Marjut Ollila väsyi kaiken hoitamiseen.

Olipa kerran Murjat (nimi muutettu). Murjat oli kovan luokan metatyöntekijä. Uuttera kaikenhoitaja. Perheensä tehtävälistan vartija.

Murjat oli esimerkiksi ylivoimainen välikausivaatteiden valitsija. Hänen käsistään yksikään lapsi ei koskaan lähtenyt vesipilariarvoltaan heikoissa haalareissa päivähoitoon.

Murjat tiesi, kuinka homma hoidetaan. Ja kuinka se hoidetaan oikein.

Murjat osasi paljon muutakin. Oli listalla sitten kaverisynttäreiden lahja, vasu-keskustelun varaaminen tai harrastuksen valinta, Murjat tiesi, kuinka homma hoidetaan. Ja kuinka se hoidetaan oikein.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Murjatin tehtäviin kun ei kuulunut vain tehdä asioita muiden puolesta. Hän myös tiesi muiden puolesta, mikä heille on parasta. Ja vieläpä heiltä kysymättä!

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Murjatin kaikenhoitohanskat olivat valtavat.

Kunnes eräänä päivänä Murjat sai tarpeekseen. Hän oli jo vuosia mutissut itsekseen: ”Joku muukin voisi edes joskus jotain, eikä aina vain minä.” Nyt hän oli päättänyt ottaa loparit.

Suurieleisesti hän löi hanskansa tiskiin.

Nyt hän oli päättänyt ottaa loparit.

Perhe katsoi Murjatia ymmällään. Eivät he olleet Murjatia palkanneet tekemään kaikkea. Eikä asian niin tarvinnut olla. Hoidetaan hommat jatkossa yhdessä.

Murjat silmäili perhettään epäuskoisena. Ilahtuneenakin, jännittyneenä. Mitähän tästä seuraisi?

Alkoi tapahtua kummia. Eteiseen ilmestyi sopivan kokoisia kurahousuja niiden pyllystä jo kinnaavien tilalle, päivähoidon työntekijöiden joululahjat sujahtivat pusseihinsa, hammaslääkäriajat tulivat varatuiksi.

Ja täysin ilman Murjatia.

Muutoksia alkoi tapahtua Murjatissa itsessäänkin. Hän alkoi huomata, että oli ylihoitanut asioita. Sellaisiakin, jotka eivät hänelle kuuluneet.

Murjat alkoi olettaa vähemmän ja kuunnella tarkemmin. Varsinkin lapsiaan. Hän ei enää kieltänyt asioita tavan takia tai suoranaisesta pelosta, että nämä vallan humaltuisivat kaikenlaisista vapauksista.

Kaksivuotias sai ottaa kauppareissulle mukaan vispilän. Ekaluokkalainen sai jäädä itsekseen kotiin kauppareissun ajaksi, koska oli siihen valmis.

Kaikkien elämä helpottui. Hurjin muutos nähtiin kuitenkin eräänä sunnuntaina, kun Murjat hillitsi itsensä eikä mennyt neuvomaan lapsilleen, kuinka muovailuvahalla leikitään oikein. Lapset tekivät ison ruskean muovailuvahamöhkäleen rauhassa ja leikkivät sillä tunteja.

Kaksivuotias sai ottaa kauppareissulle mukaan vispilän.

Murjatilla on uusi mantra. Aina kun hanskat alkavat painaa, hän hyrisee itsekseen: ”Voisinko antaa jonkun muunkin välillä...”

Marjut Ollila on 3- ja 7-vuotiaiden lasten sekä kuukauden ikäisen vauvan äiti ja suosittu sormiruokabloggaaja, joka nauraa äänekkäimmin omille vitseilleen ja rakastaa rentoutta ja lapsentahtisuutta.

Vierailija

Miimiimiimiimii kirjoitti:
Jc kirjoitti:
Hyvä, että joillakin toimii. Vuosi sitten päätin etten tee enää kaikkea. Nyt olen vaan hitaasti katsonut kun kodin kaaos kasvaa ja kotona olo jo ällöttää. Jonkun pitäisi tehdä. Eikä vaihtoehtoja näköjään ole.

Luulen, että silloin sitä määrätynlaista kaaosta täytyy opetella sietämään, koska muuta perhettä ei välttämättä häiritse samat asiat, jotka itseä häiritsee.

Meillä muun perheen sotkun sietokyky on korkeampia, kun mulla.

Herttaista ajatella, että kyse on vain jostain sotkun sietokyvystä. Valitettavasti kyse on isommasta kokonaisuudesta. Mielestäni ei ole normaalia, että pyykit seilaa pitkin lattioita, on kasoja siellä täällä, likaisia astioita ei kukaan hoida, koneessa on likaisia, tiskipöydät täynnä likaisia (eli kaikki astiat likaisina), kukaan ei imuroi viikkoihin, ei ilmesty kaverien synttärilahjoja, ei niitä sopivia kuriksia, neuvolat ja hammaslääkärit jää varaamatta, siis ihan kaikki.

Ja kokeiltu on. Ei auta tekemättä jättäminen, edes totaalinen uupumus ei auta, masennus ei auta, ei itkeminen, eli lopullinen ero enää vaihtoehtona ilmeisesti.

Vierailija

Miimiimiimiimii kirjoitti:
Jc kirjoitti:
Hyvä, että joillakin toimii. Vuosi sitten päätin etten tee enää kaikkea. Nyt olen vaan hitaasti katsonut kun kodin kaaos kasvaa ja kotona olo jo ällöttää. Jonkun pitäisi tehdä. Eikä vaihtoehtoja näköjään ole.

Luulen, että silloin sitä määrätynlaista kaaosta täytyy opetella sietämään, koska muuta perhettä ei välttämättä häiritse samat asiat, jotka itseä häiritsee.

Meillä muun perheen sotkun sietokyky on korkeampia, kun mulla.

Joillakin ihmisillä se toleranssi vain on ihan sairauteen asti. Isäni esimerkiksi ei siivoa koskaan. Oikeasti koskaan. Lattia on musta muuten mutta kulkuväylille kuluu vaaleampi polku. Vessanpönttö on kauttaaltaan keltainen ja ruskea, sisältä ja ulkoa. Ikkunat on niin täynnä kärpäsen jälkiä, että ulos ei meinaa nähdä. Jääkaapista valuu tunnistamatonta mönjää. Haluaisin nähdä sen henkilön joka pystyy tuollaista sietämään. 

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla