Mari Sipola osallistui Äimä ry:n valokuvausnäyttelyyn “Kuka tahansa äiti”, jossa tehdään näkyväksi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsiviä äitejä.  Kuva: Tiuku Pennola
Mari Sipola osallistui Äimä ry:n valokuvausnäyttelyyn “Kuka tahansa äiti”, jossa tehdään näkyväksi synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsiviä äitejä. Kuva: Tiuku Pennola

Äimä ry:n varapuheenjohtaja Mari Sipola oli raivoava ja turvaton äiti sairastaessaan synnytyksen jälkeistä masennusta.

Mari Sipola oli saanut kaksi nuorinta lastaan nukkumaan, mutta yhdeksänvuotias esikoinen valvoi vielä televisiota katsoen. Sitten nuorin heräsi itkemään sängyssään. Mari tunsi syvää katkeruutta, jopa vihaa – miksi hänelle ei annettu edes hetken rauhaa? Koko päivän hän oli toivonut, että lapset menisivät nukkumaan ja hän saisi edes hetken itselleen.

Elettiin vuotta 2010, mutta Mari oli tuntenut näin jo muutaman vuoden. Hän oli elänyt aamupäivät toivoen päiväunia, illat toivoen, että lapset menisivät jo nukkumaan. Että saisi olla edes hetken yksin, omien ajatustensa kanssa.

Mari haki vauvan sängystään, yritti lohduttaa ja nukuttaa häntä uudelleen sylissään, mutta tunsi oikeastaan pelkkää raivoa. Esikoinen seurasi tilannetta sohvalta ja sanoi: Äiti, etkö ymmärrä, että vauva pelkää sua. Siksi se ei rauhoitu.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– En vieläkään, nyt lähes kymmenen vuotta myöhemmin käsitä kuinka esikoinen uskalsi puuttua tilanteeseen. Lapsi oli totisesti tottunut saamaan osansa raivostani ja turhautumisestani. Mutta lapsen sanat hätkähdyttivät – joku kela aivoissani alkoi pyöriä eri suuntaan kuin ennen, Mari Sipola kertoo. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Voiko vahva nainen masentua?

Jo pari vuotta aiemmin, heti toisen lapsen syntymän jälkeen, Marin mielialat alkoivat vaihdella rajusti, ja hän tunsi olevansa todella väsynyt. Pienetkin vastoinkäymiset saivat aikaan raivarin, itkun ja valtavan pettymyksen tunteen. Hän puhui ajatuksistaan varovasti neuvolassa, mutta siellä Marin ihmettely kuitattiin synnytyksen jälkeisellä hormonien heittelyllä ja tavallisella vauva-arjella.

Mari päätteli, että paha olo menee ohitse, kunhan hän ei itse kiinnitä siihen huomiota.

Mari oli kyllä kuullut synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutta päätteli, ettei voi olla masentunut: Hän oli vahva nainen, joka pystyi nousemaan joka aamu sängystä, huolehtimaan lapsista ja pitämään kodin siistinä. Hänhän suoritti lapsiperhearkea kiihtyvässä tahdissa ja sai aikaan vaikka mitä! Hän päätti, että kunhan ei itse kiinnitä huomiota ristiriitaiseen ja epäjohdonmukaiseen käytökseensä, se menee ohi. Kulissi oli vahva.

– Kuitenkin oloni paheni koko ajan. Olin riidanhaluinen ja tulistuin pienistäkin asioista puolisolle ja lapsille. Kotona kukaan ei tiennyt, miten reagoisin asioihin. Jos lapsi kaatoi vesilasin, niin yhtenä päivänä saatoin pillastua ja toisena taas olla ihan ok.

Marin masennus ei silloin, eikä myöhemminkään, ollut sellaista, ettei hän olisi päässyt sängystä ylös. Päinvastoin: Hän oli hyvin reipas ja jaksoi pitää kulisseja yllä koko ajan. Ulospäin hän näytti reippaalta ylisuorittajalta, mutta kotona hän oli vihainen, ärtynyt ja arvaamaton.

”Esitin myös itselleni, että kaikki on hyvin”

Kun Mari huomasi odottavansa komatta lastaan, ajatus uudesta raskaudesta tuntui musertavan hänet. Nyt Mari tietää sairastaneensa odotusajan masennusta, mutta silloin se näyttäytyi omituisena käytöksenä, jossa hän syöksi pahaa oloa läheistensä päälle.

– Olin silloin jo valmiiksi aivan rauniona. Koko odotusajan mietin, pitäisikö raskaus keskeyttää ja uhkailin miestäni abortilla. Olin aivan poissa tolaltani ja soittelin älyvapaita puheluita neuvolaan, joissa vaadin raskauden keskeytystä, vaikka olin jo pitkällä raskaana. Tiesin, että haluan pitää vauvan, mutta olin epätoivoinen ja sekaisin.

Kun synnytys lähestyi, Mari suunnitteli tarkasti, kuinka selviäisi arjesta kolmen pienen lapsen ja kahden koiran kanssa: Hän hankki kantoliinan, keksi keinoja suoriutua vauvasta ja kotitöistä ja päätti kantaa vauvaa mukana kaikkialle. Tuplarattaatkin hän hommasi, jotta he pääsisivät nelisin liikkumaan helpommin.

Mutta kuopus olikin synnyttään itkuinen, eikä viihtynyt kantoliinassa – ei edes rattaissa. Vauva olisi vain halunnut olla rinnalla tai sylissä, ja se kahlitsi Marin lapsineen kodin seinien sisäpuolelle. Marin huolellisesti suunnittelema selviämisstrategia ei toiminutkaan, ja se oli Marille liikaa.

Hänestä tuli nääntynyt, ärtynyt, häijy ja vaativa lapsiaan kohtaan ja koko ajan vihainen puolisolleen. Hän ylireagoi, haastoi riitaa ja tunsi uppoavansa ahdistukseen ja epätoivoon.

”En koskaan ollut väkivaltainen, mutta syytin kuopusta elämäni pilaajaksi ja purin häneen sanoin pahaa oloani.”

– Olin kamala kaikille. Minulta menivät hetkeksi täysin välit esikoisen kanssa, niin vaativa olin häntä kohtaan. Keskimmäinen lapsi tukeutui isäänsä, sillä olin äitinä epävakaa, enkä osannut antaa turvaa. Pahimman raivon kohteeksi joutui pienin ja viattomin. En koskaan ollut väkivaltainen, mutta syytin häntä elämäni pilaajaksi ja purin häneen sanoin pahaa oloani. 

Edelleen Marin kulissi kuitenkin piti kodin ulkopuolella, koska hän ajatteli pahan olon menevän itsekseen ohi. Kukaan hänen tapaamistaan ihmisistä ei varmasti olisi epäillyt hänen olevan syvällä masennuksessa, sillä hän jaksoi leipoa ja piti kodin siistinä, kun joku tuli käymään. Hän oli nauravainen ja rento, jos pääsi näkemään äitikavereitaan.

Vaikka parisuhde ei enää toiminut, Mari ja hänen puolisonsa esittivät ulospäin olevansa onnellisia. Neuvolassa Mari täytti masennuslomakkeet kuten ajatteli, että ne kuuluu täyttää: En tunne olevani masentunut. Kaikki sujuu hyvin. Saan nukuttua. Olen onnellinen.

– Elin niitä hetkiä varten kun kävi joku äitikaveri lastensa kanssa kylässä – silloin olin rento, huoleton ja turvallinen äiti lapsilleni. Mutta peittely kuormitti ja kynttilä paloi molemmista päistä. Tuntui, että esitin muiden lisäksi myös itselleni, että kaikki on hyvin. Tiesin, että touhu on naurettavaa, mutta oma luonne ei antanut periksi.

Paraneminen alkoi

Kunnes tuli ilta, jolloin hän yritti raivoissaan nukuttaa jälleen kerran kuopusta ja kuuli esikoisen sanovan:

Äiti, etkö ymmärrä, että vauva pelkää sua. Siksi se ei rauhoitu.

– Ymmärsin, että yhdeksänvuotias lapsi oli oikeassa: Miten muka voisin saada lapsen rauhoitettua, kun minusta kuohui yli raivoa?

Seuraavana päivänä Mari ajoi Hämeenlinnaan Aulangolle kävelemään selvittääkseen ajatuksiaan yksin. Kotiin päin ajaessaan Marille tuli risteyksessä mieleen, että jos hän nyt ajaisi oikealle, hän päätyisi ratakiskoille. Sinne jäisivät hänen kaikki murheensa.

Lopulta Mari ajoi kotiin, soitti päivystysnumeroon ja kertoi kaiken – pahan olon, raivoamiset, epätoivon, katkeruuden ja surun.

Mari ajoi kuitenkin kotiin, soitti heti kotikaupunkinsa henkisen hyvinvoinnin yksikköön ja kertoi kaiken – jokaikisen ajatuksen, pahan olon, tiuskimiset ja raivoamiset lapsilleen, epätoivon, katkeruuden ja surun.

– Kerroin, että olen toiminut näin jo kaksi vuotta ja tarvitsen apua, en ole kunnossa. Kun myönsin itselleni tarvitsevani apua, kaikki oli sen jälkeen helppoa, sain nopeasti apua.

Mari toipui nopeasti, kun aloitti käynnit psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Samalla hän aloitti myös työt, mikä sekin helpotti hänen oloaan. Myös myöhemmin eteen tullut avioero oli Marin mielestä oikea päätös toipumisen kannalta.

– En koskaan syönyt lääkkeitä, mutta sillä, että minulle diagnosoitiin keskivaikea synnytyksen jälkeinen masennus, oli suuri merkitys. Arki ei muuttunut kummallisemmaksi, ei yhtään kevyemmäksi tai helpommaksi. Mutta oli helpompaa suhtautua siihen toisin, kun ymmärsin olevani sairas, enkä vain ilkeä luonne.

Vierailija

Tuntuu että helposti leimataan masennukseksi se että ei (aina) jaksa lapsiperheen arkea, kiljuvia kakaroita ja sitä loputonta säätämistä ja vänkäämistä. On ihan normaalia että vituttaa kuunnella lapsen tai vauvan huutoa viikko/kuukausi/vuositolkulla, ja toivoa sen loppumista tai että tilannetta pääsisi pakoon. Ei se tarkoita että olisi masentunut. On myös ihan normaalia haluta omaa aikaa ja nukkua rauhassa ja tehdä asioita ilman keskeytystä ja häirintää. En ymmärrä tätä että jos tuntuu ettei kestä ja jaksa lasten tuomaa melua ja kaaosta, niin on masentunut. Jos töissä joku kiljuu sinulle koko päivän niin ei kukaan jaksa, mutta kotona sama homma on vaan otettava hymyillen onnellisena vastaan?

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että helposti leimataan masennukseksi se että ei (aina) jaksa lapsiperheen arkea, kiljuvia kakaroita ja sitä loputonta säätämistä ja vänkäämistä. On ihan normaalia että vituttaa kuunnella lapsen tai vauvan huutoa viikko/kuukausi/vuositolkulla, ja toivoa sen loppumista tai että tilannetta pääsisi pakoon. Ei se tarkoita että olisi masentunut. On myös ihan normaalia haluta omaa aikaa ja nukkua rauhassa ja tehdä asioita ilman keskeytystä ja häirintää. En ymmärrä tätä että jos tuntuu ettei kestä ja jaksa lasten tuomaa melua ja kaaosta, niin on masentunut. Jos töissä joku kiljuu sinulle koko päivän niin ei kukaan jaksa, mutta kotona sama homma on vaan otettava hymyillen onnellisena vastaan?

Niin tämä. Itselläni oli todella huonosti nukkuva ja vaativa vauva, suurimman osan ajasta vauva-aika oli pelkkää selviytymistä ja ihan pe*seestä. Joinain päivinä oli olo, etten jaksa enää yhtään enkä saa enää mistään iloa. Näissä tilanteissa vauva isälle, kunnon yöunet ja saunominen/kahvin juominen/syöminen rauhassa ja taas elämä hymyili ja vauva tuntui ihanalta.

Vaikka aika oli raskasta unenpuutteen ja lapsen vaativuuden vuoksi, en ollut enkä ole masentunut. Mielestäni sairasta tuossa tilanteessa on olla iloinen, pirteä ja jaksavainen jos joka yö saa vain muut oman tunnin unta ja kersa huutaa jatkuvasti!

Miksi äitiydestä pidetään yllä myyttiä, että se olisi vain ihanaa, leppoista ja rakkaudentäyteistä aikaa ja jos ei ole, olet sairas?

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla