkistaa, mitä kaikkea puhuu lapsen kuullen. Tärkeitä asioita ei silti kannata salata lapselta! Voi myös pohtia, miksi jokin asia ei omasta mielestä kuulu ulkopuolisille. Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia. Esimerkiksi sairaus saattaa jollekin olla julkinen puheenaihe, toiselle taas hyvin yksityinen.

Nolossa tilanteessa voi ohjata vaivihkaa keskustelua pois aralta alueelta ennen yksityiskohtien vyöryä. Kolmevuotias on hämättävissä kertomaan muista asioista. Tempun voi tehdä myös yllättävään kuulijan rooliin joutunut. Kannattaa siis luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen.

Esimerkiksi päiväkotien työntekijät kuuntelevat näitä juttuja pokka naamalla vuodesta toiseen ja suhtautuvat silti meihin vanhempiin asiallisesti. Kaikkien elämässä on monenlaista, yksityistäkin. Ollaan sen äärellä yhtä viisaita kuin sinä, eikä latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun.

Kysy Jannalta

Mietityttääkö lapsen kasvatus? Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin Meidän Perhe -lehden joka numerossa. Lähetä kysymys lomakkeella tai sähköpostitse meidanperhe@sanoma.com Laita viestin otsikoksi ”Janna vastaa”.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Teemusta, 22, vauvan syntymä tuntui yhtä aikaa hienolta, oudolta ja pelottavalta. Lue myös puolison näkemys tilanteesta.

”Kun Jenna joutui raskauden puolivälissä Helsinkiin sairaalaan, lähihoitajaopintojeni teoriaosuutta oli jäljellä enää pari viikkoa. Mietin, että mitähän tässä on tapahtumassa.

Jouduin keskeyttämään opinnot, mutta se jäi nopeasti mielestä.

Asuin Jennan sairaala-ajan hänen kaverinsa luona Vantaalla. En ollut ikinä ajanut autoa Helsingissä mutta nyt ravasin kaupunkien väliä aamuin illoin. Iltaisin tuntui hirveältä jättää Jenna yksin sairaalaan. Olisin halunnut pystyä kertomaan, kauanko tätä jatkuu.

Kun lääkäri totesi, ettei lapsi välttämättä selviä sektiosta tai ajasta sen jälkeen, pelkäsin eniten sitä, että menetän synnytyksessä molemmat, sekä lapsen että Jennan.

Näin Noonan ensimmäisen kerran, kun työnsin häntä keskoskaapissa kohti teho-osastoa. Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät. Oli vaikea tajuta, että noin pieni oli oikea ihminen.

Oli helpotus, kun Jenna viikon kuluttua pääsi pois sairaalasta ja muutimme Ronald McDonald -taloon sairaalan lähelle. Sain olla koko ajan Jennan kanssa.

Kaapissa näin vilauksen pikku otuksesta, joka oli kääritty folioon. Folion raosta katsoivat pienet silmät.

Minun oli vaikea hyväksyä, että Noonaa hoitivat muut kuin me. Ajattelin, että tärkein tehtäväni oli pitää Jennasta huolta: tuoda ruokaa ja puhua rauhallisia. Että Noona selviää kyllä.

Välillä tuntui, että olin todella yksin, sillä en puhunut omista tunteistani kenellekään.

Kaiken keskellä yritin ymmärtää, että meillä ylipäätään on lapsi. En ollut pitänyt sylissä edes tavallisen kokoista vastasyntynyttä ja nyt sain ensikosketukseni lapsiin voipaketin kokoisen vauvan kanssa.

Pelkäsimme joka päivä, että Noonan tilassa tulisi takapakkia.

Kun Noona muutti sairaalasta kotiin, aloin vihdoin uskoa, että tässä on todella meidän oma lapsemme. Olin kuitenkin ollut niin intensiivisesti Jennan tukena, että en ollut ajatellut ollenkaan omaa hyvinvointiani.

Varasin ajan psykiatriselle hoitajalle ja kävin juttelemassa. Puhuimme siitä, miltä lapsen saaminen oli minusta tuntunut: hienolta, oudolta, pelottavalta. Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Kotona vielä ensimmäiset puolitoista vuotta menivät Noonan pienten kilojen kanssa taistellessa. Kun Noona tuli kipeäksi, hän lopetti syömisen. Hän oli sairaalassa ainakin kymmenen kertaa. Onneksi olimme tottuneet siihen ja osasin luottaa, että sairaalassa Noonalla on hyvä olla.

Kaikki oli tapahtunut liian äkkiä, eivätkä ajatukseni olleet pysyneet mukana.

Noona ottaa edelleen päivittäin lääkettä kroonisen keuhkotaudin vuoksi. Toiset lääkkeet ovat aina mukana siltä varalta, että Noona juoksee ulkona liian lujaa ja saa hengitysvaikeuksia.

Nyt kaikki tuntuu kuitenkin tasapainoiselta. Jatkuva pelko on vaihtunut siihen, että huomaan, kuinka Noona kasvaa päivä päivältä

Parasta on saada seurata hänen 3-vuotiaan mielikuvitustaan. Kun Noona etsii keittiön pöydän alla näkymättömiä hiiriä, on turvallinen olo.”