Kuva: Satu Kemppainen
Kuva: Satu Kemppainen

Kolmetoista vuotta äitinä ovat opettaneet minulle yhden asian: lähes kaikki periaatteet joutuu heittämään yksi kerrallaan roskakoriin.

Äitiyden alkutaipaleella minulle oli selvää, miten ja minkälaisia lapsia halusin kasvattaa. Periaatteeni tulisivat näkymään käytännön valinnoissa: vain luomua ja kotimaista, antaisin uhmaikäisen valita kahdesta vaihtoehdosta, jalkaan vain nahkakengät eikä vaatteiksi ainakaan mitään pimuvaatteita, leluiksi ostaisin vain muutamia, kauniita ja kehittäviä puuleluja – enkä hermostuisi koskaan.

Oli myös ideologisia periaatteita kuten Barbie-elokuva- ja Monster High -nukkekielto – tuollaista naiskuvaa en halunnut lapsilleni opettaa! Sitten keskimmäiseni rakastui noihin korkokenkähahmoihin. Hänelle nuket ja elokuvat edustivat rohkeutta olla oma itsensä (vaikka olisit hirviö tai pop-tähti), rohkeutta taistella (vaikka Ken-poikaa pelottaisi), rohkeutta olla tiukasti stereotyyppisen naisellinen kynsilakkoineen ja glittermeikkineen (varsinkin maailmaa pelastaessa) ja vahvuutta kulkea omia polkujaan. Jouduin tunnustamaan, että olin niin oman periaatteeni lumoissa, etten nähnyt nukeissa ja elokuvissa muuta kuin muovisia ja vanhanaikaisia naiskuvia. En osannut katsoa pidemmälle, mutta lapseni osasi.

En nähnyt nukeissa ja elokuvissa muuta kuin muovisia ja vanhanaikaisia naiskuvia. En osannut katsoa pidemmälle, mutta lapseni osasi.

Kolmannen lapsen kohdalla suurin osa periaatteistani oli jo törmännyt tosielämään. Silti uskoin yhä vahvasti niistä yhteen: Jos tarjoan mahdollisimman monipuolista ruokaa ja erilaisia makuja, lapsi oppii kaikkiruokaiseksi. Kaksi ensimmäistä lastani todistivat tämän periaatteen toimivuutta. Paistattelin ravintoloissa hyvänä vanhempana, kun lapseni söivät ennakkoluulottamasti kaikkea parsasta possunniskaan – kyllä, myös sillivatkulia. Jotenkin onnistuin uskottelemaan itselleni, että se olisi minun saavutukseni.

Olin ollut äiti kymmenen vuotta, kun kolmas lapseni syntyi. Hän syö vain makaronia, perunaa, lihapullia ja rieskaa. Ja näitäkin vain yhtä kerrallaan. Ai niin, syö hän myös vanukasta, banaaneja ja jätskiä. Että sinne meni sekin vanhemmuuden saavutus. Kaikkea on tarjolla, kaikkea on tarjottu ja maistatettu, mutta kuopuksen suu napsahtaa kiinni heti, kun joku ruoka ei ole keltaista, ruskeaa ja makeaa tai mautonta. 

Paistattelin ravintoloissa hyvänä vanhempana, kun lapseni söivät ennakkoluulottamasti kaikkea parsasta possunniskaan – kyllä, myös sillivatkulia.

On olemassa hyviäkin periaatteita kuten se, että ei saa valehdella tai karkkia ei syödä lounaaksi. Mutta omat ehdottomat ajatukseni liittyen vaikka vaatteisiin, peseytymiseen, ulkoiluun, leikkiin, älypuhelimiin, ruokailuun ja nukkumiseen kumpusivat osin omasta epävarmuudestani vanhempana.

Halusin uskoa, että hyvä vanhemmuus rakentuu siitä, että pystyn pyörittämään arkea tietyillä säännöillä, joista ei poiketa. Ne olivat osin aivan hölmöjä kuten se, että kesällä ei saa mennä ulos talvikengissä (koska jokuhan saattaisi ajatella, etten huolehdi lapsestani) tai perunat pitää syödä loppuun ennen kuin saa lisää lihapullia (koska ei maailman lautaseltakaan voi napsia vain lihapullia). Halusin olla varma, että huolehdin tarpeeksi ja kasvatan lapsia, jotka pärjäävät.

Niin, niin – me emme kasvata lapsia, vaan he kasvattavat meitä. En vain olisi ajatellut sen olevan näin konkreettisesti omien puheiden nielemistä. Tekee tietysti hyvää äidille, joka ajatteli alkumetreillä kasvatuksen olevan lapsen taivuttamista vanhemmalle sopivaan muottiin. Lapseni kyllä pärjäävät vähemmillä periaatteilla, kunhan saavat ponnistaa rakkaudesta, eivät minun keksimistäni typeristä säännöistä.