Lastenhoitajien suuri huoli on, kuinka arki saadaan tulevaisuudessa sujumaan esimerkiksi kahden lastentarhanopettajan toimiessa ryhmässä yhden lastenhoitajan kanssa. Kuva: iStockphoto
Lastenhoitajien suuri huoli on, kuinka arki saadaan tulevaisuudessa sujumaan esimerkiksi kahden lastentarhanopettajan toimiessa ryhmässä yhden lastenhoitajan kanssa. Kuva: iStockphoto

Uusi varhaiskasvatuslaki näyttäytyy varhaiskasvattajalle päiväkotiarjessa lisääntyvinä sijaisuuksina ja jo valmiiksi kankeiden rakenteiden vahvistamisena. Miten turvataan lapsen kanssa vietetty aika ja hoiva? kysyy Suomen Lastenhoitoalan Liitto.

Uuden varhaiskasvatuslakiesityksen mukaan päiväkotien kasvatus-, opetus- ja hoitohenkilöstöstä vähintään kahdella kolmasosalla tulee olla korkeakoulututkinto. Yhdellä kolmasosalla päiväkotien työntekijöistä pitää olla yliopistosta hankittu varhaiskasvatuksen opettajan pätevyys.

Tämä on niin sanottu joustava 1+1+1-malli ja sitä on noudatettava viimeistään vuoden 2030 alusta lähtien. Opetusministeriön ja ministeri Sanni Grahn-Laasosen varhaiskasvatuslakiesitys lähti lausuntokierrokselle tällä viiikolla.

– Iso kysymys on,  saadaanko kyseisiä ammattilaisia palkattua, toiminnanjohtaja Eila Seppälä-Vessari Suomen Lastenhoitoalan Liitosta sanoo.

Seppälä-Vessarin mukaan 1+1+1-mallin keinotekoinen jako varhaiskasvatuksen sosionomeihin ja varhaiskasvatuksen lastentarhanopettajiin jäykistää rakenteita. Lapsen ehjä päivä ja kokonaisvaltainen varhaiskasvatus vaarantuu, jos arki jaetaan keinotekoisesti varhaiskasvatukseen ja päivähoitoon.

Lapsen ehjä päivä ja kokonaisvaltainen varhaiskasvatus vaarantuu, jos arki jaetaan keinotekoisesti varhaiskasvatukseen ja päivähoitoon.

Iästä riippumatta päiväkotilapsen päivä on kokonaisuus, josta on Seppälä-Vessarin mukaan hankala eriyttää opetusta, kasvatusta ja hoitoa eri aikaan tapahtuviksi toiminnoiksi. Varsinkin alle 3-vuotiaiden ryhmissä tarvitaan edelleen eniten lastenhoitajien osaamista.

Seppälä-Vessari korostaa, että pedagogiikkaa ei voi ulkoistaa vain yhden ammattikunnan suorittamiksi toimiksi, vaan se on läsnä ja mukana kaikissa arjen toiminnoissa, pukemisista ruokailuihin ja ohjattuihin hetkiin. Varhaiskasvatuksen pedagogiikassa painotetaan lapsen osallisuutta ja lämmintä vuorovaikutusta. Tämä edellyttää henkilökunnan konkreettista ja riittävää läsnäoloa myös ajallisesti.

– Tuntuu, että pedagogiikkaa korostetaan tänä päivänä liiaksi – yhtään sen tärkeyttä väheksymättä. On muistettava, että päiväkodissa lapset ovat pieniä, he tarvitsevat vielä paljon apuja päivittäisissä toimissa ja läsnäolevaa sensitiivistä vuorovaikutusta aikuisen kanssa.

 


Lastenhoitajat kokevat jäävänsä yksin

Uudessa, helmikuussa 2018 solmittavassa kunnan työntekijöiden työehtosopimuksessa lastentarhanopettajan suunnitteluaikaa lisätään kahdeksasta prosentista kolmeentoista.

– Sinänsä hyvä asia, mutta onko kukaan ajatellut, että tuo aika on sitten lapsilta pois? Mitä saadaan tilalle? Lastentarhanopettajan ollessa suunnittelemassa, lastenhoitaja on lapsiryhmän kanssa entistä enemmän yksin, tai ainakin läsnäolevia aikuisia on vähemmän.

Kehittäminen ei saisi Seppälä-Vessarin mielestä tarkoittaa vahvuuksista luopumista, vaan uuden rakentamista vahvuuksien varaan. Lastentarhanopettajan ollessa suunnittelemassa, lastenhoitaja on lapsiryhmän kanssa entistä enemmän yksin, tai ainakin läsnäolevia aikuisia on vähemmän.

Lastentarhanopettajan ollessa suunnittelemassa, lastenhoitaja on lapsiryhmän kanssa entistä enemmän yksin, tai ainakin läsnäolevia aikuisia on vähemmän.

– Olemme yhdessä Tehyn kanssa kiertäneet viime syksyn ja tämän talven aikana yli 15 paikkakunnalla #kallislasti -jäsenkiertueella.Se vahvisti käsityksiäni varhaiskasvatuksen arjesta suuresti: työtä ei pystytä tekemään enää niin kuin ennen, vaan rimaa on ollut pakko laskea. Ja nyt puhutaan lapsista ja heidän turvallisuudestaan!

Uuden mallin sijaan pitäisi Seppälä-Vessarin mielestä keskittyä jo olemassa olevien vaikeuksien voittamiseen noudattamalla lakia, asetuksia ja työehtosopimuksia. Silloin oltaisi jo kovin paljon paremmalla tolalla asioiden ja olosuhteiden kanssa.

Ensin on taattava kaikille tasapuolinen ja turvallinen hoito

Seppälä-Vessari kertoo, että Suomen Lastenhoitoalan Liiton jäseniltä tulee runsaasti viestejä, että lastenhoitaja on usein yksin ison lapsiryhmän kanssa. Lastentarhanopettajien aikaa vievät esimerkiksi kirjalliset tehtävät, vasukeskusteluiden pitäminen ja palavereihin osallistuminen. Lastenhoitajien huoli on suuri: Kuinka arki saadaan tulevaisuudessa sujumaan esimerkiksi kahden lastentarhanopettajan toimiessa ryhmässä yhden lastenhoitajan kanssa. Lisääntyvätkö poissaolot itse hoivatyöstä pedagogisen painotuksen kustannuksella? Jääkö lastenhoitaja entistä enemmän yksin ison lapsiryhmän kanssa?

– Meillä on nyt jo arjessa paljon tilanteita, jossa ei valitettavasti pystytä takamaan lasten turvallisuutta niin kuin pitäisi. Varhaikasvatuslain tavoitteet eivät toteudu, koska henkilökuntaa ei ole riittävästi paikalla.

Meillä on nyt jo arjessa paljon tilanteita, jossa ei valitettavasti pystytä takamaan lasten turvallisuutta niin kuin pitäisi.

Tämä käy ilmi myös Meidän Perheen laajasta kyselystä, johon vastasi yli 700 lastentarhan työntekijää. 96 prosenttia kyselyyn vastanneista sanoi, että varhaiskasvatus ja päivähoito on säästämisen takia huonompaa kuin ennen.

Tehyn viime syksynä tekemän selvityksen mukaan lastenhoitajien kokema riittämättömyyden tunne siitä, ettei työtään pysty tekemään niin hyvin kuin haluaisi tai oma ammattietiikka edellyttäisi, oli Seppälä-Vessarin mielestä suorastaan riipaiseva. Vastauksissa kerrottiin, että arki on usein selviytymistä päivästä toiseen ja iltaisin ei jaksa muuta kuin odottaa kauhulla seuraavaa päivää. Riittämättömyyden tunne taas aiheuttaa uupumista työssä.

Mistä sijaisia, jos päteviä ei löydy?

Pätevyysvaatimusten kiristäminen voi lisätä lyhytaikaisten sijaisten käyttöä. Uusi varhaiskasvatuslaki esittää, että mikäli ei pätevää löydy, voidaan tilalle palkata epäpätevä enintään vuoden ajaksi.

– 1+1+1-malli tulee aiheuttamaan sijaisten käyttöä, koska jo nyt on tilanne, jossa päteviä lastentarhanopettajia ei tahdo löytyä, Seppälä-Vessari summaa.

Varhaiskasvatusala ei ole kovin vetovoimainen johtuen vastuullisesta ja raskaasta työstä ja huonosta palkasta. Lastentarhanopettajista noin 40 prosenttia ei jää alalle. Opetus- ja kulttuuriministeriön selvityksen mukaan varhaiskasvatusalalla on runsaasti alanvaihtohalukkuutta. Tämä on yksi syy sijaispulaan.

1+1+1-malli  tulee aiheuttamaan sijaisten käyttöä, koska jo nyt on tilanne, jossa päteviä lastentarhanopettajia ei tahdo löytyä

Myös mahdollisuutta tilapäiseen poikkeamaan käytetään Seppälä-Vessarin mukaan nyt jo liikaa – toisin kuin laki sanoo. Tilapäistä poikkeamista eli sitä, että päiväkotiryhmässä on liian vähän aikuisia lapsien määrään nähden, saa lain mukaan käyttää vain ainoastaan äkillisiin, ennakoimattomiin poissaoloihin. Seuraavalle päivälle tulee jo sada sijainen.

– Tehyn tekemän selvityksen mukaan yli 80 prosenttia kyselyyn vastanneista kertoi, että sijaista ei palkata kuin satunnaisesti tai ei koskaan. Ongelma on tietysti myös se, jos sijaista ei saada, vaikka olisi tahtoa palkata sijainen.

Tämä taas aiheuttaa sen, että työyhteisölleen lojaalit työntekijät eivät lähde esimerkiksi täydennyskoulutuksiin, koska tietävät tilanteen olevan katastrofaalinen, jos joku tiimistä on pois, Seppälä-Vessari jatkaa.

Vierailija

Lastenhoitajat uudesta varhaiskasvatuslaista: "Ensin olisi taattava kaikille tasapuolinen ja turvallinen hoito"

Uusien kalliiden yliopistokoulutusten sijaan voitaisiin satsata rahat ryhmäavustajien palkkaamiseksi ryhmiin. Ylimääräisestä käsiparista on lapsille paljon isompi hyöty kuin siitä, että yksi henkilökunnan jäsen on nykyistä pidemmälle koulutettu. Samalla saataisiin työttömyyttä vähennettyä, ryhmäavustajalla kun ei ole muuta pätevyysvaatimusta kuin se, että on hyvä lasten kanssa.
Lue kommentti
Vierailija

Lastenhoitajat uudesta varhaiskasvatuslaista: "Ensin olisi taattava kaikille tasapuolinen ja turvallinen hoito"

"Kuinka arki saadaan tulevaisuudessa sujumaan esimerkiksi kahden lastentarhanopettajan toimiessa ryhmässä yhden lastenhoitajan kanssa." Se tulee olemaan selviytymistaistelua jossa lasten turvallisuus vaarantuu ja aikuisilla ei ole aikaa huomioida lapsia. Sanotaan mitä kauniita sanoja tahansa, mutta näin se tulee menemään. "Lisääntyvätkö poissaolot itse hoivatyöstä pedagogisen painotuksen kustannuksella?" Lisääntyy. Nytkin jo mennään tiukilla, pahemmaksi menee. "Jääkö lastenhoitaja entistä...
Lue kommentti
Tärkein  on tässä. Sanna nauttii vauva-ajasta nyt enemmän kuin nuorempana. Kuva: Jesse Karjalainen
Tärkein on tässä. Sanna nauttii vauva-ajasta nyt enemmän kuin nuorempana. Kuva: Jesse Karjalainen

Lapsiluvun piti olla täynnä, Sanna ajatteli. Sitten Kerttu ilmoitti tulostaan.

Ei voi olla totta. Tämä ei sovi ollenkaan suunnitelmiin, Sanna mietti ja tuijotti raskaustestin kahta viivaa työpaikallaan heinäkuussa 2016.

Kevät oli ollut yhtä hullunmyllyä. Koko kunnan postipalvelut olivat siirtyneet lähes kokonaan Sannan kioskin hoidettavaksi, ja hän oli tehnyt 14-tuntista työpäivää. Kuukautisia ei ollut kuulunut, mutta Sanna arveli sen johtuvan työstressistä.

Raskauden mahdollisuus yli nelikymppisenä ei ollut tullut Sannalle, nyt 42, mieleenkään. Ehkäisystäkin oli huolehdittu. Lapsiluvun piti olla täynnä, ja perheen vanhimmat lapset Roosa, 18, ja Siiri, 12, olivat jo sen ikäisiä, että vanhemmilla alkoi olla omaa aikaa.

Raskaudenkeskeytys oli Sannan mielestä ainoa vaihtoehto. Eihän hän voisi jäädä vanhempainvapaalle tällaisessa työtilanteessa. Myös raskauden, synnytyksen ja sektion riskit yli nelikymppisenä pelottivat.

Aviomies Teemu otti asian lunkimmin.

– Annetaan vauvan tulla. Kyllä kaikki järjestyy, hän rauhoitteli.


Perheen pusutauko. Sanna ja Kerttu käyvät katsomassa, miten Teemu-isä pärjää äidin työpaikalla. Kuva: Jesse Karjalainen

Neuvolasta Sanna sai ajan jo seuraavaksi päiväksi. Raskaus oli edennyt jo 18:nnelle viikolle, joten keskeytykseen olisi tarvittu erikoislupa. Niskapoimu-ultraa oli myöhäistä tehdä, mutta verikokeen perusteella vauvalla ei ollut kromosomipoikkeamia.

Sanna päätti pitää lapsen. Vähitellen hän osasi alkaa iloita raskaudesta.

– Töitä ehtisi varmaan tehdä myöhemminkin, hän mietti.

Tuuraaja töihinkin löytyi, sillä metallialalta työttömäksi jäänyt aviomies lupautui vastaavaksi työntekijäksi.

”Koiranpentuko teille on tulossa, kysyi ystävä, kun kerroin vauvauutisesta.”

Vanhemmille lapsille raskaus paljastettiin vasta siinä vaiheessa, kun Kelan äitiyspakkauslaatikko tuli postissa kotiin.

Lähipiirissä uutinen herätti hämmennystä.

– Ai koiranpentuko teille on tulossa, ystävä kysyi tosissaan, kun kerroin, että saamme joulukuussa vauvan, Sanna naurahtaa.

Raskausaika sujui hyvin, ja Sanna oli töissä vielä suunniteltua sektiota edeltävänä päivänä.


Isosiskon silmäterä. Roosa, 18, auttaa mielellään Kertun kanssa. Kuva: Jesse Karjalainen

Tällä tytöllä on ainakin luonnetta. Kerttu syntyi sektiolla ja painoi syntyessään vain kaksi ja puoli kiloa, mutta tiukan asenteen kuuli heti, Sanna kertoo.

Kerttu on alusta saakka ollut huono nukkuja ja heräili pitkään syömään rintaa tunnin välein. Sanna on silti nauttinut imetyksestä eri tavalla kuin aikaisemmin.

– Valvominen ei kuitenkaan edes väsytä samalla tavalla kuin nuorena äitinä. Annan Kertulle tissiä ja jatkan sitten unia, hän kertoo.

Sanna arvelee olevansa nykyään äitinä rennompi: vauva-arki menee omalla painollaan, eikä hän stressaa lapsen kehityksestä samalla tavalla kuin nuorempana.

”Vain se minua harmittaa, ettei Kertulla ole vauvakaveria. En tunne oloani kotoisaksi äitipiireissä.”

Sanna arvelee, että on hyväksikin, ettei vauva ole keskipiste, vaan työasioita pitää välillä hoitaa vanhempainvapaallakin.

– Neuvolavihkosissa ei ole parissakymmenessä vuodessa tapahtunut suuria muutoksia. Porkkanaa ja perunaa sai ennen antaa jo kolmen kuukauden ikäiselle vauvalle, nykyään suositellaan täysimetystä puolivuotiaaksi, Sanna miettii.

Yksivuotiaana Kerttu syö samaa ruokaa kuin kaikki muutkin.

– Vain se minua vähän harmittaa, ettei Kertulla ole vauvakaveria, kun tuttavaperheiden lapset ovat jo isoja enkä tämän ikäisenä tunne oloani kotoisaksi äitipiireissä, Sanna myöntää.

Juttu on julkaistu Vauvan numerossa 2/2018.

Tyttärensä yksinhuoltaja Jani Toivola sai uusperheen samaan aikaan, kun toipuminen uupumuksesta oli kesken. – Opettelemme nyt omaa arkea, Jani sanoo.

”Tänään oli huono aamu: tyttäreni Aili ei olisi halunnut nousta ja kiukutteli kaikesta. Puuro oli pahaa, vaatteet väärät ja toppahousut tuntuivat huonoilta.

Taputin silti itseäni olalle, että selvisin hyvin. En hermostunut vaan ymmärsin, että Aili on vasta nelivuotias ja toimii sen mukaan.

Vuosi sitten syksyllä hermostuin lähes kaikesta. Vaikka arki uhmaikäisen kanssa on täynnä kieltoja ja käskyjä, meillä se oli myös riitoja ja huutamista. Kun Aili heittäytyi maahan päiväkodin edessä, huusin, että tiedätkö, miten rankkaa minulla on. Lapsen normaali käytös, jossa hän ei hahmota tunne-elämäänsä ja hakee rajojaan, tuntui minusta kohtuuttomalta, ja purin häneen muuta pahoinvointiani.

Tunsin häpeää, että olen epäonnistunut vanhempana, ja mietin pitkään, milloin olen tarpeeksi sairas hakemaan apua. Joka päivä kotiin saapui ohuempi versio minusta. En halunnut, että ilottomuuteni ja laahaava mieleni tarttuu tyttäreeni.

Mietin myös, tuleeko vastaan hetki, jolloin ylitän rajan, josta en voi palata. En usko, että esimerkiksi kukaan lastaan lyövä kuvittelee kykenevänsä sellaiseen, mutta uskon, että meissä on kaikki ne puolet. Täytyy itse pitää huolta, ettei elämä kärjisty sellaiseksi, että pahimmat puolet tulevat esiin.

Oli helpotus, kun lääkäri sanoi, että minulla on keskivaikea masennus ja työuupumus. Jäin sairauslomalle seitsemäksi kuukaudeksi.

”Kyllä pärjään, vastasin. Oikeasti olisin kaivannut, että joku olisi vain ilmoittanut, että tulen sinne, ja vallannut kodin ruokakassin kanssa.”

Kaikki pysähtyi kuin leikaten. Aamulla sain keskittää voimani siihen, että saan Ailin tarhaan. Kun pyöräilin kotiin, aamuruuhka tuntui epätodelliselta. Päivällä en tehnyt mitään. Keräsin voimia, että jaksoin hakea Ailin ja olla hänen kanssaan.

Äiti, siskot ja lähimmät ystävät auttoivat paljon. He tarjoutuivat hakemaan Ailia tarhasta ja ottivat hänet hoitoon muutamaksi tunniksi.

Laajemmassa piirissä jäin kuitenkin aika omilleni, sillä ystävillä oli kiire omissa ruuhkavuosissaan. He kyllä laittoivat viestejä, miten jaksat ja pärjäätkö. Kyllä pärjään, vastasin. Oikeasti olisin kaivannut, että joku olisi vain ilmoittanut, että tulen sinne, ja vallannut kodin ruokakassin kanssa. Jälkikäteen ajatellen olen itsekin ohittanut samanlaisia tilanteita: kysynyt vointia ja uskonut vastausta, kun olisin voinut vain soittaa ovikelloa.

”Jos minulla on puoliso, sen täytyy tapahtua koko elämäni ehdoilla.”

Paljon auttoi se, etten käynyt tätä läpi yksin. Tapasin kumppanin juuri ennen kuin jäin sairauslomalle. Hän ei säikähtänyt vaan sanoi heti, että auttaa niin paljon kuin pystyy. On vapauttavaa olla heti parisuhteen alussa paljaimmillaan. Kokemus lähensi meitä, ja muutimme kesällä yhteen.

Se oli iso muutos: olin lapsen ensimmäiset vuodet yksinhuoltajana. Oli ihmeellistä, että nyt pääsin käymään spontaanisti ruokakaupassa tai saatoin pyytää häntä katsomaan Ailia tunnin.

Yhden asian ymmärsin nopeasti. En voi pitää yllä rinnakkain kahta elämää, uutta rakkaussuhdetta ja lapsiarkea. Se olisi liian raskasta eikä edes todellista. Jos minulla on puoliso, sen täytyy tapahtua koko elämäni ehdoilla.

Enkä voi varjella toista ihmistä todellisuudeltani, sillä kumppanille olisi ihan yhtä raskasta elää kahta elämää: olla uudessa suhteessa ja vieraskorea lapselle. Kävimme ihan konkreettisen keskustelun, että sinä saat ja sinun täytyy asettaa rajoja lapselleni. Keskustelimme myös, että sinun ei tarvitse koko aikaa viihdyttää lasta ja olla kiva setä, vaan elämää on, että lapselle voi sanoa, että nyt sii-votaan tai katso hetki iPadia, kun minulla on töitä.

”Olemme sopineet, että puolisoni hakee Ailin tarhasta kaksi kertaa viikossa.”

Olemme puhumalla hakeneet rajoja uudelle arjellemme, sillä ei ole mallia, miten toimii kahden miehen uusperhe. Me luomme sen itse. Olemme sopineet, että hän hakee Ailin tarhasta kaksi kertaa viikossa. Selkeys on helpompaa puolisollenikin.

On silti iso opettelu, mitä tarkoittaa oikeasti, että minulla on lapsi ja vierelleni tulee uusi kumppani. Paljonko voin nojautua toiseen? Mitä voin pyytää häneltä suhteessa lapseen? Ja vaikka toinen sanookin, että tässä olen, miten pitkä tie on luottaa, että toinen jakaa tämän ihan oikeasti?

Se on varmasti vielä kesken. Minulla on omat pelkoni, ja olen tottunut kannattelemaan itseäni. Minun on vaikea pyytää apua, ja joka kerta minusta tuntuu, että tämä on viimeinen kerta, kun voin pyytää. Se tuli vastaan niin sairastumisessa kuin suhteessa.

”Tätä se rakkaus on: toinen ihminen sanoo, että älä huoli, kyllä me pärjätään.”

Viime kesänä, kun palasin töihin, tarvitsin puolisoni apua Ailin kanssa. Minua jännitti työ ja miten he pärjäävät kahdestaan kolme päivää, ja etsin valmiiksi hätänumerot ja hätänumeroiden hätänumerot, jos mökillä tapahtuisi jotakin.

Kun jätin heidät kahdestaan, liikutuin tosi paljon. Tajusin, että minulla on ihminen, joka jakaa kaiken kanssani. Ensimmäistä kertaa en tuntenut, että jäisin velkaa vaan että tämä menee yhteiseen pottiimme. Sillä hetkellä tajusin, että tätä se rakkaus on. Että toinen ihminen sanoo, että älä huoli, kyllä me pärjätään.”

Juttu on julkaistu Meidän Perheen numerossa 2/2018.