Taaperoita tulee voida kantaa sylissä siten, että he ovat samaan aikaan lattialla. Heitä pitää auttaa, mutta kaikki pitäisi silti saada tehdä itse.

Myrsky nousee missä ja milloin vain, aivan erityisesti mistä vain. Tyhjästä ei kuitenkaan koskaan, vaikka syy ison ihmisen näkökulmasta katsottuna voi tuntua selittämättömältä ja aihe mitättömältä.

Merkityksellisistä ja pidättelemättömistä voimista on silti kyse, kun myrskyn silmään joutuneella on mittaa alle metri ja kuppi on vielä pieni suhteessa kantajansa kokoon.

Yli läikkyy paitsi äkkiä, myös arvaamatta.

”Uhmaikä, tuhmaikä”, tekisi mieli välillä todeta. Tahtoikää se kuitenkin on. Tärkeä kehitysvaihe, kyllä kyllä. Mutta ajoittain raastavampi kuin pahinkaan liitu mitään taulua vasten ikinä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kuohunnan edessä on ymmällään paitsi lapsi itse, myös minä. Ymmärrystä kaivataan ja koetellaan molemmin puolin, kun vielä hetki sitten kapalossa käsivarrelleni mahtunut pieni tuhisija onkin nyt suuri ja mahtava raivopallo täynnä tunteita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Taaperot ovat ihania ihmeitä. Ja sitä samaa he odottavat vanhemmiltaan: ihmetekoja.

Taaperoita tulee voida kantaa sylissä siten, että he ovat samaan aikaan lattialla. Heitä pitää auttaa, mutta kaikki pitäisi silti saada tehdä itse. Eilisen lempiruoka on tänään syömäkelvotonta, vaikka resepti onkin ihmeellisen sama. Huomisesta ei koskaan tiedä, mutta luultavasti silloin vanhat temput eivät kelpaa. Ne ovat muuttuneet loukkauksiksi.

Niinä päivinä, kun minulla on unta alla riittävästi, aikaa on jäänyt itsellenikin ja kahvin on saanut juoda kuumana, osaan suhtautua kaikkeen lempeydellä.

Pystyn olemaan kuin vakaa ja kaikista niistä myrskyjä edeltäneistä poutapäivistä lämpöä itseensä varannut kallio, joka tyynenä ottaa vastaan jokaisen pienestä ihmisestä lähtevän myrskyaallon.

Niissä hetkissä iloitsen siitä, että tämä pieni osaa, uskaltaa ja voi.

Toisina päivinä olen myös itse täysin aaltojen vietävänä. Ihan vain, koska olen tavallinen ihminen, en ihmeidentekijä.

Silloin ei auta kuin hokea, että kohta helpottaa, kohta on tyyntä. Ensisijaisesti lapselle, mutta osittain myös itselleni.

Voin toivoa parasta nostaessani pienen märisevän mytyn syliini. Keinuttaa ja olla yhdessä aalloilla. Vielä se kiukku laantuu, huuto vaimenee nyyhkäisyiksi, pieni pää painautuu olkapäätäni vasten. Myrsky sulaa syliini. Pyyhimme kyyneleet, välillä molempien poskilta.

Ja kun taas on pilvetöntä, näen peilikirkkaasta merestä oman heijastukseni. Se on kuva turvasatamasta, johon pienen kapalosankarin on hyvä palata vetämään henkeä vielä silloinkin, kun hän on kasvanut kalliotaan päätä pidemmäksi.

Marjut Ollila on 9-, 4- ja 1-vuotiaiden lasten äiti, johon syksyllä iskenyt sisustusvimma muuttui siivousvimmaksi. Nurkat menivät uuteen uskoon luopumalla turhasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla