Kuva: <span class="photographer">Satu Kemppainen</span>
Kuva: Satu Kemppainen

Vanhemmuus voi väsyttää, vaikka kaikki olisi periaatteessa hyvin.

Pin up -malli Sini Ariell sanoi sen ääneen, ja sai aikaan pienen myrskyn: äitinä eläminen on aika usein ihan kamalan raskasta. Varsinkin, jos matkassa on erityishaasteita, kuten Sinillä, jonka vauva on refluksitaudin takia ekstraitkuinen.

Mutta äidit uupuvat silloinkin, kun kaikki on periaatteessa ihan hyvin.

Minulla on kolme lasta: kaksi alakoululaista ja 4-vuotias kuopus. Terveitä, energisiä pakkauksia. Ihania ja rasittavia. Minulla on vetokaverina puoliso, ja molemmilla kivat ja hyvät työpaikat. Lasten isovanhemmat asuvat suhteellisen lähellä ja ottavat lapsia mielellään luokseen. Kellään ei ole pitkäaikaissairautta, emme harrasta intohimoisesti yhtään mitään, emmekä rakenna taloa (enää).

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olen ollut monta vuotta niin väsynyt, että en ennen lapsia kuvitellut sellaisen olevan edes mahdollista. Olen itkenyt jo aamulla pieleen menneitä päiviä. Poden päivittäin huonoa omaatuntoa siitä, kuinka en ehdi tai jaksa tarjota lapsilleni sitä lämmintä huomiota, jonka he ansaitsisivat. Kun työkaveri on loukannut jalkansa vakavasti ja joutunut pitkälle sairauslomalle, olen ollut vähän kateellinen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vauvavuosiin osasin vielä jotenkin varautua, mutta en siihen, että niiden jälkeen arki ei helpota, vaan vaikeutuu.

Ja silti: kaikki on periaatteessa hyvin. Olen halunnut lapsistani ihan jokaisen, raskaudet ovat olleet helppoja, monessa asiassa on käynyt niin hyvä tuuri, että melkein hävettää. Silti väsyn.

Vauvavuosiin osasin vielä jotenkin varautua, mutta en siihen, että niiden jälkeen arki ei helpota, vaan vaikeutuu. On kiire töihin, päiväkotiin, junaan. On wilmat, vanhempainvartit, päiväkodin juhlat, sisarusriidat, kaverisynttärit, lasten harrastukset, jokaöiset unien keskeytykset. Kaikki on hukassa, kurahousut märkänä, kumisaappaat vuotavat. Yhtään ajatusta ei ehdi ajatella valmiiksi, ja samalla pitäisi olla esimerkillinen aikuinen ja pitkämielinen kasvattaja, sanoittaa ja opastaa.

Väsyn, mutta en normaalia enempää. Enkä ole ainoa vähän uupunut.

Kun olen täyttänyt neuvolan ja työterveyden masennus-, uupumus- ja jaksamiskyselyitä, tulokseni ovat olleet koholla. Ammattilaisten mukaan jaksan elämänvaiheeseen nähden normaalisti.

Melkein puolet äideistä kokee usein, että ei jaksa enää mitään. Pitääkö siihen suostua?

Kun Meidän Perhe kysyi äideiltä, miten he jaksavat, saimme ennätysmäärän vastauksia. Ja hätkähdyttävän tuloksen. Noin 40 prosenttia äideistä kertoo olevansa väsyneitä tai todella väsyneitä ja ajattelevansa usein, että ”en jaksa enää mitään”. Eli: melkein puolet kokee, että ei jaksa enää mitään. Eikö se ole vähän liikaa?

Äitien kohdatessa puhutaan arjen rankkuudesta, ruuhkavuosista, yöunien pituuksista. Vähemmän rakkaudesta, vaikka siellä sekin on.

Väsymys, uupumus ja riittämättömyys ovat äitiyden uusi normaali. Pitääkö siihen suostua? Ajatella, että lapset kasvavat, aika korjaa? Vai voiko ajatella, että pikkulapsivaihetta elävällä vanhemmallakin on oikeus järjelliseen arkeen, jonka ainoa tarkoitus ei ole kaikkien pitäminen hengissä.

Mikä sinua on auttanut jaksamaan?

Vierailija

Uupumus johtuu usein tukiverkon puutteesta. Meillä 4 lasta, molemmilla vastiva asiantuntijatyö ja tukiverkot nolla. Neljä tervettä isovanhempaa, eläkkeellä olevia, mutta eivät ole yhtään kiinnostuneita perheestämme. Kertaakaan eivät ole lapsia hoitaneet (edes todellisessa hätätilanteessa) eivätkä jaksa soitella tai käydä tai ylipäätään halua edes nähdä lapsenlapsia koskaan. Omat vanhemmat ei nuorinta ole nähneet koskaan (ristiäisetkin on skipattu).
Tämä vielö toimi ekat 5-6v, mutta nyt on mennyt 9v ilman kertaakaan parisuhdeaikaa. Ei yhtään yötä kaksin miehen kanssa kohta kymmenern vuoteen. Ei koskaan hetkenkään apua mistään, ei huilitaukoa arjesta.

No nyt joku kohta sanoo että itse teit lapsesi ja mitäs läksit. Näinhän se on. Mutta molemmat isovanhemmat vuosia mankui lapsenlapsia. Lisäksi itse saivat valtaasti viikottain apua omilta vanhemmiltaan ja typeränä luulin että auttamisketju jatkuu. No loppui kuin veitsellä leikaten.

Äitinä ei saakoskaan mitään apua mistään. Sen sijaan saavastimuksia, arvostelemista, haukkuja ja juuri tuota ”jokainen hoitaa omansa ”-vittuilua.

Rakastan lapsiani yli kaiken mutta kohta 10 vuotta ilman hetkenkään lepotaukoa alkaa uuvuttaa, kroonisesti ja pahasti, ja parisuhdekin alkaa olemaan vain työkaverisuhde. Isovanhrmmilla ei ole velvollisuuksia auttaa, tiedän, mutta on paskamaista itse napsia etuudet ja avut itselleen, ja sitten jättää omat lapset apua vaille kuin nalli kalliolle.
Inhoan ja halveksun vanhempiani ja appivanhempiani. Itsekkäitä ja tylyjä.

Vierailija

Uupumus johtuu usein tukiverkon puutteesta. Meillä 4 lasta, molemmilla vastiva asiantuntijatyö ja tukiverkot nolla. Neljä tervettä isovanhempaa, eläkkeellä olevia, mutta eivät ole yhtään kiinnostuneita perheestämme. Kertaakaan eivät ole lapsia hoitaneet (edes todellisessa hätätilanteessa) eivätkä jaksa soitella tai käydä tai ylipäätään halua edes nähdä lapsenlapsia koskaan. Omat vanhemmat ei nuorinta ole nähneet koskaan (ristiäisetkin on skipattu).
Tämä vielö toimi ekat 5-6v, mutta nyt on mennyt 9v ilman kertaakaan parisuhdeaikaa. Ei yhtään yötä kaksin miehen kanssa kohta kymmenern vuoteen. Ei koskaan hetkenkään apua mistään, ei huilitaukoa arjesta.

No nyt joku kohta sanoo että itse teit lapsesi ja mitäs läksit. Näinhän se on. Mutta molemmat isovanhemmat vuosia mankui lapsenlapsia. Lisäksi itse saivat valtaasti viikottain apua omilta vanhemmiltaan ja typeränä luulin että auttamisketju jatkuu. No loppui kuin veitsellä leikaten.

Äitinä ei saakoskaan mitään apua mistään. Sen sijaan saavastimuksia, arvostelemista, haukkuja ja juuri tuota ”jokainen hoitaa omansa ”-vittuilua.

Rakastan lapsiani yli kaiken mutta kohta 10 vuotta ilman hetkenkään lepotaukoa alkaa uuvuttaa, kroonisesti ja pahasti, ja parisuhdekin alkaa olemaan vain työkaverisuhde. Isovanhrmmilla ei ole velvollisuuksia auttaa, tiedän, mutta on paskamaista itse napsia etuudet ja avut itselleen, ja sitten jättää omat lapset apua vaille kuin nalli kalliolle.
Inhoan ja halveksun vanhempiani ja appivanhempiani. Itsekkäitä ja tylyjä.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla