Moni asia menee minulla niin sanotusti yli, Marica sanoo. Mutta hän ei ajattele, että se olisi vain huono juttu. Kuva: Heli Blåfield
Moni asia menee minulla niin sanotusti yli, Marica sanoo. Mutta hän ei ajattele, että se olisi vain huono juttu. Kuva: Heli Blåfield

”Elämä kantaa, kun on suurimmaksi osaksi järki päässä. Tai järki mukana, kuten minulla on mieheni”, Marica sanoo.

Hajamielinen, impulsiivinen, uppoutuu omiin oloihinsa. Marica näpytteli hakusanat nettiin eräänä iltana kymmenen vuotta sitten. Läheisen ihmisen käytös oli mietityttänyt häntä pitkään. Selityksen toivossa Marica alkoi kahlata läpi keskustelupalstoja.

Yksi sivusto sai hiirisormen pysähtymään. Palstalla kokemuksiaan jakoivat aikuiset, joilla oli todettu ADHD, aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö. Maricaa alkoi ensin hymyilyttää, sitten itkettää. Syy läheisen käytökselle oli ehkä selvinnyt.

Samalla tarinat olisivat voineet olla Marican elämästä.

Joskus Marica ajatteli, että oli tyhmä ja muita huonompi.

Hän oli pitkään tiennyt olevansa epäjärjestelmällisempi ja impulsiivisempi kuin monet muut. Takki putosi kotiin tullessa käsistä milloin minnekin. Puhelin sujahti ruokaostosten mukana jääkaappiin. Pyykkipäivän jäljiltä puhtaat vaatteet jäivät pinoihin sinne tänne, kun matkalla kaapille mieleen tuli muuta.

Joskus Marica ajatteli, että oli tyhmä ja muita huonompi, koska ei kyennyt asioihin, jotka lapsikin osaisi.

Seuraavatkin illat Marica istui tietokoneella. Voisivatko nuo neljä kirjainta selittää asioita myös hänen elämästään? Ajatus oli samalla sekä helpottava että ahdistava.

Marica oli 25-vuotias, puoliso Isto samanikäinen. Pian perheeseen syntyisi ensimmäinen lapsi.

Ikkunasta karkuun tylsyyttä

Marica oli levoton jo lapsena. Jos biologian tunnilla tuli tylsää, hän karkasi ulos luokan ikkunasta. Silti opettajat eivät epäilleet keskittymishäiriötä. Ehkä asiaan vaikutti se, että Marican ala-astevuosina perhe muutti usein ja kotona oli tuolloin ongelmia alkoholin kanssa.

Kännyköitä ei ollut. Kun Maricaa ei alkanut kuulua kotiin sovittuna aikana, vanhemmat soittivat poliisille. Virkavaltaa odotellessa vanhemmat löysivät tytön kaverin luota. Leikit olivat vieneet mukanaan, ajantaju kadonnut.

Peruskoulun jälkeen Marica opiskeli lähihoitajaksi. Valmistuttuaan hän meni töihin kotipalvelun perhetyöhön, sitten päiväkotiin ja päihdehuoltoon. Marica ei halunnut ottaa vastaan vakituista työtä, etteivät yhden talon rutiinit alkaisi puuduttaa.

Kotiosoitteetkin vaihtuivat. Kun netissä osui silmiin uusi unelmakoti, Marica irtisanoi edellisen vuokra-asuntonsa. Kerran, aikana ennen lapsia, Marica istui äitinsä kanssa bussissa silloisessa kotikaupungissaan Vaasassa. Hän ilmoitti äidille muuttavansa seuraavana päivänä Helsinkiin.

– Avaisitko muuttomiehille oven, Marica kysyi äidiltä, joka tuijotti häntä suu yllätyksestä auki.

Äiti ei tiennyt, että seuraavien vuosien aikana Marica muuttaisi vielä kuusitoista kertaa.

Marica tapasi Iston vuonna 2004. Pari vuotta ja monta muuttoa myöhemmin Marica tuli raskaaksi. Lopulta keskustelupalstalta osui silmiin tieto, että myös aikuisella voisi olla ADHD.

Jos vain yrittäisi tarpeeksi ja onnistuisi olemaan toisenlainen kuin on.

Mutta ihan vielä Marica ei ollut valmis ottamaan asiasta kunnolla selvää. Tuntui ahdistavalta ajatella, että omissa aivoissa olisi häiriö. Ehkä tilanne ratkeaisi toisella tapaa, Marica mietti. Jos vain yrittäisi tarpeeksi ja onnistuisi olemaan toisenlainen kuin on.

Minuuttiaikataulu, josta ei saa lipsua

Marican ja Iston esikoinen syntyi kesällä 2007. Joka päivä Marica puki vauvan bodyyn ja puolipotkuhousuihin ja suuntasi leikkipuistoon tai perhekerhoon. Hän oli kehittänyt tarkan päivärytmin. Kahdeksalta aamupala. Ulkoilu. Kahdeltatoista lounas, päälle päiväunet. Välipala ja uudelleen ulos. Kello viideltä Marica kattoi töistä tulleelle Istolle itse valmistamansa päivällisen.

– Halusin pitää säännöllisen rytmin. Sen avulla en jumiutunut, ja asiat tulivat hoidetuiksi.

Marica halusi olla mahdollisimman hyvä äiti.

Kun Isto meni kylpyhuoneeseen vaihtamaan vaippaa, Marica meni kärppänä perässä. Marica tiesi, miten vaippa vaihdetaan oikein, eikä hän empinyt antaa Istolle ohjeita teippien kiinnitystavasta. Iston oli vaikea ymmärtää, miksi Marica seisoi vieressä vahtimassa.

Marica jaksoi laittaa ruokaa vaikka viisi kertaa päivässä ja istua värikkään leikkimaton päällä seurustelemassa vauvan kanssa tunnista toiseen.

Mutta kaikkeen Marican keskittymiskyky ei venynyt. Esimerkiksi laskujen viitenumerot olivat liian pitkiä. Hän ei jaksanut istua naputtelemassa rimpsuja nettipankkiin. Kesken kaiken mieleen tuli mukavampi puuha, eikä raha ehtinyt lähteä tililtä. Postiluukusta kolahteli karhukirjeitä.

Yhdellä nettipalstalla oli sanottu, että ADHD-aikuiset ovat lapsellisia ja epäkohteliaita. Se vaivasi Maricaa.

– Niihin aikoihin olin tosi ahdistunut siitä ja muistakin ominaisuuksistani.

Yhdellä nettipalstalla oli sanottu, että ADHD-aikuiset ovat lapsellisia ja epäkohteliaita. Se vaivasi Maricaa.

Hän uumoili puhuvansa joskus liikaa. Isto oli sanonut, että Marica saattoi vaihtaa aihetta kesken sanan. Iltaisin leukaperät olivat kipeinä paljosta puhumisesta.

Marica päätti, että olisi vastedes toisenlainen. Ainakaan kukaan ei saisi huomata, millainen hän oikeasti on. Leikkipuistossa Marica työnteli vaunuja erillään muista. Perhekerhossa hän ei kysellyt muilta kuulumisia eikä kertonut omistaan, ettei vain olisi keskeyttänyt ketään.

Oman käytöksen jatkuva kontrolloiminen ahdisti Maricaa, mutta asian selvittäminen jäi. Esikoisen yksivuotissynttäreiden aikoihin Marica tuli uudelleen raskaaksi. Hän ajatteli, ettei kiireisessä perhearjessa olisi aikaa käydä ADHD-tutkimuksissa.

Yllättäen telkkariin

Kun aivoissa käy jatkuva vilske, viitenumerot saattavat tuntua pitkiltä, mutta ainakin keksii kaikenlaista.

Perheen toinen lapsi syntyi vuonna 2009. Kahden lapsen perheessä yksityiskohtaisia suunnitelmia oli vaikeampi hallita kuin yhden lapsen kanssa. Marica järkeili, että on pakko höllätä vähän. Päiväohjelmien laatimisen sijaan Marica järjesti perheelle risteilyjä ja muita reissuja.

Eräänä iltana Isto oli iltavuorossa, ja Marica katseli kotona telkkaria. Ruudussa pyöri mainos tv:n hääohjelmasta, jossa neljä morsianta kiersi arvioimassa toisensa häitä. Marican ja Iston häät olivat tulossa, joten Marica ilmoittautui ohjelmaan siltä istumalta.

Pian tuotantoyhtiöstä tuli puhelu, jossa kerrottiin, että heidät oli valittu mukaan. Vasta silloin Marica muisti kertoa Istolle. Ei voi olla totta, Isto ajatteli, mutta suostui lopulta kameroiden eteen.

Kuvauksista sai palkinnoksi viidentuhannen euron matkalahjakortin. Sen turvin oli varaa reissata pitkälle. Thaimaa tuntui liian tavanomaiselta. Meksiko kuulosti sopivan jännittävältä. Se on vaarallinen paikka pienille lapsille, tutut sanoivat, mutta perhe piti päänsä.

Perillä he liikkuivat paikasta toiseen pysäyttämällä tien vieressä colectivoja, liikenteessä huristelevia pikkubusseja. Marican mielestä niissä oli parempi tunnelma kuin takseissa.

Elämä kantaa, kun on suurimmaksi osaksi järki päässä.

– Kaikki meni hyvin. Elämä kantaa, kun on suurimmaksi osaksi järki päässä. Tai järki mukana, kuten minulla on Iston myötä, Marica sanoo.

Parisuhde on pysynyt, vaikka työpaikat ja kotisoitteet ovat vaihtuneet. Marica ajattelee, että siihen on vaikuttanut Iston rauhallisuus.

– Isto on tehnyt paljon töitä ADHD-nuorten kanssa. Uskon, että hän on siksi ymmärtänyt minua niin hyvin.

Kymmenen tunnin kakku

Syksyllä 2011 Marica oli iltaisin melkein aina väsynyt. Hän oli palannut hoitovapaalta töihin päiväkotiin. Hän suoriutui töistä hyvin, mutta energia kului monesti loppuun, kun joutui päivän keskittymään.

Viikonloppuisin sai onneksi uppoutua omiin juttuihin. Yhtenä viikonloppuna juhlittiin lapsen syntymäpäiviä, ja Marica päätti leipoa Autot-elokuvan päätähden Salama McQueenin muotoisen kakun.

Kiinnostava puuha vei mukanaan, maailma ympärillä unohtui. Hän koristeli kakkua lopulta kymmenen tuntia.

Kakun sisälle tuli moussea ja päälle itsetehtyä vaahtokarkkimassaa, jonka Marica värjäsi punaiseksi. Kiinnostava puuha vei mukanaan, maailma ympärillä unohtui. Hän koristeli kakkua lopulta kymmenen tuntia.

– Moni asia menee minulla niin sanotusti yli. Mutta en ajattele, että se olisi huono juttu. Ennemmin on kyse siitä, että tavanomainen ei riitä minulle, Marica sanoo.

Mutta toisinaan kävi niinkin, että hän unohtui iltaisin tunneiksi nettiin. Niinä iltoina lasten iltapalat ja hammaspesut jäivät Istolle.

Diagnoosi oli helpotus

Seuraavana syksynä Marica näki lehdessä ilmoituksen Lasinen lapsuus -viikonloppukurssista, jossa aikuiset osallistujat pääsivät pohtimaan lapsuuskokemusten vaikutusta myöhempään elämään. Ehkä arkea mutkistaakin levoton lapsuus, Marica pohti ja lähti kurssille.

Kurssilla kuntoutusohjaaja kyseli ja kuunteli. Lopulta hän sanoi, että Maricalla saattaa olla ADHD.

Ohjaaja antoi Maricalle ADHD-liiton neuvontapuhelimen numeron. Puhelimessa neuvottaisiin, miten tutkimuksiin pääsisi. Kun perheen kolmas lapsi oli syntynyt, Marica tarttui puhelimeen.

Isto lähti mukaan lääkärin vastaanotolle. Papereihin kirjoitettiin, että Iston mielestä Maricalla on enemmän tarkkaavuushäiriöön viittaavia oireita kuin Marican itsensä mielestä.

– Olin kiinnittänyt huomiota erityisesti epäjärjestykseen. Marica ei myöskään jaksa odottaa, että minä vastaan, jos minulta kysytään jotakin silloin, kun olemme molemmat paikalla, Isto sanoo.

Kaksi vuotta kestäneiden tutkimusten päätteeksi Marica sai diagnoosin: ADHD.

Iston mielestä se oli helpotus. Mitä enemmän hän oli vuosien varrella miettinyt asiaa, sitä selvemmältä oli alkanut tuntua, että monien päähänpistojen takana olisi Marican keskittymishäiriö.

Lääkäriseura Duodecimin mukaan ADHD:ta esiintyy 2–8 kertaa keskimääräistä useammin diagnoosin saaneiden lasten vanhemmilla ja sisaruksilla.

Toistaiseksi perheen lapsilla ei ole havaittu keskittymisvaikeuksia tai muita ADHD:hen viittaavia oireita. Lapsille on kerrottu, että äidillä on häiriö nimeltä ADHD, ja siksi äiti joskus unohtelee asioita.

Diagnoosin jälkeen Marica sai ajan neuropsykiatriselle valmentajalle. Tämä antoi neuvoja käytännön asioihin. Marica sai myös lääkkeet. Niiden avulla vilske päässä rauhoittuu. Nykyisin Marica syö lääkkeitä satunnaisesti.

– Minussa elää pieni lääkevastarinta. Siksi en halua syödä niitä koko ajan.

Kun Isto tulee töistä kotiin, hän huomaa heti, onko Marica ottanut sinä päivänä lääkkeen.

– Lääkkeen kanssa Marica jaksaa keskittyä olennaiseen ja puhua lauseet loppuun, Isto sanoo.

Ainakaan ei enää tarvitse miettiä, onko hänellä ADHD vai ei.

Pikkuhiljaa Maricasta on alkanut tuntua siltä, että elämästä tuli helpompaa juuri diagnoosin ansiosta. Ainakaan ei enää tarvitse miettiä, onko hänellä ADHD vai ei.

– Oman impulsiivisuuden tajuaminen on johtanut siihen, että osaan nykyään käyttää harkintaa useammin kuin ennen. Vaikkapa asuntoa ei enää vaihdeta tuosta vain ilman painavaa syytä.

Sunnuntaisin syödään hotelliaamupalaa

Nykyisen kodin eteisen seinällä on kirkkaanpinkki pahvikalenteri. Sunnuntaisin pidetään perhekokous, jossa käydään läpi tulevan viikon ohjelma.

Vinkin kokouksesta antoi neuropsykiatrinen valmentaja. Kokouksen päätteeksi kaikki tärkeä merkataan kalenteriin: ruuanlaittopäivät, koulun uintikerrat, lätkätreenit ja sirkusharjoitukset.

Kalenteri auttaa niinä hetkinä, kun arki tuntuu kaaokselta, eikä Marica ole varma, mihin aika pitäisi käyttää. Ruuanlaittoon vai siivoukseen? Kalenteri kertoo.

– Oireet eivät katoa vaatimalla. Hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, enkä vaadi itseltäni täydellisyyttä. Isto sanoi sen hyvin: jos eläisimme vain hänen kaltaistaan elämää, arkemme olisi tylsää.

Marica jaksaa aina askarrella, maalata, leipoa ja pyöräillä lasten kanssa. Tai vaikka painia.

Sunnuntaisin perhekokouksen päätteeksi pöytään katetaan sämpylöitä, kasviksia, hedelmiä, pekonia ja nakkeja. Neljävuotias kuopuskin osaa kertoa, että silloin syödään hotelliaamupalaa.

Myös sen idean keksi Marica.