Kuva: Satu Kemppainen
Kuva: Satu Kemppainen

Kolmetoista vuotta äitinä ovat opettaneet minulle yhden asian: lähes kaikki periaatteet joutuu heittämään yksi kerrallaan roskakoriin.

Äitiyden alkutaipaleella minulle oli selvää, miten ja minkälaisia lapsia halusin kasvattaa. Periaatteeni tulisivat näkymään käytännön valinnoissa: vain luomua ja kotimaista, antaisin uhmaikäisen valita kahdesta vaihtoehdosta, jalkaan vain nahkakengät eikä vaatteiksi ainakaan mitään pimuvaatteita, leluiksi ostaisin vain muutamia, kauniita ja kehittäviä puuleluja – enkä hermostuisi koskaan.

Oli myös ideologisia periaatteita kuten Barbie-elokuva- ja Monster High -nukkekielto – tuollaista naiskuvaa en halunnut lapsilleni opettaa! Sitten keskimmäiseni rakastui noihin korkokenkähahmoihin. Hänelle nuket ja elokuvat edustivat rohkeutta olla oma itsensä (vaikka olisit hirviö tai pop-tähti), rohkeutta taistella (vaikka Ken-poikaa pelottaisi), rohkeutta olla tiukasti stereotyyppisen naisellinen kynsilakkoineen ja glittermeikkineen (varsinkin maailmaa pelastaessa) ja vahvuutta kulkea omia polkujaan. Jouduin tunnustamaan, että olin niin oman periaatteeni lumoissa, etten nähnyt nukeissa ja elokuvissa muuta kuin muovisia ja vanhanaikaisia naiskuvia. En osannut katsoa pidemmälle, mutta lapseni osasi.

En nähnyt nukeissa ja elokuvissa muuta kuin muovisia ja vanhanaikaisia naiskuvia. En osannut katsoa pidemmälle, mutta lapseni osasi.

Kolmannen lapsen kohdalla suurin osa periaatteistani oli jo törmännyt tosielämään. Silti uskoin yhä vahvasti niistä yhteen: Jos tarjoan mahdollisimman monipuolista ruokaa ja erilaisia makuja, lapsi oppii kaikkiruokaiseksi. Kaksi ensimmäistä lastani todistivat tämän periaatteen toimivuutta. Paistattelin ravintoloissa hyvänä vanhempana, kun lapseni söivät ennakkoluulottamasti kaikkea parsasta possunniskaan – kyllä, myös sillivatkulia. Jotenkin onnistuin uskottelemaan itselleni, että se olisi minun saavutukseni.

Olin ollut äiti kymmenen vuotta, kun kolmas lapseni syntyi. Hän syö vain makaronia, perunaa, lihapullia ja rieskaa. Ja näitäkin vain yhtä kerrallaan. Ai niin, syö hän myös vanukasta, banaaneja ja jätskiä. Että sinne meni sekin vanhemmuuden saavutus. Kaikkea on tarjolla, kaikkea on tarjottu ja maistatettu, mutta kuopuksen suu napsahtaa kiinni heti, kun joku ruoka ei ole keltaista, ruskeaa ja makeaa tai mautonta. 

Paistattelin ravintoloissa hyvänä vanhempana, kun lapseni söivät ennakkoluulottamasti kaikkea parsasta possunniskaan – kyllä, myös sillivatkulia.

On olemassa hyviäkin periaatteita kuten se, että ei saa valehdella tai karkkia ei syödä lounaaksi. Mutta omat ehdottomat ajatukseni liittyen vaikka vaatteisiin, peseytymiseen, ulkoiluun, leikkiin, älypuhelimiin, ruokailuun ja nukkumiseen kumpusivat osin omasta epävarmuudestani vanhempana.

Halusin uskoa, että hyvä vanhemmuus rakentuu siitä, että pystyn pyörittämään arkea tietyillä säännöillä, joista ei poiketa. Ne olivat osin aivan hölmöjä kuten se, että kesällä ei saa mennä ulos talvikengissä (koska jokuhan saattaisi ajatella, etten huolehdi lapsestani) tai perunat pitää syödä loppuun ennen kuin saa lisää lihapullia (koska ei maailman lautaseltakaan voi napsia vain lihapullia). Halusin olla varma, että huolehdin tarpeeksi ja kasvatan lapsia, jotka pärjäävät.

Niin, niin – me emme kasvata lapsia, vaan he kasvattavat meitä. En vain olisi ajatellut sen olevan näin konkreettisesti omien puheiden nielemistä. Tekee tietysti hyvää äidille, joka ajatteli alkumetreillä kasvatuksen olevan lapsen taivuttamista vanhemmalle sopivaan muottiin. Lapseni kyllä pärjäävät vähemmillä periaatteilla, kunhan saavat ponnistaa rakkaudesta, eivät minun keksimistäni typeristä säännöistä.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Tilaajille
Kurssi vanhemmille – näin luot hyvän suhteen vauvaan alusta asti, osa 4
Kukkuu! Leikkisään yhdessäoloon kuuluu vauvalle turvallisia yllätyksiä. Kuva: Colourbox.com
Kukkuu! Leikkisään yhdessäoloon kuuluu vauvalle turvallisia yllätyksiä. Kuva: Colourbox.com

Yhteinen hassuttelu on vauvalle olennaisen tärkeä peruskokemus, jolle kannattaa antaa aikaa. Kokeile kolmea kivaa leikkiä!

Voimakkaiden myönteisten tunteiden jakaminen läheisten ja rakkaiden ihmisten kanssa lujittaa ihmissuhteita merkittävällä, perustavanlaatuisella tavalla. Elävimmät ja tärkeimmät elämän muistot ovat lähes aina sellaisia, joihin on liittynyt intensiivisiä tunteita.

Leikki ja...

Toisen lapsen tulisi olla ensisijaisesti toivottu lapsi vanhemmilleen, ei sisarukseksi sisarukselleen, lapsi- ja perhepsykologi Leea Mattila sanoo. 

Saimme ensimmäisen lapsen monien hankaluuksien jälkeen viime vuonna, ja ajatus toisesta lapsesta mietityttää päivittäin. Olemme jo 35-vuotiaita, ja lähipiirin kokemukset pelottavat. Riski saada kehityshäiriötä tai perinnöllistä sairautta poteva lapsi on iän myötä koko ajan suurempi.

Onko ok jäädä vain yhden lapsen perheeksi, vai jääkö lapsemme paitsi jostain merkityksellisestä? Harkitsemme jopa adoptiota, koska toinen raskaus pelottaa niin paljon.

Huolestunut äiti

Vaikeudet lapsen saamiseen liittyen voivat jäädä kaihertamaan mieltä ja aktivoitua siinä vaiheessa, kun perheeseen toivotaan toista lasta. Jos kokemukset ovat olleet suunnattoman negatiivisia, niitä voi mahdollisesti arvella traumoiksi. Tällöin ne vaikuttavat jokapäiväiseen elämään pelkoina ja pahoinvointina, ja tilanteeseen on hyvä harkita keskusteluapua.

On hyvä muistaa, ettei lasten lukumäärä ole aina oma valinta.

Lapsiluku on aina henkilökohtainen päätös, jonka tekeminen suuntaan tai toiseen saattaa aiheuttaa vanhemmassa syyllisyyttä. On hyvä muistaa, ettei lasten lukumäärä aina ole oma valinta. Elämä on aina epävarmaa. ”Amerikkalainen unelma” eli ajatus siitä, että onneen johdattaa ydinperhe, jossa on lapsia ja omakotitalo, on illuusio.

Synnyttäjien keski-ikä on noussut, ja vaikeat raskaudet saavat miettimään muita vaihtoehtoja. Adoptio on niistä yksi. Se täyttää vuosittain ison kolon monen lasta toivovan sydämestä. Tärkeää olisi, että toinen lapsi, hankintatavasta riippumatta, olisi ensisijaisesti toivottu lapseksi vanhemmilleen eikä sisarukseksi sisarukselleen.

Sisarus tuo lapsen elämään mahdollisesti elämänmittaisen kontaktin, mutta mikään ei takaa, että näin käy.

Kumpuaako ahdistuksesi mielestäsi enemmän koetusta vaikeasta raskaudesta vai toisen lapsen valinnasta ylipäänsä? Kenen takia olet valitsemassa ja mitä? Kirkasta itsellesi nämä ajatukset. Esikoislapsen kannalta tilanteessa ei ole oikeaa tai väärää valintaa. Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa.

Sisarus tuo lapsen elämään mahdollisesti elämänmittaisen kontaktin, mikä on suuri rikkaus. Mikään ei kuitenkaan takaa, että näin käy. Monet sisarukset pysyvät toisilleen etäisinä. Sisarussuhteen ajatellaan olevan myös erityisen antoisa lasten sosiaalisten taitojen harjaannuttamisen kannalta, mutta sitä tapahtuu myös muissa ihmissuhteissa.

Ainoana lapsena eläminen ei jätä lasta paitsi merkityksellisistä asioista. Lapsen kehitykseen vaikuttaa sisarusten olemassaoloa tai puuttumista enemmän se, millainen suhde ja vuorovaikutus hänellä on vanhempiinsa. Se on asia, johon voit varmasti vaikuttaa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.