Kuva: Satu Kemppainen
Kuva: Satu Kemppainen

Tehtäväni vanhempana on tukea ja vahvistaa lapsen omaa minuutta. Se on vaikeaa, kun haluaisi aina olla itse oikeassa.

Vanhin lapseni ei pidä esiintymisestä, eikä halua joutua keskipisteeksi. Kun on pakko esiintyä, hän on se toinen poliisi taka-alalla, jolla ei ole yhtään vuorosanaa. Monta vuotta usutin häntä näytelmien pääesiintyjäksi tai laulamaan yksin sukujuhlissa. Ajattelin, että hänen jännityksensä on samaa pikkujännitystä, jota itse tunnen ennen esiintymistä.

Nyt suostun ymmärtämään tämän: Alakerrastani ulos putkahtanut tyyppi on aivan toisenlainen kuin itse olen. Käsittämätöntä kyllä, hän ei nauti samoista asioista kuin minä. Vaikka minä saan energiaa tuovan endorfiiniryöpyn julkisesta esiintymisestä, tyttäreni saa vain paniikkikohtauksen kaltaisen pakokauhutilan.

”Rakas, tyttäresi on aivan erilainen tyttö kuin sinä olit.”

Toinen lapseni taas rakastaa kaikkea muovista, epäkäytännöllistä ja kiiltävää, eli asioita, joita minä lähes paheksun. Olimme kenkäkaupassa, jossa hän tarrasi kiinni kiilakorkoisiin, hopeisiin kesäsandaaleihin. Minun ehdotukseni oli urheilusandaalit. Kun ilmapiiri oli muuttua jäätävän kireäksi, puolisoni puuttui peliin ja sanoi: ”Rakas, tyttäresi on aivan erilainen tyttö kuin sinä olit. Hänestä tulee aivan erilainen nainen kuin sinä olet. Anna periksi.”

Kyllähän minä tunnen lapseni ja tiedän, millaisia he ovat. Tunnistan, että monessa asiassa olemme erilaisia – tuon luonteenpiirteen tunnistan omassa äidissäni, tuon taas puolisoni isässä. Mutta sitä jää niin helposti oman maailmankuvansa vangiksi.

Lapsen näkökulma voi olla niin erilainen, että sitä on vaikea hyväksyä. Ei se tarkoita, että pitää ostaa hopeiset korkkarit käytännöllisten sijaan, mutta tapaus kuvasti minun ja tyttäreni välejä hyvin: Minun on vaikeaa hyväksyä lapseni tyyliä ja valintoja, koska ne ovat kovin erilaia kuin omani. Eivät ne silti huonoja ole, mieheni onneksi muistutti.

On suunnattava sinne, missä lapsi tuntee olevansa eniten omillaan.

Äitiydessä ei voi mennä koko ajan sinne, missä minä vanhempana olen oikeassa – miten minä haluaisin jonkin asian olevan. On suunnattava sinne, missä lapsi tuntee olevansa eniten omillaan, turvassa uskaltamaan. On ymmärrettävä, että taivuttamisen sijaan minun tehtäväni onkin silittää.

Olen kasvanut joustavammaksi ja hyväksyvämmäksi. Lapsia ei voi muuttaa mieleisekseen, heitä voi vain rakastaa.

Vierailija

Lapseni on aivan erilainen kuin minä – miksi sitä on vaikea hyväksyä?

Vierailija kirjoitti: Jaa. Kenelle on ja kenelle ei. Mulle ei ainakana ole vaikeaa hyväksyä. Se on sitä aikuiseksi kasvamista, että ymmärtää, että on monenlaisia tapoja elää ja tehdä valintoja. Mun lapsi valitsi teininä sen ettei käy kouluja, ei hoida perussairauttaan, ei halua olla minun kanssani tekemisissä, kännäämisen, ja paljon muita "tapoja elää" mitä minun on vaikea hyväksyä. Varsinkin siksi, koska itse olen erilainen. LApsi on saanut hyvän kasvatuksen ja opastuksen minulta kotoa, mutta...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.