Tunnista oma perhetyyppisi 10 yleisimmän perhemallin joukosta.

Perheen sisällä jaetaan valtaa, vastuuta, läheisyyttä ja arvostusta. Joku joutuu olemaan kyykyssä, joku saa päättää kaiken. Valtakuvio muuttuu kun perheessä tapahtuu muutos: syntyy uusi lapsi, vanhempi saa uuden työpaikan, joku sairastuu.

Millainen valtakuvio teidän perheessänne on? Tässä 10 yleisintä perhemallia.

1. Meidän lauma
Perhettä johtavat lauman vahvimmat. Eikä lauman vahvimman tietenkään pitäisi olla lapsi. Perheen laumahengessä on ryhtiä ja yhteenkuuluvuuden lämpöä. Aikuiset laumanjohtajat pitävät perheen koossa: suojelevat, ohjaavat ja päättävät, miten laumassa käyttäydytään ja millaisten arvojen mukaan eletään.

Välillä laumassa ryskyy ja rytisee, kun perheenjäsenet ottavat toisistaan mittaa, mutta pohjimmaisena on raivonkin hetkellä rakkaus ja hyväntahtoisuus. Laumassa on naurua ja huumoria. Lauma kokoontuu päivittäin yhteen ja nauttii yhdessäolosta.

2. Perhe, joka palvoo patsasta
Joskus vanhempien välinen rakkaus ja arvostus voi muuttua patsaan palvonnaksi. Silloin toinen tai molemmat vanhemmat yrittävät pitää yllä pinnallista ihannekuvaa puolisosta, perheestä ja kodista.

Palvonnan kohde voi olla myös lapsi, jolta odotetaan lähes täydellisyyttä kaikessa. Mitä parempi hän on, sitä enemmän häneltä odotetaan. Palvottu yleensä alkaa kärsiä asetelmasta. Hänet on ylistämällä alistettu. Usein palvotussa herää halu kapinoida ja sotkea perheidylli.

3. Tukahduttavan tiivis perhe
Liian tiivis perhe on usein keskiverto perhe, jossa lapsilla on tarkat säännöt ja rajat. Kaikki on ihan hyvin, mutta jokin kuitenkin mättää. Toisella tai molemmilla vanhemmilla on takertuva kiintymystyyli. Perhe-elämä sujuu hyvin niin kauan kuin takertuja saa jatkuvaa hyväksyntää ja kehuja. Jos takertuja kohtaa stressiä tai kritiikkiä, perheen rakenteet alkavat murentua.

Takertuvan vanhemman on vaikea kestää perheenjäsentensä kielteisiä tunteita. Lapsen ja puolison itsenäistyminen tuntuu takertujasta pelottavalta. Usein käy niin, että puolison ja lasten täytyy repäistä itsensä irti rajusti. Vielä ikävämpää on, jos perheenjäsenet eivät koskaan uskalla irrottautua.

4. Autoritaarinen perhe
Autoritaarisessa perheessä on yleensä yksi vanhempi, joka on ymmärtänyt laumanjohtajuuden idean väärin. Autoritaarisen vanhemman käyttäytymistä ohjaa yksi periaate: hän on perheen pomo. Useimmiten hän kohtelee myös puolisoaan kuin lasta.

Mutta miten lapsi voi oppia ajattelemaan omilla aivoillaan, jos pomo päättää kaiken hänen puolestaan?Autoritaarisen kasvatuksen saaneilla on usein vaikeuksia aggressioidensa kanssa: he joko nielevät aggressiot sisäänsä ja oireilevat esimerkiksi syömishäiriöillä ja ylisopeutumalla omalle hyvinvoinnilleen haitallisiin ihmissuhteisiin tai työolosuhteisiin – tai ilmaisevat aggressioitaan väkivaltaisuudella. Heille on myös yleistä joustamattomuus ja vaativuus omassa vanhemmuudessaan.

5. Päsmärin valtakunta
Tämä aika tekee varsinkin äideistä herkästi päsmäreitä. Kun naisen niskaan sataa kaatamalla odotuksia ja vaatimuksia, nainen yrittää ratkaista perheen yhtälön tietämällä, osaamalla ja tekemällä kaiken, voimiaan säästämättä ja itsestään piittaamatta.

Naispäsmärin mies ajautuu helposti alivastuulliseen rooliin, jopa lapsen asemaan suhteessa puolisoonsa.
Päsmäri voi olla yhtä hyvin olla mies, joka on aina oikeassa ja joka komentelee vaimoaan samoin kuin lapsiaan. Lopulta puoliso lamaantuu.

6. Melkein-täysihoitola
Melkein-täysihoitolaa pyörittää kiukkuinen päsmäri tai kaikkensa perheelle antava marttyyri. Päsmärin vallankäyttö on suoraa, kun taas marttyyri käyttää tiedostamattaan piilovaltaa: hän kietoo perheen syyllisyyden ja negatiivisuuden verkkoon.

Ajan myötä marttyyristä tulee salakavalan taitava hallitsemaan perheenjäseniään: hän katsoo oikeudekseen kantaa kaunaa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Marttyyrin lapsista kasvaa herkästi joka asiasta syyllistyjiä, oman elämänsä suorittajia. Marttyyrin rooliin joutumista kannattaa varoa.

7. Rajaton perhe
Rajattomissa perheissä sääntöjen asettaminen lapsille voi olla epäjohdonmukaista ja sekavaa, mutta se on vain yksi rajattomuuden muoto. Rajattomuus voi ilmetä myös niin, että perheenjäsenten välillä ei ole selkeitä ääriviivoja. Perheenjäsenet eivät näe, mikä on oma ja mikä toisen tunne, ja mistä lapsi alkaa ja mihin vanhempi loppuu.

Rajat eivät ole pelkästään lapsia varten. Myös aikuiset tarvitsevat rajoja – ja rakkautta. Jos aikuisilla on heikot sisäiset rajat, perheessä sorrutaan helposti lasten ja vanhempien kolmiodraamoihin: lapsi päästetään vanhempiensa parisuhteen väliin, päsmäröimään pikkuvanhana aikuisten asioita.

8. Räyhäperhe
Räyhäperhe on yksi rajattomuuden muoto: väsymys, stressi, räiskähtelevä temperamentti, lapsuudesta opitut mallit tai kaikki nämä yhdessä vellovat perheessä hallitsemattomina. Kun vanhempien tunnetaidot ovat heikot, myös lasten on vaikea omaksua itsesäätelyn keinoja.

Räyhäämisestä on tullut perheen jokaviikkoinen kommunikointityyli. On korkea aika pysähtyä laittamaan omat reaktiot aisoihin. Väsynyt vanhempi uskottelee herkästi itselleen, että vika on lapsissa, puolisossa tai elämäntilanteessa. Mutta ei: jokaisen aikuisen on kannettava itse vastuu omista tunnereaktioistaan.

Aggression voimalla voisi asettaa suojaavat rajat oman perheen hyvinvointia uhkaaville tekijöille, kuten työn kohtuuttomille vaatimuksille tai lasten oikeuksia loukkaaville ihmisille.

9. Selät vastakkain
Jotkut perheet elävät aina rinnakkain tai selät vastakkain. Selät vastakkain -asetelmassa jokainen perheenjäsen elää omaa elämäänsä, tulee ja menee omassa tahdissaan, syö eri aikaan ja eri paikassa kuin muut.

Tämä kuvio voi olla ohimenevä välivaihe silloin, kun vanhemmat ja perheen teinit käyvät kukin omaa itsenäisyystaisteluaan. Tästä voidaan päästä vielä toimivampaan vuorovaikutukseen: sopivan väljään perhemalliin.

10. Sopivan väljä perhe
Ihmisen psyykkiseen kasvuun kuuluu pyrkimys kohti itsenäisyyttä. Lapsi irrottautuu symbioosista ja ryhtyy itsenäistymään: ensimmäinen iso kamppailu on uhmaikä ja toinen murrosikä.

Myös pitkässä parisuhteessa kuljetaan symbioosista vakiintumisen kautta kohti itsenäisyyttä. Pitkän parisuhteen määränpää on kypsä kumppanuus, jossa kaksi itsenäistä ihmistä elää hyväntuulisen väljästi suhteessa toisiinsa ja yhteisiin lapsiin.

Sopivan väljässä perheessä on tilaa omien tarpeiden toteuttamiselle ja oman identiteetin rakentamiselle. Aikuinenkin muovaa identiteettiään, läpi elämänsä.

Lähteet: Bruce Fisher: Jälleenrakennus. Kehityksen avaimet 2007, Mervi Juusola: Äidin voimakirja. Otava 2009

Liitän sanan ’taaperoimettäjä’ nyt ensimmäistä kertaa julkisesti itseeni. Kuva: Satu Kemppainen.

Miksi taaperoimetys aiheuttaa hämmennystä ja hävettää?

Olen imettänyt kolmesti. Kaikki kolme lasta ovat saaneet maitoa myös muualta kuin rinnoistani. En suunnitellut imetysteni pituutta tai tapaa. Jokaisen lapsen imetyksestä olen oppinut jotakin.

Ensimmäisen lapsen kanssa, voi taivas, yli kymmenen vuotta sitten, imetys oli kamalaa. Suihkin suihkutisseillä maitoa kahvilassa vieraisiin pöytiin. Lapseni oli tukehtua maitotykkieni laukauksiin. Rinnat paisuivat liiasta pumppauksesta äärirajoille. Kyllä, liivikaupasta loppuivat koot kesken. Myönnän, että sulkeuduin vauva-aikana kotiin, koska en halunnut yleisöä maitosodalleni. Sota kesti lähes vuoden, ja olin onnellinen, kun se loppui.

Lapseni oli tukehtua maitotykkieni laukauksiin. Kyllä, liivikaupasta loppuivat koot kesken.

Toisen lapsen kanssa osasin laittaa tissini kuriin ajoissa. Kun imetys ei ollut jatkuvaa taistelua, se todella oli käsittämättömän vaivatonta. Yhtäkkiä imettäminen puistonpenkillä, appiukon vieressä tai vaikka lätkämatsissa tuntui helpolta. Silti imetin tätä lasta lyhyemmän ajan kuin esikoista, vain kahdeksan kuukautta, koska lapsi itse halusi niin. Ja minäkin halusin.

Kolmas lapseni ryömi heti synnytyksen jälkeen rinnalleni. Hän rakasti olla rinnalla, ja minä rakastin vain katsella häntä. Yhtäkkiä minulla ei ollut kiire minnekään. En huomannut mitään rasittavia tiheän imun kausia, vaan antauduin imetykselle. Olin valmis tasaamaan hengitykseni, rentoutumaan. Kuin huomaamatta lapseni täytti vuoden, ja hups, olinkin taaperoimettäjä.

Liitän sanan ’taaperoimettäjä’ tässä nyt ensimmäistä kertaa julkisesti itseeni.

Liitän sanan ’taaperoimettäjä’ tässä nyt ensimmäistä kertaa julkisesti itseeni. Olenko se todella minä?

En ollut koskaan ajatellut imetyksen maksimipituutta, mutta en nähnyt itseäni taaperoimettäjänä. Lapsi oli täyttänyt maagisen yhden vuoden, ja yhtäkkiä leppoisa imetyshetki vaihtui salakähmäiseen pälyilyyn. Päässäni takoi: Miten tähän tultiin? Lapsi varmaan roikkuu rinnalla vielä kouluikäisenäkin! Rajoittaako tämä vapauttani? Miksi en osaa lopettaa?

Kun joku kysyi, että imetinkö vielä, vastasin kaarrellen, että juu, mutta lopettelemassa ollaan, on tuo lapsi vain vähän tissin perään. Oikeasti me molemmat olimme tissin perään. Olimme koukussa hetkeen, jossa saatoimme unohtaa päiväkodin, työt ja vanhempien sisarusten käninän, ja vain tuijottaa toisiamme, olla lähellä. Toki poika saattoi olla koukussa itse tuotteeseenkin.

Päässäni takoi: Miten tähän tultiin? Lapsi varmaan roikkuu rinnalla vielä kouluikäisenäkin! Miksi en osaa lopettaa?

Minusta oli tullut kaappi-imettäjä. Niin syvään minussa oli kirjoitettu, että taaperoimetys on jotenkin outoa. Tunnen edelleen sitä kohtaan ristiriitaa. Mikä saa minut ajattelemaan niin? THL:n imetyssuositus on vuosi ja WHO:n kaksi vuotta. Kukaan ei kauhistellut tai pilkannut, vaikka imetin taaperoa.

Jokaisella meillä on omanlaisensa äiti-identiteetti. Lapsen kasvatus ja siihen liittyvät valinnat ovat jatkuvaa identiteetin vahvistamista. Taaperoimetys ei kuulunut minun identiteettihorisonttiini, ja oli siksi kipukohta.

Tiedän, etten ole ainoa kaapissa imettänyt. Tiedän äitejä, jotka kipuilevat pitkäksi venyneen imetyksen kanssa kuukausia, koska omat ja ulkopuolen odotukset ovat ristiriidassa. Ja sitten tiedän äitejä, jotka pystypäin imettävät tai ovat imettämättä juuri niin kauan tai vähän aikaa kuin itseä ja lasta huvittaa. Te olette esikuviani!

Mutta meille epävarmoille äideille sanoisin: Imetystaipaleesi pituus on sinun oma, yksityinen asiasi. Siinä ei ole mitään hävettävää.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Malli ja tosi-tv-tähti Kourtney Kardashianin tyttären Penelopen vaatekaapista löytyy niin nahkahousua kuin pikkumustaa. Käytännöllistä tai ei! Kuva: wenn.com

Tyttöjen vanhemmat ottavat aikuisten katumuotia jäljittelevät lastenvaatteet innokkaammin vastaan kuin poikien. 

Pitääkö suomalaisen miehen pukeutua kehdosta hautaan harmaaseen, mustaan ja tummansiniseen?

Tätä ihmettelee 4-kuukautisen poikavauvan äiti Vauva-lehden tuoreessa verkkokyselyssä. Itse hän haluaisi pukea lapsensa sukupuolineutraalisti vauva-aikana.

Vauva kertoi viime viikolla, että unisex- ja retrovaatteet ovat jäämässä vauvamuodissa ”pikkuaikuis-tyylin” jalkoihin. Lastenvaatemallistot jäljittelevät yhä enemmän aikuisten katumuotia, ja värit ja kuosit ovat varsin hillittyjä.

Vauva-lehden viimeviikkoisen verkkokyselyn perusteella pienten lasten vanhemmat ottavat värimaailman muuttumisen avosylin vastaan. 65 prosenttia vastaajista pitää hillityistä väreistä ja murretuista sävyistä ja haluaa niitä lastensa ylle. Vastaajien mielestä poikien vaatteiden värimaailma ei kuitenkaan ole uudistunut yhtä monipuolisesti kuin tyttöjen. 

"Miksi vauvat pitäisi pukea retromöykyiksi tai täysin eri tyylillä kuin itse pukeutuu?"

Jaottelu tyttö- ja poikaväreihin saisi jo loppua

Poikien vanhemmat ovat tyttöjen vanhempia tyytymättömiä lastenvaatetarjontaan.

Poikien vaatteiden väriskaalan suppeus ärsyttää! Pehmeistä väreissä voisi olla keltaista ja punaista, mutta tarjonta on usein sinistä ja ruskeaa.

Ketjuliikkeissä huomaa helposti, että tyttöjen versiossa on käytetty enemmän mielikuvitusta. Poikien vaatteista tulee välillä fiilis, etteikö muuta keksitty kuin se sama auto taas siihen. Tai muu piirroshahmo.

Kuosit on aina jotain karhuja yms., kun taas tytöillä on vastaavasti kukkia.

Vauvan kyselyn perusteella vauva on jopa vaikea pukea korostamatta sukupuolta.

Inhoan sukupuolittuneisuutta ja sitä, että tytöille on pelkkää pinkkiä ja hörhelöitä ja pojille sinistä avaruusolioiden kuvilla.

Eniten ärsyttää ihmiset, jotka puhuvat tyttö-ja poikaväreistä. Yritä siinä sitten opettaa lapselle, että ei ole olemassa tyttöjen ja poikien värejä.

Tyttöjen vaatetarjonta taas saa kiitosta etenkin siitä, että ärhäkkä pinkki on saanut rinnalleen esimerkiksi korallin ja persikan sävyjä.

Pastellisävyt ovat tulleet myös käytännöllisiin vaatteisiin. Kestävien ulkovaatteiden tai collegevaatteiden ei tarvitse enää olla räikeän värisiä, pelkkää pinkkiä tai lapsellisia.

Minne katosivat potkuhousut?

Melkein puolet, 44 prosenttia, Vauva-lehden kyselyyn vastanneista ei pukisi lastaan miniaikuiseksi.

Minikokoomuslaiseksi tai amerikkalaiseksi räppäriksi pukeminen ärsyttää.

"Olen varmaan viimeinen dinosaurus, joka yhä pukee vauvansa käteviin potkuhousuihin."

Haluan nimenomaan, että lapsi saa näyttää lapselta. Se tarkoittaa iloisia värejä ja lapsekkaita kuoseja. Olen varmaan viimeinen dinosaurus, joka yhä pukee vauvansa käteviin potkuhousuihin (niitähän ei enää edes myydä kaupoissa). Potkuhousuissa masua ei purista, nilkkoja ei purista, "sukat" pysyy jalassa ja kaikki on kätevästi samassa paketissa.

Typerän näköistä ja antaa vanhemmasta sellaisen kuvan että lapsi on vain asuste.

Ärsyttää nykymuodissa liian aikuismainen tai raskas tyyli. Epämukavat joustamattomat ja epäkäytännölliset vaatteet, kuten farkut ja takit.

Lapsen kuuluu näyttää lapselta eikä muistuttaa millään tavalla aikuista, aikuinen kerkeää olemaan sitten joskus myöhemminkin.

"En koe pukevani lapsiani miniaikuisiksi."

Vain harva myöntää jäävänsä kaipaamaan varsinaista retroa. Värejä moititaan liian kirkkaiksi, ja ruskeaa on liikaa. Toki retrollakin on yhä kannattajansa.

Retrokuosit tuovat hyvää mieltä ja tietyllä tapaa turvallisuuden tunnetta.

Lapset pitävät kirkkaista väreistä ja kuvioista leluissa, niin mikseivät vaatteissakin. Kuvioistakin saa hauskoja tarinoita vaatteita puettaessa.

Kaikissa vaatteissa ei mennä leikkipuistoon

Kolmannes Vauvan verkkokyselyn vastaajista pukee lapsensa aikuismaisiin vaatteisiin hyvillä mielin. Heistä on vain luonnollista, että lasten muoti seuraa aikaa. Katutyylissä korostuvat kauneus ja käytännöllisyys.

Ainahan lasten vaatetus on ottanut vaikutteita ympäröivästä. Pian 12-vuotiaan esikoiseni ollessa vauva oli ihan samoin aikuisten muotia seuraava lastenvaatetyyli, näkeehän sen jo valokuvista. Farkut olivat leveämmät, nyt ovat kelvanneet vuosia vain kapeat, niin tytölle kuin äidille.

En koe pukevani lapsiani miniaikuisiksi. Tykkään pukea heidät kauniisti mutta en mielestäni tingi myöskään käytännöllisyydestä. Toki lapsilla on ne ”kaupunkivaatteet”, mutta ei ne päällä ole tarkoituskaan mennä leikkipuistoon möyrimään, vaan ne ovat nimensä mukaisesti sitä siistimpää käyttöä varten.

Miksi vauvat pitäisi pukea retromöykyiksi tai täysin eri tyylillä kuin itse pukeutuu?

"Ainahan lasten vaatetus on ottanut vaikutteita ympäröivästä."

Aikuisten muodin jäljittelyä pidetään kivana ideana, kunhan vaatteet eivät leikki-iässäkään ole liian paljastavia tai epämukavia.

Esimerkiksi napapaidat, korkokengät ja epämukavat vaatteet eivät missään nimessä kuulu lasten päälle.

 

Kursivoidut sitaatit ovat otteita Vauvan verkkokyselystä. Kyselyyn vastasi 55 henkilöä.

Lue juttu vauvanvaatemuodin murroksesta lokakuun Vauva-lehdestä!

Vierailija

Vauvamuotikysely: ”Minikokoomuslaiseksi tai amerikkalaiseksi räppäriksi pukeminen ärsyttää”

Minusta on jokaisen oma asia millä tyylillä pukee lapsensa. Aika pian kuitenkin tulee se aika, että lapsi haluaa itsekin vaikuttaa eikä sitten vanhempi voi enää päättää pukeutumisesta yksin. Kuinka monella vanhemmalla edes on aikaa paneutua lapsensa vaatteisiin niin paljon, että ehtisi muodostaa lapselle jonkun harkitun tyylin? Minua ihmetyttää ainoastaan ne vanhemmat, jotka kulkevat itse viimeisen päälle kalliissa vaatteissa, mutta lapsilla on liian pientä, nuhjuista ja jopa rikkinäistä...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.