Karvaista naista pidetään epäsiistinä.

Naisista 78 prosenttia ajaa kainalot, bikinirajat ja sääret, paljasti Meidän Perhe -lehden suuri karvakysely. Kolmannes siistii häpykarvojaan ja yhtä moni ajaa kaikki karvat pois.

Miksi naiset sheivaavat? Perusteluja oli monia:

1. Siistimpi ja puhtaampi olo

"Ajelen yksinkertaisesti siksi, että tuntuu siistimmältä. Häpykarvojen suhteen on vaihtelevuutta: joskus ajelen vain bikinirajan, mutta useimmiten kaikki, johon pyrinkin. Jos karvoja on kasvanut enemmänkin, on iso homma ajella kaikki, joten häpykarvatkin kannattaa aina ajella kokonaan. Pientä sänkeä saa sielläkin olla, vaikka posliini tuntuu parhaimmalta erityisesti seksin suhteen."

"On epäsiistin ja epäpuhtaan näköistä jos karvoja ei ajelisi tai siistisi koskaan."

"Se, että ajelee kainalot on ihan ykkösjuttu. Kesällä pitäisi olla pakollista kaikille (myös miehille pieni siistiminen tekee ihan hyvää) ja talvella myös niille, jotka käyvät uimahallissa tai kuntosalilla käyttävät hihattomia toppeja. Bikiniraja on hyvä myös aina pitää siistinä. Muotoilematon puska naisella (ja miehelläkin) on suorastaan kuvottavaa katsottavaa. Ihan paljas ei tietenkään tarvitse olla. Sääret tulevat vasta kolmosena - talvella pitkien lahkeiden alla saa rehottaa... Paitsi jos käy uimassa tai salilla :) Mutta kesällä sääret on syytä pitää sileinä."
 
"Ensinnäkin koen, että olen siistimpi ilman karvoja, esim kuukautisten aikaan paikat pysyy paremmin puhtaina ja raikkaina. Kainaloissa karvat alkavat joskus haista hielle,vaikka pesisi kainaloita ja käyttäisi deodoranttia. Sääret nyt on kiva pitää sileinä,olo on paljon sensuellimpi ja tuntuu mukavalle."
 
 
2. Jotta en antaisi itsestäni huonoa kuvaa
 
"Ajan karvat pois vain, jotta en leimautuisi epäsiistiksi. Talvella riittää pelkkien kainaloiden ajaminen: kesällä sitten uimarantakaudella täytyy heittää talviturkki myös jaloista ja bikinirajalta."
   
 
3. Jotta hiki ei haisisi
 
"Ajan kainalot koska hienhaju tarttuu muuten karvoihin, pysyy paremmin freessinä. Lisäksi sen takia ettei näytä kovin naiselliselta jos on kauhea puska kainaloissa :) Sääret ajan laiskemmin (mutta silti säännöllisesti) talvisin mutta aina jos ne pitää näyttää jollekin, esim uimahallissa. Minulla kasvaa jaloissa tummaa paksua karvaa, ymmärrän jos on vaalea harvempi kasvu niin ei niin tärkeää? Sitten kun alkaa shortsikelit on pakko ajaa useammin. Bikinirajaa ajan aina jos pitää näyttäytyä pikkuhousuissa/uima-asussa :) Oma mies ei niin välitä onko bikiniraja ajettu, teen sen ihan itseni ja muitten takia."
 
"Ajan kainalokarvat, ettei hiki haisisi. En aja muita karvoja, koska olen laiska enkä viitsi ja lisäksi bikinirajan ajamisesta tulee kutisevia punaisia näppyjä, jotka sattuvat."
"Kainaloista ajan koska muuten hiki haisisi, kun jäisi karvoihin muhimaan :D Ja on hurjan näköistä jos naisella kasvaa kainalokarvat,yöks. Sääret ajan koska olo on naisellisempi, mutta ylensä ajan sääret vain juhlatilaisuuteen, jossa sääret paljastuvat mekon alat/kesällä. Häpyalueen karvoitusta siistin/muotoilen, seksi on mukavampaa."
 
 
4. Mieskin ilahtuu
 
"Ajan kainalot ja sääret, koska ovat omasta ja miehen mielestä 'naisellisemmat' ilman karvoja. Bikinirajan siistin ihan omista siistimissyistä. En aja häpykarvoja kokonaan pois, koska siinä tapauksessa karvaton ei ole naisellinen!"
 
"Ajan karvani säännöllisesti, sillä karvat eivät ole naisellisia, ja olen vaikutuisessa parisuhteessa. Mieheni mielestä on mukavaa, kun sääreni ovat sileät. En kuitenkaan ajele vain miellyttäkseni miestäni. Minulle karvojen ajamisesta on tullut hieman samanlainen riitti kuin naamanpesusta tai hiustenpesusta; se kuuluu osana naisellisuuden ylläpitoani. Alapäätäni vain trimmailen, sillä täysin karvattomana tuntisin oloni alaikäiseksi. Olen aikuinen nainen ja ylpeä siitä."
 
"Ajelen, koska mielestäni se on kauniimman näköistä. Mieskin tykkää."
 
"Jos sen verran avopuolisoa kunnioittaa, ettei ole yhtä karvainen kuin hän, kuitenkin haluaa naisen kanssa asustaa."

 
5. Sosiaalisen paineen vuoksi
 
"Ajan karvani, koska naisten on 'pakko'. Nykymaailmassa karvaisuus on inhottavaa. Monikaan mies ei seurustelisi naisen kanssa, jonka jalkakarvat rehottavat vapaasti. Mutta mielelläni pitäisin karvani, jos voisin."
 
"Käyn uimahallissa 3 x viikossa ja jo senkin takia on oltava siisti. Naisella karvoitusta pidetään sopimattomana (jostakin syystä)."
 
"Kuuluu nykymaailman ihanteisiin, että naisella ei ole karvoja. Ärsyttävää, vie aikaa."
 
"Sosiaalisen paineen takia."
 
Toisaalta kaikki eivät vain ehdi:
 
" Ajelisin kaiken pois, jos vaan aika riittäisi. Pienen lapsen äitinä tuntuu välillä, että jotkut omat karvat on pikkujuttu ja onneksi mieskin on alkanut tottua, että meidän perheessä asuu pieni gorilla."

Kyselyyn vastasi 2 200 naista.

Vierailija

Miksi nainen sheivaa?

Tässä tuli syy suomalaisten suureen avioeroprosenttiin, noin 50 %. Kun kolmannes ajaa kaikki pois, eli 33 %, ja kun yhtä suuri osaa sheivaa pillukarvansa, eli 33 % ajaa puolet pois, niin se puolet on siitä 16,5 %, ja keskimäärin tällöin 49,5 % suomalaisen naisen pillukarvasta on pois erittämästä naiselle tyypillistä feromonia. Se saa kaksi tärkeää asiaa: naisen oma feromonien tunnistamiskyky tunnistaa väärän miehen hänelle, eli ajeltu nainen tunnistaa aina väärin. Ja, toisaalta, kun naisen oma...
Lue kommentti
Ninnin blogi käsittelee oman lapsen menettämisen surua ja siitä selviytymistä, mutta se on myös uusperhe-elämää ja sijaisvanhemmuutta. Kuva: Suvi Reijonen.
Ninnin blogi käsittelee oman lapsen menettämisen surua ja siitä selviytymistä, mutta se on myös uusperhe-elämää ja sijaisvanhemmuutta. Kuva: Suvi Reijonen.

Vauva.fin uusi blogi Terkuin Ninni kertoo arjesta sen jälkeen, kun pahin on tapahtunut. Kirjoittaja avaa lapsen kuolemaan liittyviä tunteita.

Terkuin Ninni -blogia kirjoittavan Ninni Laakkosen tarina on surullinen, mutta toivoa täynnä. Joensuulainen Ninni itse on iloisen räiskyvä, naurava nainen. Hän kertoo haluavansa ammentaa omista kokemuksistaan muille voimaa ja toivoa. Terkuin Ninni -blogin pohjavire on sen teemoista huolimatta positiivinen.

– Elämme uusperhe-elämää, jossa mukana pyörii tyttärieni lisäksi puolisoni Ismo, jolla on hankala invaliditeetti sekä viime syksynä porukkaan hypännyt lainalapsi. Keväällä 2015 saimme Ismon kanssa kehitysvammaisen ja hyvin sairaan pojan, Lemmyn. Hän menehtyi viime syksynä, kahden ja puolen vuoden iässä.

Lemmy syntyi muuttamaan maailmaa

Kun Lemmy syntyi, eivät Ninni ja Ismo odottaneet vammaista tai muuten erityistä lasta. Toisin kuitenkin kävi. Ensin Lemmyllä diagnosoitiin rakennepoikkeavuuksia, kehitysvamma ja spastisuutta sekä käden epämuodostuma – pikkukäsi. Myöhemmin listaa jatkettiin muilla vaikeilla sairauksilla.

Ninni ja Ismo olivat ensin shokissa. Vaikka asenne olisi kuinka positiivinen, vammaisen lapsen syntymä ja sitä seuranneet diagnoosit eivät ole helppoja asioita.

Omat tulevaisuuden suunnitelmat jäivät, ja Ninnistä tuli Lemmyn omaishoitaja. Arjessa oli paljon kysymyksiä vailla vastauksia: Miten hyväksyä oman lapsen vaikea vamma? Miten rutinoitua sairaala-arkeen, kuolemanpelkoon, jatkuviin huonoihin uutisiin ja vieraiden ihmisten suhtautumiseen? Miten selittää perheen isommille lapsille pikkuveljen vaikea, myöhemmin kuolemaan johtava sairaus?

Raha ei aina ole merkityksellistä, asenne on. Sen Lemmy Ninnille opetti.

Anna äidille päivän palkka, Ninni tapasi sanoa Lemmylle. Ja Lemmy hymyili. Se oli paras palkka, jonka Ninni omaishoitajan työstään sai.

– Muutahan omaishoitajan työstä ei juuri maksetakaan, Ninni nauraa.

Mutta piti pysyä positiivisena. Raha ei aina ole merkityksellistä, asenne on. Sen Lemmy Ninnille opetti. 

Joten Ninnin asenne oli rock. Se oli pieruhuumoria silloinkin, kun oli kaikkein vaikeinta. Edelleen se on tulevaisuuteen katsomista niinäkin hetkinä, kun tulevaisuutta ei tunnu enää olevan.

Ninni ja Ismo haluavat kertoa Lemmystä kaikille, tuoda erityisyyttä näkyväksi.

Lemmy oli puolitoistavuotias, kun lääkäri kertoi surullisen uutisen: kehitys oli taantunut, ja aivoissa todettiin rappeuttava sairaus. Pojan elämän pituudesta ei tiedetty mitään varmaa. Se saattoi olla mitä vain viikoista vuosiin.

Ninni ja Ismo haluavat kertoa Lemmystä kaikille, tuoda erityisyyttä näkyväksi. He halusivat sitä jo Lemmyn eläessä, ja haluavat edelleen. Siksi Ninni alkoi kirjoittaa blogia arjesta erityislapsen kanssa. Ninnille oli tärkeää saada sanoa ääneen, että erityisyys on rakasta, raskasta, jokaiselle omanlaistaan ja arkisen tavallista.

Nauran, vaikka suren

Joulukuussa Ninni siirtyi Lemmyn kuolemasta huolimatta kirjoittamaan blogiaan Vauva.fihin. Saako surusta kirjoittaa? Miten lasta saa tai pitää surra? Tuntevatko kaikki lapsensa menettäneet näin? Näitä Ninni pohtii blogissaan.

– Lemmy kosketti monia ihmisiä eläessään, muutti ajatuksia, mursi muureja, yhdisti ihmisiä. Lemmy muutti maailmaa paremmaksi. Olen luvannut jatkaa maailman muuttamista omalta osaltani.

– Kirjoitan jatkossakin avoimesti erilaisuudesta, tunteista, elämästä ja kuolemasta. Varsinkin oman lapsen kuolemasta. Se ei saa olla tabu. Jos uskalsin kohdata lapseni kuoleman, uskallan myös kohdata maailman, Ninni kirjoittaa blogissaan.

”Jos uskalsin kohdata lapseni kuoleman, uskallan myös kohdata maailman.”

Blogi saavutti Ninnin yllätykseksi heti suuren suosion. Ninni kertoo saavansa voimaa kirjoittamisesta ja vertaistukena toimimisesta. Vaikka hänen blogiaan on luettu jo nyt kymmeniä tuhansia kertoja, hän kokee kirjoittavansa ensisijaisesti itselleen. Ja sitten tietenkin sille toiselle äidille, jonka lapsi on ehkä syntynyt erityisenä. Ja hänellekin, jonka lapsi on menehtynyt, kuten Ninnin Lemmy. Ja vielä sille, joka ei tiedä erityislapsiarjesta tai lapsen kuolemasta mitään – hänen juuri tulisi tietää.

Blogi käsittelee lapsen menettämisen surua ja siitä selviytymistä, mutta myös uusperhe-elämää ja sijaisvanhemmuutta. Blogi on Ninnille paikka, jossa ajatukset ja tunteet saa kohdata ja kirjoittaa auki.

”Mie nauran melko paljon, itselleni ja sattumuksille, nauratan muita. Suren silti.”

Laakkosilla arki tuntuu kummallisen normaalilta, vaikka kaikki on muuttunut: Aamulla herätään ja tytöt lähtevät kouluun. Ninni on aloittanut sairaanhoitajaopinnot, ja Ismon selkäsairauden tutkimukset ja hoito etenevät. Tehdään ruokaa, katsotaan leffoja, harrastetaan yhdessä ja erikseen, nähdään ystäviä. Nauretaan. Ja itketään, koska Lemmyä on kaikilla ikävä.

– Mie nauran melko paljon, itselleni ja sattumuksille, nauratan muita. Suren silti. Ei suru ole mikään ydinpommi. Kyllä siitä selviää. Se kyllä ravistelee kovasti ja muuttaa arkea, mutta sen kanssa voi elää. Nämä ovat minun ajatuksiani. Jos sinusta tuntuu toiselta, se on aivan yhtä oikein. Mutta jos saan siirrettyä blogini kautta lohdun ja toivon pilkahdusta edes pikkiriikkisen, olen onnistunut, Ninni kirjoittaa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Taapero ei rauhoittuisi millään unille tai herää yöllä vähän väliä? Kokeile näitä keinoja.

Kysyimme lukijoilta, miksi vauva tai taapero valvottaa, ja miten yöt rauhoittuvat parhaiten.

Raastavinta on, kun...

Vauva on jo jokusen kuukauden nukkunut hyvin mutta alkaa kuin puskista heräillä 30–60 minuutein välein läpi yön itkemään, seurustelemaan tai leikkimään.

Ryömimään oppimisen aikaan illat ja yöt olivat pahimmat. Poika ei olisi halunnut nukkua, vaan pyöri pinnasängyssään ja huusi suoraa huutoa. Sylissä oli hetken hiljaa, kunnes alkoi taas huutaa. Lattialle päästessään oli ensin tyytyväinen ja ryömi menemään mutta oli niin väsynyt, ettei pitkään jaksanut. Huuto oli välillä lohdutonta, välillä raivokasta. Pahimpana yönä nukahdimme vasta puoli kolmelta.

Vauva ei nukahda, ennen kuin on jokeltanut ja kiipeillyt äidin päällä puoli tuntia.

Kello kolmen jälkeen alkaa silmitön raivo, huuto ja itkeminen. Taapero huutaa hetken, ja juuri kun itse nukahdat, aloittaa raivon uudestaan. Lopulta on noustava aamuyöllä kello neljä aamutoimille.

Vanhemmat ovat rättiväsyneitä ja haluaisivat aikaisin nukkumaan, mutta vauva on pirteä kuin peipponen perhepedissä eikä nukahda tissille, ennen kuin on jokeltanut ja kiipeillyt äidin päällä puoli tuntia.

Tämä toimii! 7 hyvää keinoa

Tärkeintä (ja vaikeinta) on ollut psyykata itsensä rauhalliseksi, vaikka väsymys on tuntunut välillä ylitsepääsemättömältä. Usein äidin rauhallinen hengitys on saanut lapsenkin rauhoittumaan vatsan päälle.

Samat rutiinit joka ilta samassa järjestyksessä: iltapala, pesut, iltasatu, valot pois, rauhoittuminen. Kun valot sammuvat, seurustelu loppuu. Yöllä ei puhuta, ei sytytetä tarpeettomasti valoja tai oteta pois sängystä.

Yöllä mahdollisimman vähän virikkeitä, jos herää.

Illalla ei enää katsella telkkaria tai kuunnella musiikkia kovalla.

Illalla leikkiä, iltapala, kylpyyn tai suihkuun. Yövaatteet päälle, sitten hammaspesu ja iltatissi. Lapsi nukahtaa, kun aikuinen on vieressä, joskus hyräillään tai silitellään lapsen pyynnöstä. Yöllä mahdollisimman vähän virikkeitä, jos herää. Syliin ja viereen saa tulla.

Kunnon patja, eli hengittävä luonnonmateriaalista tehty lasten futon, joka ei hiosta ja kutita.

Joskus hyräillään tai silitellään lapsen pyynnöstä.

Paras tapa on ollut se, että olen siirtynyt lastenhuoneeseen patjalle nukkumaan huonon univaiheen ajaksi.

Unikoulu oli ainoa tapa. Jos 1-vuotias nykyisin herää yöllä, en mene huoneeseen edes käymään, ellei huuda ihan kurkku suorana. Siinä tapauksessa käydään rauhoittelemassa ja poistutaan huoneesta. Yleensä nukahtaa tunnin sisällä uudestaan.

Lähde: Vauvan kysely. Juttu on julkaistu Vauva-lehdessä 12/17.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.