Miten Minnan ja Ilonan perheissä ratkotaan ruuhkavuosien pulmia? Kuvat: Juha Salminen
Miten Minnan ja Ilonan perheissä ratkotaan ruuhkavuosien pulmia? Kuvat: Juha Salminen

On perhe, työ ja kovat vaatimukset omaa vanhemmuuttaan kohtaan. Yhdistelmä aiheuttaa välillä tunteen siitä, että arki kaatuu päälle.

– Pitäisi sitä, pitäisi tätä. Se kela pyörii päivittäin päässä, sanoo Minna Salakari, 39.

Yksi pitäisi ilmoittaa autokouluun, yhden kumisaappaat ovat pienet ja synttärit pitäisi järjestää. Hiljattain unohtuivat yhdet kaverisynttärit, ja hammaskeiju unohti käydä. Tyypillistä ruuhkavuosimeininkiä, siis.

Salakarin turkulaisessa perheessä on yksi päiväkodissa oleva kuusivuotias, yksi jääkiekkoa harrastava 16-vuotias ja yksi lukioläksyissä apua kaipaava 18-vuotias. Siihen kun lisää vielä työn takia paljon matkustavan yrittäjämiehen Mikon, Minnan valmisteilla olevan väitöskirjan ja kakkostyön tuntiopettajana, sekä vielä oman liikuntaharrastuksen kolmesti viikossa, ollaan ruuhkavuosien ytimessä.

Lisäksi Minna haluaa, että perhe syö yhdessä ja kaikki ”näyttävät nenäänsä ulkona” joka päivä.

Minna haluaa, että lapset syövät terveellisesti. Kuva: Juha Salminen
Minna haluaa, että lapset syövät terveellisesti. Kuva: Juha Salminen

– Olen tietyllä tavalla suorittajaäiti. Haluan, että asiat menevät oikein. Kun neuvolassa on ohjeistettu, että on hyvä syödä viisi kertaa päivässä, niin meillä kyllä syödään niin, Minna sanoo.

40 prosenttia ruuhkavuosiaan elävistä suomalaisista kokee, että työn ja muun elämän yhteensovittaminen on vaikeaa.

Minna Salakari on monella tapaa tyypillinen suomalainen lapsiperheen äiti. Hänellä on työ, perhe ja kovat vaatimukset omaa vanhemmuuttaan kohtaan. Yhdistelmä aiheuttaa välillä tunteen siitä, että arki kaatuu päälle.

Tuoreen Työelämä 2020 -selvityksen mukaan 40 prosenttia ruuhkavuosiaan elävistä suomalaisista aikuisista kokee, että työn ja muun elämän yhteensovittaminen on vaikeaa. Erityisesti ongelmat korostuvat 28–57-vuotiailla naisilla, jotka edelleen kantavat päävastuun perhe-elämän organisoinnista.

Eikä kyseessä ole pelkkä tunne siitä, että arki on kiireistä ja vaativaa. Työelämän vaatimukset ovat tutkitusti aivan toisenlaiset kuin muutama vuosikymmen sitten. Sama koskee lasten päiväkotia, koulua ja harrastuksia, jotka kaikki vaativat aktiivista yhteydenpitoa, kuskaamista, myyjäisiä, välineiden ja tavaroiden hankkimista ja huoltamista ja jatkuvaa aikataulusumplintaa.

Intensiivinen vanhemmuus on 2000-luvun kasvatustrendi.

Konkreettisesti kuormittavien asioiden lisäksi vanhemmat vaativat itseltään asiantuntijatason suorituksia kasvattajina. Tutkijat puhuvat intensiivisestä vanhemmuudesta, joka on 2000-luvun kasvatustrendi.

– Sen taustalla on kehityspsykologinen näkemys siitä, että kaikki vanhempien teot ja tekemättä jättämiset vaikuttavat lapsen elämään hamaan tulevaisuuteen, kertoo sosiologian tohtorikoulutettava Ella Sihvonen Helsingin yliopistosta.

Koskaan aikaisemmin meillä ei ole ollut näin paljon tietoa siitä, millainen hyvä arki on, miten sitä eletään ja kuinka lapset kannattaa kasvattaa. Intensiivinen vanhemmuus korostaa asiantuntijatiedon merkitystä kasvattamisessa, ja sellaista on hirveä määrä tarjolla. Usein tieto voi myös olla ristiriitaista, kuten ruoka- ja terveysasioissa.

Vähemmästäkin tulee paineita.

Tiukat raamit arjessa helpottavat elämää.

Kello 6.15 ylös, kello 7.20 ovesta ulos, ruoka kello 17 ja kello 21 lapsilla hiljaisuus.

Minna Salakarin ykkösase arjessa on ankara aikatauluttaminen.

– Olen huomannut, että tiukat raamit arjessa myös helpottavat elämää, Minna sanoo.

Varsinkin kun isommat lapset olivat pieniä ja mies saattoi olla parikin viikkoa työmatkalla, jämäkät arkirutiinit pitivät paletin kasassa.

Päiväaikatauluun kuuluvat myös Minnan omat hetket. Ensimmäinen niistä on kello 6.15, jolloin Minna herää. Oma hetki kestää 15 minuuttia.

– Lataan kahvinkeittimen aina illalla valmiiksi. Aamulla juon rauhassa kahvit ja selaan työsähköpostit läpi.

Toinen oma hetki on illalla kello kuuden kahvi, johon mieskin usein liittyy, jos ei ole työmatkalla. Silloin jutellaan hetki ja selaillaan lehtiä ja somea. Minnalle on myös tärkeää, että lapset menevät nukkumaan yhdeksältä. Silloin hänelle jää rauhallista aikaa omaan iltapalaan ja vaikka Netflixin katseluun miehen kanssa. Vaikka molemmat tekevät paljon ja intohimoisesti töitä, iltayhdeksän jälkeen kumpikaan ei yleensä enää avaa läppäriään.

– Silloin saamme jutella ilman, että joku keskeyttää koko ajan. Samalla saatan vaikkapa ripustaa pyykkejä kuivumaan ja mies viikata kuivia vaatteita.

Lapsiperheessä ei siivottava lopu kesken. Kuva: Juha Salminen
Lapsiperheessä ei siivottava lopu kesken. Kuva: Juha Salminen

Perhe syö aina kello viisi. Aikatauluun pystytään, koska Minna ei haikailekaan valmistavansa konstikkaita, vaihtelevia ruokia. Salakarien perheessä syödään niin kuin sadoissa tuhansissa muissakin suomalaisperheissä.

– Pari kertaa viikossa nakki- tai siskonmakkarakeittoa, joka tehdään pakastekasvis- ja perunapussista, jauhelihakastiketta ja lihapullia, jotka tulevat uunissa yllättävän nopeasti.

– Inhoan kaupassakäyntiä, joten suunnittelen ruuat tarkkaan etukäteen. Tilaamme myös ruokakassipalvelua, jossa raaka-aineet ja reseptit toimitetaan kotiin. Sekin helpottaa.

Ruuan jälkeen vanhin lapsi tekee läksyjä, keskimmäinen lähtee treeneihin ja nuorimmaisen äiti laittaa ulos. Rivitalossa asuu kavereita ja hiekkalaatikolla on seuraa.

”Olen koettanut opetella antamaan anteeksi itselleni sen, että koko ajan jää jotain juttuja tekemättä ja hoitamatta.”

Minna tunnistaa intensiivisen vanhemmuustrendin vaatimukset.

– Ymmärrän, ettei kukaan muu vaadi minulta mahdottomia, vaan ne paineet ovat omassa päässäni. Olen koettanut opetella antamaan anteeksi itselleni sen, että koko ajan jää jotain juttuja tekemättä ja hoitamatta.

Hänen kaaoksensietokykyään vahvistaa se, että hän rakastaa arkea ja haluaa tietoisesti viettää paljon aikaa kotona lastensa kanssa, koska omassa lapsuudessa niin ei ollut.

– En muista, että olisin viettänyt oman äitini kanssa aikaa ollenkaan siinä määrin kuin itse vietän omien isojenkin lasteni kanssa. Äitini kävi töissä, eikä siihen aikaan keskitytty niin täysillä lapsiin.

Myös rivitalossa asuminen on Salakareilla päätös, jonka he kokevat helpottavan arkea. Rivitaloyhtiössä asuminen vähentää talon ja pihan ylläpitorumbaa verrattuna omakotiasumiseen. Salakarien rivitalossa on pienimmälle lapselle samanikäisiä kavereita, joiden perheiden kanssa vahditaan ja kuskataan lapsia vastavuoroisesti. Myös Minnan vaatima päivittäinen ulkoilu hoituu eskarilaiselta parhaan kaverin kanssa pihassa ilman, että äidin on oltava koko ajan paikalla.

Siivoaminen on ulkoistettu siivoojalle, joka käy Salakareilla joka toinen viikko. Hänetkin on palkattu yhdessä rivitalonaapurien kanssa. Arkisin Minna ”valesiivoaa”, eli hoitaa pois tiskit, lakaisee keittiön ja eteisen lattiat, pesee toisinaan vessan ja komentaa teinejä keräämään tavaransa lattialta. Sängyt saattavat arkisin jäädä petaamatta, mutta siitä Minna ei suostu ottamaan paineita.

– Kun edellinen sukupolvi kutsui vieraita, oli kunnia-asia, että on siistiä, on leivottu kakku ja pölyt on pyyhitty taulujen päältä. Meidän sukupolvelle on saavutus, että kutsuu ystäviä kylään eikä siivoa ollenkaan.

Turkulaisilla Ilona Laineella ja Samuli Laaksosella on pienempi perhe kuin Salakareilla, mutta hekin ovat miettineet ratkaisuja ruuhkavuosien helpottamiseen.

– Työaikojen sumplinta, sanoo Ilona, 26.

Se mahdollistaa miellyttävän perhearjen kolmevuotiaan lapsen kanssa. Katsastuskonttorilla työskentelevä mies Samuli voi mennä töihin joustavasti joko yhdeksään tai kymmeneen, joten hän voi viedä lapsen hoitoon rauhalliseen tahtiin. Ilona taas pääsee töistään vakuutusyhtiöstä lähes aina neljältä.

– Haluamme, että lapsi on mahdollisimman lyhyen päivän hoidossa, Ilona sanoo.

Ilona ja Samuli haluavat pitää arjen mahdollisimman seesteisenä. Kuva: Juha Salminen
Ilona ja Samuli haluavat pitää arjen mahdollisimman seesteisenä. Kuva: Juha Salminen

Se on yleinen arvo, joka tupsahtaa elämään lapsen syntymisen jälkeen. Lasten hoitopäivien ei haluta venyvän pidemmiksi kuin aikuisten työpäivät.

– Erityisesti nuoremmalla ikäluokalla on aivan erilainen arvomaailma ja suhde työhön kuin vanhemmilla, sanoo Ruuhkavuosien ratkomisopas -kirjan (Tietosanoma 2016) kirjoittanut juristi Maria Carlsson.

Se tarkoittaa sitä, että perhettä, ystäviä ja vapaa-aikaa pidetään yhä tärkeämpinä, eikä niitä haluta uhrata työelämän takia.

Carlsson katsoo intensiivistä lapsiperhearkea sekä omasta kokemuksestaan että työnantajan näkökulmasta. Carlssonin entisessä työpaikassa huolestuttiin, sillä heiltä alkoi irtisanoutua pikkulapsivaihetta eläviä työntekijöitä, joita firma ei olisi halunnut menettää.

– Huomasimme, että naisjuristit irtisanoutuivat meiltä suunnilleen silloin, kun he saivat toisen lapsensa.

Syntyi kolmen vuoden mittainen projekti, jossa tutkittiin, mitä työpaikalla voitaisiin tehdä, jotta koti- ja työ-elämä eivät olisi toisilleen niin vastakkaiset.

Kävi ilmi, että työntekijät eivät niinkään kaivanneet konkreettisesti tuntimäärältään lyhyempiä työpäiviä kuin sitä, että heidän elämäntilannettaan ymmärretään ja että työn tekemisen tavoissa voidaan tarvittaessa joustaa.

– Pienten lasten vanhemmat tarvitsevat työpaikalla joustavuuden lisäksi arvostuksen ja kunnioituksen tunteita. Usein huonosti nukkuneena ja lapsiperhe-elämän kaaoksessa alkaa tehdä työstään ja elämästään johtopäätöksiä, joita ei tekisi paremmin levänneenä. Moni esimerkiksi pohtii työpaikan vaihtamista vanhempainvapaan aikana. Mutta onko se järkevä ajankohta miettiä suuria uramuutoksia, Maria Carlsson pohtii.

Carlssonin johtamassa ruuhkavuosiprojektissa ratkaisut olivat lopulta pieniä mutta merkittäviä: Sisäisiä kokouksia ei pidetty päiväkotien vienti- ja hakuaikoihin. Oma esimies oli vanhempainvapaalla olevaan yhteydessä ja kyseli kuulumisia, jottei poissaolija kokisi oloaan ulkopuoliseksi. Vanhempainvapaalta palanneille hankittiin mentori talon sisältä helpottamaan paluuta.

Hankkeen tulokset olivat hyviä, mutta moni asiaa jäi myös mietityttämään. Carlsson pohtii esimerkiksi, miten voitaisiin purkaa sitä epäsuhtaa, että lapsen saaneen asiantuntijanaisen palkka- ja urakehitys helposti pysähtyvät kun taas perheellistyneen miehen kiihtyvät. Toisaalta miehet joutuvat usein perustelemaan vanhempainvapaiden käyttöä.

Valtavat vanhemmuusvaatimukset koskevat ensisijaisesti naisia.

Intensiivinen vanhemmuus ja suorittaminen kotona ovat leimallisesti naisten asia, muistuttaa Ella Sihvonen Helsingin yliopistosta.

Perhe-elämää koskevat yhä kaksoisstandardit: toisaalta korostetaan yhdenvertaisuutta, mutta toisaalta valtavat vanhemmuusvaatimukset pitkään jatkuvine imetyksineen koskevat ensisijaisesti naisia.

– Se alkaa jo raskausaikana, jolloin äidin vastuuta ja valintoja korostetaan.

Siitä alkaa kehä, josta äidistä muodostuu kotiasioiden päällikkö ja korvaamaton vanhempi. Isälle jää apulaisen rooli, vaikkei mikään asiantuntijatieto sellaiseen suoranaisesti ohjaakaan.

Siitä syntyy äideille stressiä, syyllisyyden tunteita ja välillä jopa tunne siitä, ettei pysty hoitamaan sekä työtä että kotiarkea. Se on harmi, sillä Työolojen kolme vuosikymmentä -tutkimuksen mukaan 80 prosenttia alle kouluikäisten lasten palkansaajaäideistä kokee, että he jaksavat paremmin lasten kanssa silloin, kun käyvät myös töissä.

”Kannattaa laskea reilusti rimaa. Elämän ei tarvitse olla kiiltävää ja puunattua.”

– Minun vinkkini on, että kannattaa laskea reilusti rimaa. Elämän ei tarvitse olla kiiltävää ja puunattua. Kotona riittää, että kuuntelee, mitä asiaa lapsilla on, Maria Carlsson sanoo.

Hänellä on itsellään 10- ja 6-vuotiaat lapset ja juristimies. Kun esikoinen nukkui ensimmäiset puoli vuotta niin huonosti, ettei Carlsson muista ajasta mitään, he päivystivät miehen kanssa vuoroöinä. Kodin tip top -laittamisesta on luovuttu. Kaikki mahdollinen lastenhoito- ja kuskausapu on aina otettu vastaan.

Samat arjen helpotuksen keinot on hoksannut llona Laine. Vastuut jaetaan.

– Olemme alusta asti sopineet, että pyrimme täyteen tasavertaisuuteen kaikessa. Ei siitä tulisi mitään, että mies tulisi kotiin ja menisi kaukosäätimen kanssa sohvalle makaamaan.

Kun lapsi oli puolitoistavuotias, Ilona ja Samuli tajusivat toisenkin asian. Itseään ei ole pakko ajaa elämäntilanteeseen, joka jo etukäteen kuulostaa ahdistavalta: ruuhkavuosissa rämpimiseen. Siksi he eivät haaveile toisesta lapsesta ainakaan vielä useampaan vuoteen.

”En halua elää niin, että odottelen vain, koska ne ruuhkavuodet ovat ohi.”

Yhden lapsen kanssa elämä on ollut suhteellisen sujuvaa ja helppoa, eikä Ilona halua riskeerata, että toinen lapsi olisi luonteeltaan aivan erilainen.

Sekin on mahdollista, että perheen lapsiluku ei tästä kasva.

– En halua elää niin, että odottelen vain, koska ne ruuhkavuodet ovat ohi, Ilona sanoo.

Mökkiolosuhteet tekevät immuunipuolustusjärjestelmälle hyvää.

Tampereen yliopiston tuoreen tutkimuksen mukaan jo kahden viikon altistus erilaisille maaperästä löytyville mikrobeille voi parantaa ihmisen vastustuskykyä. Kun keho saa torjuttavakseen monipuolisesti luonnon tavallisia ja vaarattomia bakteereja, se pysyy ikään kuin hereillä ja osaa erottaa ihmiselle oikeasti haitalliset bakteerit. 

– Jos elimistö ei saa riittävästi mikrobialtistusta, immuunipuolustusjärjestelmän kyky kontrolloida ylilyöntejä heikkenee, Tampereen yliopiston professori Heikki Hyöty kertoo. 

Esimerkiksi kaupungissa asuva lapsi ei välttämättä altistu arjessa riittävästi luonnon omille bakteereille, jolloin seurauksena voi olla erilaisia allergioita tai  suolistosairauksia.

Tutkimuksessa koehenkilöiden käsiin hierottiin päivittäin metsäisiä maa-aineksia.

Tutkimuksessa oli mukana kaupungissa asuvia koehenkilöitä, joiden käsiin hierottiin päivittäin metsäisiä maa-aineita. Sen jälkeen kädet pestiin vain vedellä. Tutkimuksessa selvisi, että kahden viikon jakson jälkeen koehenkilöiden mikrobisto oli monipuolisempi kuin ennen testiä.

Jo aiemmin on ollut tiedossa, että maaseutumaisessa ympäristössä asuvilla lapsilla on vähemmän atooppista ihottumaa kuin kaupunkilaislapsilla. Hyviä bakteereja ja mikrobeja löytyy erityisesti metsästä.

Joten kesän mökkireissulla voi relata rauhassa: jos lapsi möyrii mullassa eikä pese heti perään käsiään, se on ihan okei. Hän kasvattaa huomaamattaan vastustuskykyään.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Mikä toimii yhdellä lapsella, ei välttämättä toimi maailman kahdella miljardilla muulla lapsella, kirjoittaa Marjut Ollila.

On helppoa olla täydellinen kasvattaja. Siihen ei tarvita kuin roppakaupalla tahdonvoimaa, ihanteita sekä lujia päätöksiä. Eikä edes yhtään lasta.

Lasten saamisen myötä olen saanut huomata – joskus katkerana mutta useimmiten huvittuneena – että teoria tuppaa toisinaan olemaan yhtä kaukana todellisuudesta kuin itä lännestä.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin. Pidän suuni supussa aina, kun olen aikeissa sanoa, että ”Sitten kun sinulla on yksi/kaksi/kolme lasta, huomaat...”

Tiedän hyvänä päivänä noin suurin piirtein, miten saan nämä kolme omaani hoidettua. Maailman kahdesta miljardista muusta lapsesta en menisi vannomaan. Mikä toimii yhdellä, saattaa toiselle olla kryptoniittia.

Viimeistään kolmannen lapseni synnyttyä tungin äitikorttini syvälle povarini uumeniin.

Kokemus toki opettaa, ja hyvinä pitämiäni vinkkejä voin kysyttäessä jakaa, mutta toisen puolesta en ala tietää. Yritän muistaa, että synnytyksen yhteydessä minusta ei tullut oraakkelia, vaan ihan vain äiti.

Jollain tapaa sitä silti muuttuu uuden lapsen saadessaan. Ikään kuin syntyy uudelleen vanhemmaksi. Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti. Ovathan hekin uniikkikappaleita.

Kun halusin tietää, millaista menoa olisi odotettavissa kolmilapsisena, soitin viisilapsiselle ystävälleni.

Maanittelujen jälkeen hän suostui raportoimaan, että sinähän tiedät vanhan lapsiperhetotuuden, miten kaksi menee siinä missä yksikin vain, jos kyse on pullasta. Nyökyttelin ja odotin hänen sanovan, että kolmas pulla kuitenkin menisi siinä sivussa jo rutiinilla.

Mitä vielä! Sain kehotuksen varautua elämäni suurimpaan härdelliin. Lapset pelaisivat ylivoimapeliä, eikä aikuisten käsipareja enää riittäisi jokaiselle. Neljäs ja viides saattaisivat jo mennäkin omalla painollaan.

Vaikka olen edelleen yksi ja sama, olen jokaiselle kolmestani erilainen äiti.

Myös sen neuvon sain, että jos useampilapsiseen perheeseen eksyy mikä tahansa tauti, noro tai kihomadot, siivousoperaation sijaan on helpompi ottaa lapset ja muuttaa pois kotoa. Sitten nauroimme, ensin katketaksemme, lopulta hiukan hermostuneina.

Puhelun jälkeen lähdin välittömästi leikkaamaan lasten kynnet tautien ehkäisyn nimissä. Vilkaisin vain nopeasti äitikortistani toimintaohjeet: yhdeltä kynnet leikataan nukkuessa, toiselta rusinoilla lahjoen ja kolmannelta... niin, hänen kyntensä pitääkin viilata.

Marjut Ollila on 3- ja 8- vuotiaiden lasten sekä viisikuisen vauvan äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta. Hän vuorottelee kolumnistina toimittaja Outi Kaartamon kanssa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.