”Elämä kantaa, kun on suurimmaksi osaksi järki päässä. Tai järki mukana, kuten minulla on mieheni”, Marica sanoo.

Hajamielinen, impulsiivinen, uppoutuu omiin oloihinsa. Marica näpytteli hakusanat nettiin eräänä iltana kymmenen vuotta sitten. Läheisen ihmisen käytös oli mietityttänyt häntä pitkään. Selityksen toivossa Marica alkoi kahlata läpi keskustelupalstoja.

Yksi sivusto sai hiirisormen pysähtymään. Palstalla kokemuksiaan jakoivat aikuiset, joilla oli todettu ADHD, aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö. Maricaa alkoi ensin hymyilyttää, sitten itkettää. Syy läheisen käytökselle oli ehkä selvinnyt.

Samalla tarinat olisivat voineet olla Marican elämästä.

Joskus Marica ajatteli, että oli tyhmä ja muita huonompi.

Hän oli pitkään tiennyt olevansa epäjärjestelmällisempi ja impulsiivisempi kuin monet muut. Takki putosi kotiin tullessa käsistä milloin minnekin. Puhelin sujahti ruokaostosten mukana jääkaappiin. Pyykkipäivän jäljiltä puhtaat vaatteet jäivät pinoihin sinne tänne, kun matkalla kaapille mieleen tuli muuta.

Joskus Marica ajatteli, että oli tyhmä ja muita huonompi, koska ei kyennyt asioihin, jotka lapsikin osaisi.

Seuraavatkin illat Marica istui tietokoneella. Voisivatko nuo neljä kirjainta selittää asioita myös hänen elämästään? Ajatus oli samalla sekä helpottava että ahdistava.

Marica oli 25-vuotias, puoliso Isto samanikäinen. Pian perheeseen syntyisi ensimmäinen lapsi.

Ikkunasta karkuun tylsyyttä

Marica oli levoton jo lapsena. Jos biologian tunnilla tuli tylsää, hän karkasi ulos luokan ikkunasta. Silti opettajat eivät epäilleet keskittymishäiriötä. Ehkä asiaan vaikutti se, että Marican ala-astevuosina perhe muutti usein ja kotona oli tuolloin ongelmia alkoholin kanssa.

Kännyköitä ei ollut. Kun Maricaa ei alkanut kuulua kotiin sovittuna aikana, vanhemmat soittivat poliisille. Virkavaltaa odotellessa vanhemmat löysivät tytön kaverin luota. Leikit olivat vieneet mukanaan, ajantaju kadonnut.

Peruskoulun jälkeen Marica opiskeli lähihoitajaksi. Valmistuttuaan hän meni töihin kotipalvelun perhetyöhön, sitten päiväkotiin ja päihdehuoltoon. Marica ei halunnut ottaa vastaan vakituista työtä, etteivät yhden talon rutiinit alkaisi puuduttaa.

Kotiosoitteetkin vaihtuivat. Kun netissä osui silmiin uusi unelmakoti, Marica irtisanoi edellisen vuokra-asuntonsa. Kerran, aikana ennen lapsia, Marica istui äitinsä kanssa bussissa silloisessa kotikaupungissaan Vaasassa. Hän ilmoitti äidille muuttavansa seuraavana päivänä Helsinkiin.

– Avaisitko muuttomiehille oven, Marica kysyi äidiltä, joka tuijotti häntä suu yllätyksestä auki.

Äiti ei tiennyt, että seuraavien vuosien aikana Marica muuttaisi vielä kuusitoista kertaa.

Marica tapasi Iston vuonna 2004. Pari vuotta ja monta muuttoa myöhemmin Marica tuli raskaaksi. Lopulta keskustelupalstalta osui silmiin tieto, että myös aikuisella voisi olla ADHD.

Jos vain yrittäisi tarpeeksi ja onnistuisi olemaan toisenlainen kuin on.

Mutta ihan vielä Marica ei ollut valmis ottamaan asiasta kunnolla selvää. Tuntui ahdistavalta ajatella, että omissa aivoissa olisi häiriö. Ehkä tilanne ratkeaisi toisella tapaa, Marica mietti. Jos vain yrittäisi tarpeeksi ja onnistuisi olemaan toisenlainen kuin on.

Minuuttiaikataulu, josta ei saa lipsua

Marican ja Iston esikoinen syntyi kesällä 2007. Joka päivä Marica puki vauvan bodyyn ja puolipotkuhousuihin ja suuntasi leikkipuistoon tai perhekerhoon. Hän oli kehittänyt tarkan päivärytmin. Kahdeksalta aamupala. Ulkoilu. Kahdeltatoista lounas, päälle päiväunet. Välipala ja uudelleen ulos. Kello viideltä Marica kattoi töistä tulleelle Istolle itse valmistamansa päivällisen.

– Halusin pitää säännöllisen rytmin. Sen avulla en jumiutunut, ja asiat tulivat hoidetuiksi.

Marica halusi olla mahdollisimman hyvä äiti.

Kun Isto meni kylpyhuoneeseen vaihtamaan vaippaa, Marica meni kärppänä perässä. Marica tiesi, miten vaippa vaihdetaan oikein, eikä hän empinyt antaa Istolle ohjeita teippien kiinnitystavasta. Iston oli vaikea ymmärtää, miksi Marica seisoi vieressä vahtimassa.

Marica jaksoi laittaa ruokaa vaikka viisi kertaa päivässä ja istua värikkään leikkimaton päällä seurustelemassa vauvan kanssa tunnista toiseen.

Mutta kaikkeen Marican keskittymiskyky ei venynyt. Esimerkiksi laskujen viitenumerot olivat liian pitkiä. Hän ei jaksanut istua naputtelemassa rimpsuja nettipankkiin. Kesken kaiken mieleen tuli mukavampi puuha, eikä raha ehtinyt lähteä tililtä. Postiluukusta kolahteli karhukirjeitä.

Yhdellä nettipalstalla oli sanottu, että ADHD-aikuiset ovat lapsellisia ja epäkohteliaita. Se vaivasi Maricaa.

– Niihin aikoihin olin tosi ahdistunut siitä ja muistakin ominaisuuksistani.

Yhdellä nettipalstalla oli sanottu, että ADHD-aikuiset ovat lapsellisia ja epäkohteliaita. Se vaivasi Maricaa.

Hän uumoili puhuvansa joskus liikaa. Isto oli sanonut, että Marica saattoi vaihtaa aihetta kesken sanan. Iltaisin leukaperät olivat kipeinä paljosta puhumisesta.

Marica päätti, että olisi vastedes toisenlainen. Ainakaan kukaan ei saisi huomata, millainen hän oikeasti on. Leikkipuistossa Marica työnteli vaunuja erillään muista. Perhekerhossa hän ei kysellyt muilta kuulumisia eikä kertonut omistaan, ettei vain olisi keskeyttänyt ketään.

Oman käytöksen jatkuva kontrolloiminen ahdisti Maricaa, mutta asian selvittäminen jäi. Esikoisen yksivuotissynttäreiden aikoihin Marica tuli uudelleen raskaaksi. Hän ajatteli, ettei kiireisessä perhearjessa olisi aikaa käydä ADHD-tutkimuksissa.

Yllättäen telkkariin

Kun aivoissa käy jatkuva vilske, viitenumerot saattavat tuntua pitkiltä, mutta ainakin keksii kaikenlaista.

Perheen toinen lapsi syntyi vuonna 2009. Kahden lapsen perheessä yksityiskohtaisia suunnitelmia oli vaikeampi hallita kuin yhden lapsen kanssa. Marica järkeili, että on pakko höllätä vähän. Päiväohjelmien laatimisen sijaan Marica järjesti perheelle risteilyjä ja muita reissuja.

Eräänä iltana Isto oli iltavuorossa, ja Marica katseli kotona telkkaria. Ruudussa pyöri mainos tv:n hääohjelmasta, jossa neljä morsianta kiersi arvioimassa toisensa häitä. Marican ja Iston häät olivat tulossa, joten Marica ilmoittautui ohjelmaan siltä istumalta.

Pian tuotantoyhtiöstä tuli puhelu, jossa kerrottiin, että heidät oli valittu mukaan. Vasta silloin Marica muisti kertoa Istolle. Ei voi olla totta, Isto ajatteli, mutta suostui lopulta kameroiden eteen.

Kuvauksista sai palkinnoksi viidentuhannen euron matkalahjakortin. Sen turvin oli varaa reissata pitkälle. Thaimaa tuntui liian tavanomaiselta. Meksiko kuulosti sopivan jännittävältä. Se on vaarallinen paikka pienille lapsille, tutut sanoivat, mutta perhe piti päänsä.

Perillä he liikkuivat paikasta toiseen pysäyttämällä tien vieressä colectivoja, liikenteessä huristelevia pikkubusseja. Marican mielestä niissä oli parempi tunnelma kuin takseissa.

Elämä kantaa, kun on suurimmaksi osaksi järki päässä.

– Kaikki meni hyvin. Elämä kantaa, kun on suurimmaksi osaksi järki päässä. Tai järki mukana, kuten minulla on Iston myötä, Marica sanoo.

Parisuhde on pysynyt, vaikka työpaikat ja kotisoitteet ovat vaihtuneet. Marica ajattelee, että siihen on vaikuttanut Iston rauhallisuus.

– Isto on tehnyt paljon töitä ADHD-nuorten kanssa. Uskon, että hän on siksi ymmärtänyt minua niin hyvin.

Kymmenen tunnin kakku

Syksyllä 2011 Marica oli iltaisin melkein aina väsynyt. Hän oli palannut hoitovapaalta töihin päiväkotiin. Hän suoriutui töistä hyvin, mutta energia kului monesti loppuun, kun joutui päivän keskittymään.

Viikonloppuisin sai onneksi uppoutua omiin juttuihin. Yhtenä viikonloppuna juhlittiin lapsen syntymäpäiviä, ja Marica päätti leipoa Autot-elokuvan päätähden Salama McQueenin muotoisen kakun.

Kiinnostava puuha vei mukanaan, maailma ympärillä unohtui. Hän koristeli kakkua lopulta kymmenen tuntia.

Kakun sisälle tuli moussea ja päälle itsetehtyä vaahtokarkkimassaa, jonka Marica värjäsi punaiseksi. Kiinnostava puuha vei mukanaan, maailma ympärillä unohtui. Hän koristeli kakkua lopulta kymmenen tuntia.

– Moni asia menee minulla niin sanotusti yli. Mutta en ajattele, että se olisi huono juttu. Ennemmin on kyse siitä, että tavanomainen ei riitä minulle, Marica sanoo.

Mutta toisinaan kävi niinkin, että hän unohtui iltaisin tunneiksi nettiin. Niinä iltoina lasten iltapalat ja hammaspesut jäivät Istolle.

Diagnoosi oli helpotus

Seuraavana syksynä Marica näki lehdessä ilmoituksen Lasinen lapsuus -viikonloppukurssista, jossa aikuiset osallistujat pääsivät pohtimaan lapsuuskokemusten vaikutusta myöhempään elämään. Ehkä arkea mutkistaakin levoton lapsuus, Marica pohti ja lähti kurssille.

Kurssilla kuntoutusohjaaja kyseli ja kuunteli. Lopulta hän sanoi, että Maricalla saattaa olla ADHD.

Ohjaaja antoi Maricalle ADHD-liiton neuvontapuhelimen numeron. Puhelimessa neuvottaisiin, miten tutkimuksiin pääsisi. Kun perheen kolmas lapsi oli syntynyt, Marica tarttui puhelimeen.

Isto lähti mukaan lääkärin vastaanotolle. Papereihin kirjoitettiin, että Iston mielestä Maricalla on enemmän tarkkaavuushäiriöön viittaavia oireita kuin Marican itsensä mielestä.

– Olin kiinnittänyt huomiota erityisesti epäjärjestykseen. Marica ei myöskään jaksa odottaa, että minä vastaan, jos minulta kysytään jotakin silloin, kun olemme molemmat paikalla, Isto sanoo.

Kaksi vuotta kestäneiden tutkimusten päätteeksi Marica sai diagnoosin: ADHD.

Iston mielestä se oli helpotus. Mitä enemmän hän oli vuosien varrella miettinyt asiaa, sitä selvemmältä oli alkanut tuntua, että monien päähänpistojen takana olisi Marican keskittymishäiriö.

Lääkäriseura Duodecimin mukaan ADHD:ta esiintyy 2–8 kertaa keskimääräistä useammin diagnoosin saaneiden lasten vanhemmilla ja sisaruksilla.

Toistaiseksi perheen lapsilla ei ole havaittu keskittymisvaikeuksia tai muita ADHD:hen viittaavia oireita. Lapsille on kerrottu, että äidillä on häiriö nimeltä ADHD, ja siksi äiti joskus unohtelee asioita.

Diagnoosin jälkeen Marica sai ajan neuropsykiatriselle valmentajalle. Tämä antoi neuvoja käytännön asioihin. Marica sai myös lääkkeet. Niiden avulla vilske päässä rauhoittuu. Nykyisin Marica syö lääkkeitä satunnaisesti.

– Minussa elää pieni lääkevastarinta. Siksi en halua syödä niitä koko ajan.

Kun Isto tulee töistä kotiin, hän huomaa heti, onko Marica ottanut sinä päivänä lääkkeen.

– Lääkkeen kanssa Marica jaksaa keskittyä olennaiseen ja puhua lauseet loppuun, Isto sanoo.

Ainakaan ei enää tarvitse miettiä, onko hänellä ADHD vai ei.

Pikkuhiljaa Maricasta on alkanut tuntua siltä, että elämästä tuli helpompaa juuri diagnoosin ansiosta. Ainakaan ei enää tarvitse miettiä, onko hänellä ADHD vai ei.

– Oman impulsiivisuuden tajuaminen on johtanut siihen, että osaan nykyään käyttää harkintaa useammin kuin ennen. Vaikkapa asuntoa ei enää vaihdeta tuosta vain ilman painavaa syytä.

Sunnuntaisin syödään hotelliaamupalaa

Nykyisen kodin eteisen seinällä on kirkkaanpinkki pahvikalenteri. Sunnuntaisin pidetään perhekokous, jossa käydään läpi tulevan viikon ohjelma.

Vinkin kokouksesta antoi neuropsykiatrinen valmentaja. Kokouksen päätteeksi kaikki tärkeä merkataan kalenteriin: ruuanlaittopäivät, koulun uintikerrat, lätkätreenit ja sirkusharjoitukset.

Kalenteri auttaa niinä hetkinä, kun arki tuntuu kaaokselta, eikä Marica ole varma, mihin aika pitäisi käyttää. Ruuanlaittoon vai siivoukseen? Kalenteri kertoo.

– Oireet eivät katoa vaatimalla. Hyväksyn itseni sellaisena kuin olen, enkä vaadi itseltäni täydellisyyttä. Isto sanoi sen hyvin: jos eläisimme vain hänen kaltaistaan elämää, arkemme olisi tylsää.

Marica jaksaa aina askarrella, maalata, leipoa ja pyöräillä lasten kanssa. Tai vaikka painia.

Sunnuntaisin perhekokouksen päätteeksi pöytään katetaan sämpylöitä, kasviksia, hedelmiä, pekonia ja nakkeja. Neljävuotias kuopuskin osaa kertoa, että silloin syödään hotelliaamupalaa.

Myös sen idean keksi Marica.

Johanna ja Kristo viettävät parisuhdeaikaa käytännössä öisin. Ennen kaksosten syntymää pariskunta matkusti kerran vuodessa Lontooseen teatterimatkalle, mutta nyttemmin tapa on ollut tauolla. Kuva: Heli Blåfield
Johanna ja Kristo viettävät parisuhdeaikaa käytännössä öisin. Ennen kaksosten syntymää pariskunta matkusti kerran vuodessa Lontooseen teatterimatkalle, mutta nyttemmin tapa on ollut tauolla. Kuva: Heli Blåfield

4-vuotiaat kaksoset ja 10-vuotias esikoinen, opinnot, monta pätkätyötä. Olkoon vain kalenterissa ahdasta, pannaan sopimaan, näyttelijäpariskunta kertoo arjestaan.

Päiväkodista on tullut viesti, että nelivuotiaan kumpparit koossa 26 ovat hukassa.

Näyttelijä Johanna Kokko availee eteiskaappeja perheen paritalokodissa Espoossa. Vaatepussukoista löytyy kolmet saappaat kokoa 25 sekä kahdet kokoa 28. Kaikki ovat jääneet aikaa sitten pieniksi perheen 10-vuotiaalta esikoiselta, jonka kamppeita Johanna on säästänyt pikkuveljille, nelivuotiaille kaksosille.

Tänäänkään Johannalla ei ole aikaa käydä tavaroita läpi enempää, vaan hän survoo pussukat takaisin kaappeihin. Näyttelijäpuoliso Kristo Salminen on lähtenyt aamulla bussilla kuvauksiin, josta hän jatkaa suoraan Kansallisteatterin iltanäytökseen.

Johannan on ehdittävä päivän aikana harjoitella Mamma Mia! -musikaalin vuorosanoja ja tehdä tuottajaopintojen lopputyötään. Illaksi hänkin lähtee teatterille, mutta sitä ennen on annettavaa välipalaa koulusta tulevalle esikoiselle, haettava kaksoset päivähoidosta ja ruokittava koko kolmikko ennen kuin hoitaja tulee päästämään äidinkin töihin. Sähköinen kalenteri piippaa tiheään.

”Näyttelijällä raskaus ei sovi mihinkään työtilanteeseen.”

Tavallista työpäivää tässä perheessä on vaikea määritellä. Teatterin työpäivän ensimmäinen osa on keskellä päivää. Toinen alkaa illalla puoli seitsemältä, ja joskus aikataulut selviävät vasta edellisenä iltana. Jos molemmat vanhemmat ovat kiinni teatteriesityksissä, työaikojen välissä ehtii juuri hakea lapset ja laittaa ruuan. Sitten on lähdettävä takaisin.

Johannasta hoitajien ja työaikojen järjestely on vain positiivinen ongelma, sillä se tarkoittaa, että töitä riittää. Freelancerina perhevapaiden sovittaminen ei ole ollut hänellekään helppoa.

– Ensimmäisen lapsen jälkeen jouduin vakuuttelemaan, että olen valmis töihin. Kaksosten jälkeen tilanne oli vielä vaikeampi. Moni ajatteli, että sillähän on ne kaksoset, palaako se kotoa enää koskaan mihinkään. Osa toppuutteli, että ole vain vielä kotona, vaikka olin valmis palaamaan töihin. Se turhautti.

Johanna on ollut lasten kanssa niin paljon, että ei tunne huonoa omatuntoa työmenoista.

– Uskon, että olen paljon parempi äiti, kun saan toteuttaa omaa intohimoani ja työtäni. Vaikka kyllä tasaisin ajoin mielessä käy, että monessa työssä pääsisi helpommalla. Tämä on kuitenkin meidän elämäntapamme.

”Ennen lasten syntymää kävin läpi käytännön asioita kätilönä työskennelleen äitini kanssa. Muuten olen pohtinut äitiyttäni hyvin vähän”, Johanna kertoo. Kuva: Heli Blåfield
”Ennen lasten syntymää kävin läpi käytännön asioita kätilönä työskennelleen äitini kanssa. Muuten olen pohtinut äitiyttäni hyvin vähän”, Johanna kertoo. Kuva: Heli Blåfield

Säätämiseen pariskunta tottui jo seurusteluaikana.

Johanna ja Kristo tapasivat vuonna 2003 yhteisen ystävän huvilalla. Johanna asui ja näytteli tuolloin Tampereella, Kristo Helsingissä. Mun tyyppi, ajatteli Johanna heti.

Kun Johanna alkoi odottaa vuonna 2007 syntynyttä esikoispoikaa, pari vuokrasi yhteisen kodin Helsingistä. Johannalle muutto tarkoitti luopumista varmasta työstä, kiinnityksestä Tampereen Työväen Teatterissa.

Kun esikoinen oli kuuden, kaksoset ilmoittivat tulostaan. Se oli Johannalle sokki. Tuttavaperheen kaksosten ansiosta se arki oli tullut tutuksi.

”Johannan ansiosta kaikki pyörii meillä kotona.”

Johanna tiesi kaksosraskauden riskit, mutta talouskin huoletti: Auto täytyisi vaihtaa isompaan. Kaksi pinnasänkyä ei mahtuisi vanhempien makuuhuoneeseen, joten koti pitäisi laittaa myyntiin viimeistään, kun kaksoset eivät mahtuisi enää nukkumaan äitiyspakkauksen laatikoissa.

Totta oli sekin, että näyttelijällä raskaus ei sovi oikein mihinkään työtilanteeseen.

– Sitten se vain pannaan sopimaan, Johanna sanoo.

– Odotusaikana vierailin Armi-näytelmässä, jonka yhdessä kohdassa näyttelin Diorin mallinukkea, ja esitys esitykseltä nappeja piti avata useampia. Jossain esityksessä yleisöstä kuului huuto: hirveä maha!

Kaksoset syntyivät neljä viikkoa etuajassa. Samassa rytäkässä esikoisella alkoi ensimmäinen luokka, ja Kriston piti palata kahden viikon isyyslomaan jälkeen töihin.

– En muista ensimmäisestä vuodesta juuri muuta kuin että syötin vauvoja koko ajan. Kun Kristo oli kotona, jaoimme vauvat, molemmille omat, mutta yksin ollessa kädet eivät aina tahtoneet riittää. Kun toinen oli vaarassa kierähtää hoitopöydältä maahan ja toinen järsi lattialla johtoa, piti järkeillä, että kumman nappaan ensin.

Tuplavauva-arki on nyt vaihtunut tuplauhmaikään. Se tarkoittaa sitä, että kotona riittää ääntä. Tänä aamuna kaksosten autoleikki on kuitenkin alkanut mukavasti sovussa.

– Huomaan, että kun molemmat ovat tyytyväisiä leluihinsa ja kokevat olevansa sillä tavoin tasa-arvoisia, homma toimii, Johanna sanoo.

– Korotan ääntä, kun tuntuu, että leikki menee tappeluksi ja yleiseksi huudoksi. Välillä kyllä tuntuu, että koko ajan joku lapsista itkee.

Kaksosten synnyttyä Johanna kantoi huolta esikoisesta, joka jäi helposti pikkuveljiä vähemmälle huomiolle. Siksi molemmat vanhemmat ovat tietoisesti yrittäneet järjestää hänelle kahdenkeskisiä hetkiä. Usein Kristo ottaa isoveljen vierelleen sohvalle, ja kaksikko pelaa yhdessä Fifaa.

Sellaiset hetket ovat molemmille tärkeitä.

4- ja 10vuotiaat veljekset leikkivät jo paljon keskenään. Kuva: Heli Blåfield
4- ja 10vuotiaat veljekset leikkivät jo paljon keskenään. Kuva: Heli Blåfield

Kun arjessa on paljon liikkuvia osia, tarvitaan järjestelmällisyyttä. Johannalla perheen projektipäällikkyys on hyvin hanskassa. Sen tietää puoliso Kristokin.

– Kyllä meillä kaikki pyörii Johannan kautta, hän sanoo.

– Tässä elämäntilanteessa minusta tuntuu usein siltä, että vaikka tekisin kotona mitä, ei ikinä tule valmista. Saan kyllä tarvittaessa raavittua lasten tavarat kasaan, mutta välillä minulla on hukassa roinaa omiltakin jäljiltä.

Kristo asui koko nuoruutensa Kruunuhaassa Helsingin ytimessä ja on kuuluisan Salmisen taiteilijasuvun poika. Isä Esko Salminen ja äiti Heidi Krohn ovat näyttelijöitä. Myös isän nykyinen vaimo Aino Seppo sekä Kriston siskot Kreeta ja Sonja ovat ammattinäyttelijöitä.

Johanna taas on kotoisin Nakkilasta, Porin läheltä. Äiti työskenteli kätilönä, eikä suvussa ole Johannan lisäksi yhtään näyttelijää.

Erilaisista lähtökohdista huolimatta parilla ei ole ollut isoja näkemyseroja kasvatuksesta.

– Vaikkapa peliajoista juttelemme illalla aina ensin kahdestaan ennen kuin kerromme niistä lapselle. Kristo sopii usein työjuttuja boheemimmin ja ilmoittaa sitten minulle, että ai niin, hänellä onkin ylihuomenna kuvaukset. Minä sovin juttuja enemmän lasten ehdoilla, Johanna kertoo.

– Vaikka arkemme kuulostaa kaaottiselta, olen hyvä aikatauluttaja ja perillä siitä, mitä meillä tapahtuu. Olen meistä hitusen järjestelmällisempi.

Kristolla on ollut arkeen yksi toive. Koska hän joutui olemaan nuorena paljon yksin vanhempien työn takia, hän on toivonut, että heillä työt järjestetään niin, etteivät molemmat vanhemmat ole poissa samaan aikaan.

– Huono puoli on se, että sitten kun toinen vanhemmista on kotona, ei ole rahaa tehdä asioita. Kun molemmat ovat töissä, ei ole aikaa. Se on ikuinen paradoksi. Myös rutiineita lasten kanssa on vaikea luoda, kun työpäivät ovat eri pituisia, Kristo kertoo.

– Vaikka Kristo on aina kotona ollessa hoitanut vaipanvaihdot ja kauppareissut, olen ollut lasten kanssa enemmän, ja he purkavat minuun myös enemmän kiukkua, Johanna sanoo.

”Perheen hyvinvointi lähtee vanhemmista. Ei mikään pari kestäisi arkea ilman rakkautta.”

Sunnuntai on harvinainen päivä, sillä koko perhe on vapaalla. Silloin ulkoillaan yhdessä lähipuistoissa ja Suvisaaristossa, pyykätään ja kyläillään isovanhempien tai kavereiden luona. Myös lasten harrastukset täytyy ajoittaa sunnuntaille. Muina päivinä
niihin ei ole aikaa kuskata.

Vaikka koko lähipiiri on täynnä näyttelijöitä, Kristo ja Johanna eivät ole mainostaneet tätä pojilleen, päinvastoin. Esikoinen sai tietää työstä vasta hiljattain.

– Hän on kiinnostunut näyttelijäntyöstä, mutta me emme ole siitä kovin innoissamme. Ainakaan lapsitähteydessä ei ole mitään kovin tavoittelemisen arvoista. Toivomme pojille ihan normaalia, turvallista lapsuutta.

Yksi konsti tavalliseen arkeen on se, että vanhempien työajoista huolimatta poikien rytmi on sama kuin kavereillakin. Se onnistuu kolmen vakituisen hoitajan ansiosta, ja on siksi hintansa arvoista.

Poikia käy hoitamassa myös Johannan äiti, joka muutti äskettäin lähelle perhettä.

– Äidistä on ollut suuri apu. Emme kuitenkaan halua kuormittaa samoja ihmisiä liikaa. Kriston äiti on jo esimerkiksi sen verran iäkäs, että hänen luonaan käymme kylässä muuten, Johanna sanoo.

Parisuhdeaikaa Johannalla ja Kristolla on käytännössä öisin. Näytösiltoina he ehtivät kotiin puoli yksitoista. Hoitaja lähtee kotiin, ja Johanna laittelee pojille seuraavan päivän vaatteet valmiiksi. Kristo paistaa pihvit. Sillä aikaa Johanna lösähtää sohvalle ja nauttii hiljaisuudesta.

Yhdessä käydään läpi perusjuttuja: mitä koulussa ja päiväkodissa on tapahtunut, mitä huomenna pitäisi muistaa.

Esikoisen syntymän jälkeen Johanna ja Kristo matkustivat kerran vuodessa Lontooseen katsomaan teatteria. Kaksosten syntymän jälkeen tapa on ollut tauolla.

– Ei yhteisen ajan puute ole aiheuttanut meillä mitään kriisejä, Johanna sanoo.

– En usko, että mikään pari kestäisi arkea ilman rakkautta. Perheen hyvinvointi lähtee vanhemmista ja heidän suhteestaan.

Nyt Johanna ja Kristo haaveilevat esikoisen kanssa koko perheen lomamatkasta lämpimään. Johanna odottaa aikaa, jolloin melutaso talossa laskisi ja hän ehtisi koko köörin kanssa yhtä aikaa uimahalliin.

Ja se vaaterumbakin olisi hyvä saada järjestykseen. Pussukat odottavat edelleen eteisen kaapissa.

–Olympialaisten aikaan pojat halusivat hiihtää, ja muistin, että olin hankkinut rivin eri kokoisia suksia. Silloin kaikki lapset pääsivät ladulle, Johanna kertoo.

Siellä kaksoset heittäytyivät vatsalleen lumeen. "Missä meidän pussut ovat?" he huusivat.

Aa, siis ampumahiihtäjiä, Johannaa nauratti.

Perhe:

Näyttelijäpariskunta Johanna Kokko, 41 ja Kristo Salminen, 45, asuu Espoossa 10-vuotiaan esikoispoikansa sekä 4-vuotiaiden kaksospoikien kanssa.

Tuottajaksi opiskeleva Johanna nähdään Mamma Mia! -musikaalin yhdessä pääosassa. Kristo on mukana Kansallisteatterin Julia ja Romeo -näytelmässä ja jää kesällä virkavapaalle.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Erityisesti EU:n ulkopuolisiin verkkokauppoihin voi olla vaikea saada yhteys, jos lelu osoittautuu vialliseksi tai vaaralliseksi. 

Jos jokin lelu verkkokaupan valikoimassa näyttää epäilyttävältä, Anja Merenkivi, klikkaa sen taatusti ostoskoriinsa. Myös ruokaostoksilla marketissa kassalle saattaa päätyä lelu, jota hän haluaa tarkastella lähemmin.

– Vapaa-ajalla tosin yritän kiertää leluosastot kaukaa, Tukesin ylitarkastajana työskentelevä Merenkivi naurahtaa.

Hän valvoo työssään sitä, että Suomessa myytävät lastentarvikkeet ja lelut täyttävät niille asetetut turvallisuusvaatimukset.

– Olen se, joka synttärivieraanakin huomauttaa, ettei 1–2-vuotiaan kuulu saada lahjaksi lelua, joka on kielletty alle 3-vuotiaalta. Ikärajoitus perustuu tuotteen turvalliseen käyttöön. Lelussa voi olla esimerkiksi irtoavia osia, joihin pieni, suullaan maailmaan vielä tutustuva lapsi saattaa tukehtua.

Leluja ja lastenhoitotarvikkeita myydään yhä enemmän verkossa. Ostopäätöstä puntaroivalle vanhemmalle Merenkivi antaa kaksi neuvoa: selvitä, voiko valmistaja tai myyjä todentaa tuotteen turvallisuuden, ja saatko verkkokauppaan tarvittaessa yhteyden, jos haluat esimerkiksi reklamoida ostoksestasi.

– On hyvä huomata, ettei fi-pääte osoitteessa automaattisesti tarkoita, että verkkokauppa on suomalainen.

Erityisen harkitseva kannattaa Merenkiven mukaan olla silloin, kun tilaa EU:n ulkopuolisista verkkokaupoista. Myyjään voi olla hankala saada jälkikäteen yhteyttä, vaikka tuote olisi virheellinen tai jopa vaarallinen.

Tukes on mukana usean eri viraston ja muun tahon kanssa syksyllä lanseerattavassa verkkokauppakampanjassa, jossa testataan halpaverkkokaupoista tilattuja leluja ja lastenhoitotarvikeita. 

Kun ostat lelun verkosta, tarkista että

  • lelusta löytyy CE-merkintä. Se kertoo, että valmistaja vakuuttaa lelun täyttävän sitä koskevat EU:n lelusäännösten vaatimukset.
  • mukana on käyttöohjeet ja turvallisen käytön kannalta tarpeelliset varoitukset suomeksi ja ruotsiksi. Näiden puuttuminen voi viitata siihen, ettei myyjä ole muutoinkaan huolehtinut velvoitteistaan ja tuotteen turvallisuudesta.
  • tuote soveltuu tarkoitukseensa. Esimerkiksi pehmolelun olisi hyvä  tulee olla vähintään pintapestävä.
  • hinta on kohtuullinen. Jos hinta on epäilyttävän halpa muihin vastaaviin leluihin verrattuna, valmistuksessa on saatettu tinkiä turvallisuudesta.
  • verkkokaupalla on asiakaspalvelu, johon saat yhteyden, jos haluat esimerkiksi reklamoida ostoksestasi. Varsinkin jos verkkokauppa on itsellesi uusi, kannattaa tutustua muiden asiakkaiden kokemuksiin palvelusta ja tuotteista.

Anja Merenkivi tiedottaa lelujen ja lastentarvikkeiden turvallisuuteen liittyvistä asioista Facebookissa: Anja Merenkivi Tukes Lastenturvallisuus

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.