Kuva: <span class="photographer">Satu Kemppainen</span>
Kuva: Satu Kemppainen

Lapsen kanssa ulkomailla vietetty aika kirkasti minulle yhden tärkeän tavoitteen, Anette Kärkkäinen kirjoittaa. 

– Ethän sinä vaihtoon voi lähteä, sinullahan on lapsi!

Näin tokaisi eräs luokkatoverini ammattikorkeakoulussa muutama vuosi sitten. Olin juuri kertonut aikeistani lähteä edistämään opintojani Australiaan yhdessä päiväkoti-ikäisen lapseni ja kumppanini kanssa.

Olin pöyristynyt: vieläkö ajatellaan, että lapsi on este omannäköiselle elämälle?

Oletetaan, että lapsi kuuluu elämässä vain tiettyyn lokeroon. 

Olen törmännyt äitinä usein ajatukseen, että lapsi kuuluu vain tiettyyn lokeroon elämässä. Tämän lokeron nimi on koti. Tuntuu, että elämän lapsen kanssa ajatellaan olevan yhtä isoa velvollisuutta ja pyykkivuorta, jota suoritetaan päivästä toiseen lapsen ehdoilla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mutta mitä jos elämästä lapsen kanssa tekisi myös itselleen kivaa?

Kahdeksan vuotta sitten tein tietoisen päätöksen, että teen lapseni kanssa sellaisia asioita, joita tekisin muutenkin. Vuodet lapsen kanssa eivät ole tarkoittaneet pelkästään hiekkakakkuja ja pallomeriä, vaan olemme viettäneet aikaa myös sellaisissa paikoissa, joissa itsekin viihdyn: kahviloissa, sushilla ja kaupungilla. Usein mukana on ollut joku hyvistä ystävistäni.

Kodin ulkopuolella lapsi näkee hauskemman ja rennomman äidin. 

Näissä kodin ulkopuolisissa tilanteissa lapsi näkee erilaisen äidin. Hauskemman, vapautuneemman ja rennomman. Selvästi minullakin on oma kotilokeroni, johon arjessa taannun.

Olen kehittynyt ihmisenä valtavasti sinä aikana, kun lapseni on ollut olemassa. Se ei liity pelkästään äitiyteen, vaan ihan tavalliseen aikuisena kasvamiseen. Lapsi on nähnyt tähän liittyvän konkreettisen puolen. Esimerkiksi sen, kun jännitän koulun pääsykokeita tai iloitsen hyvin menneestä työhaastattelusta.

Koen, että lapsi tuntee minut paljon paremmin, kun hän on päässyt elämään kanssani erilaisia hetkiä ja vaiheita. Näiden tilanteiden pohjalta on syntynyt myös paljon yhteisiä keskusteluja, jotka olisivat saattaneet jäädä käymättä, jos en olisi avannut lapselle omaa – tai muutakaan – maailmaa kotiarkea pidemmälle.

Lapsi ei muista liian pientä asuntoa tai yllättävää kaasulaskua. 

Kun lapsi muistelee aikaa Australiassa hän ei muistele liian pientä yksiötä, jossa hänelle tehtiin sänky sohvan divaanille tai sitä, että lounaaksi keitettiin kukkakaalia koska yllättävä kaasulasku lohkaisi ruokabudjetista valtaosan.

Lapsi muistaa sen, miten kiva oli käpertyä äidin viereen sohvalle nukkumaan tai leikkiä kauppaa sillä välin, kun äiti tahkosi kasaan tarvittavia opintopisteitä. Minulle reissu oli voimaannuttava. Pystyn todella viemään arkeni toiselle puolelle maapalloa, jos vain haluan. 

Tärkein juttu, joka jäi käteen yhteisten muistojen lisäksi? Halu elää perhearkea siten, että minun ei tarvitse kolmenkymmenen vuoden päästä miettiä, olisiko pitänyt...

Vierailija

Minun omannäköinen elämäni on hiljaisuudessa loikoilua, kirjojen lukemista useita tunteja putkeen, viikonloppuisin koko yön valvomista (esim. telkun tai boksin äärellä) ja puoleenpäivään asti nukkumista. Se on matkustelua ulkomailla ja kavereiden luokse ajamista (kaverit asuvat 150-600 km päässä). Se on kaalikääryleitä, kesäkeittoa ja maksalaatikkoa.

Niin että kyllä, pieni lapsi on laittanut minun omannäköisen elämäni katkolle. Voin jatkaa sitä sitten, kun lapsi on teini-iässä tai jo muuttanut pois kotoa. Nyt minun pitää tehdä ruokia, joita koko perhe syö, enkä voi valvoa miten sattuu tai lähteä matkoille ex tempore yhtään mihinkään. Kirjoja pääsen lukemaan ehkä tunnin viikossa. Ristikkolehden tilauksen lopetin, kun totesin ristikoiden täyttämisenkin mahdottomaksi. Harrastusrahat menevät lapsen harrastuksiin, samoin useat illat lapsen kuljettelemiseen. Töihin en voi jäädä kukkumaan, vaan on pakko hakea lapsi päiväkodista tietyllä kellonlyömällä ja ottaa kotiin ne työt, joita en ehdi työpäivän aikana hoitaa työpaikalla.

Olen pöyristynyt: eikö joku ymmärrä tällaista?

Vierailija

Jos lasta ei ota ollenkaan huomioon elämässään, ei voi olla kovin hyvä vanhempi. Jos lapsen huomioi, ei voi elää ihan samanlaista elämää kuin lapsettomana. Kumma miten näin yksinkertainen asia on monille niin vaikeaa myöntää.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla