Kun Sanja opetteli äidiksi 16-vuotiaana, yksi asia oli selvä: omassa perheessä olisi rutiinit ja rajat, joita ilman hän itse kasvoi.

Pienessä kerrostaloeteisessä käy innostunut kuhina. Isot Ikea-kassit pursuilevat uikkareita, pyyhkeitä, rantaleluja ja vaihtovaatteita. Eväätkin pitäisi vielä änkeä mukaan johonkin koloon.

– Hikihän tavaroita pakatessa ja lapsia pukiessa aina tulee, mutta jos uimaretki on pikkuisille luvattu, sinnehän mennään, vaikka taivaalta sataisi pikku-ukkoja, Sanja, 22, nauraa.

Hänestä lupauksen pettäminen ei ole mikään pikku juttu, vaan yksi kurjimmista asioista, joita lapselle voi tehdä.

Heti helpottaa, kun lapset Roki, 5, Daniel, 3 ja Marissa, 4 kuukautta, saadaan turvaistuimiinsa ja auton nokka käännettyä rantaa kohti. Perhe on tottunut liikkumaan paljon yhdessä. Uimakeikat ovat lasten suosikkeja, mutta myös esimerkiksi ruokakaupassa käydään koko perhe yhdessä.

Kun mukana on kaksi vanhempaa, on helpompi jaksaa kolmen alle kouluikäisen kanssa kulkiessa väistämättä kohdattavat kiukut ja kommellukset.

– Täydennämme ja tasapainotamme toisiamme Jeren kanssa. Minä kiihdyn, mutta Jere ei ikinä menetä hermojaan.

Samanlaista luottoa luvattujen asioiden toteutumiseen Sanja olisi kaivannut itsekin lapsena.

Sössin asiat ihan itse. Päihteet tulivat kuvioihin, karkailin ja sekoilin.

Sanjan lapsuus oli rikkonainen. Hänet otettiin huostaan 1-vuotiaana äidin jatkuvan päihteiden käytön vuoksi. Isä ei ollut kuvioissa mukana.

Sanja ja hänen kolme vanhempaa sisarustaan sijoitettiin lastenkoteihin. Äiti kävi vaihtelevasti tapaamassa heitä ja asuikin ajoittain lähellä lastenkotia, jossa sisaruksista nuorimmat, Sanja ja hänen veljensä, elivät arkeaan hoitajien ja muiden lasten kanssa.

Ajasta ennen kouluikää Sanjalla on vain hämäriä muistikuvia. Sen hän muistaa, ettei ikinä kunnolla tutustunut äitiinsä.

Siksi muutto takaisin äidin luo tuntui ensimmäistä luokkaa aloittavasta tytöstä hämmentävältä. Sanjan äiti oli saanut nuorimpien lastensa, Sanjan ja tämän veljen, huoltajuuden takaisin mutta sortui edelleen säännöllisesti päihteisiin. Lapset saivat selviytyä kotona pitkiä aikoja keskenään.

Veli saattoi ratkaista pikkusiskon vahtimisen esimerkiksi sulkemalla Sanjan divaanin sisään. Rullalle kääritty sanomalehti kannen alla varmisti, että happea riitti, ja veli sai keskittyä television katseluun.

Kotiolojen vuoksi Sanjan ekaluokka takkuili pahemman kerran. Pieni koululainen haki huomiota häiriköimällä.

– Sekä äidin luona asuminen että koulunkäynti meni päin puuta.

Sanja kovetti mielensä ja sinnitteli eteenpäin.

– En itkenyt kertaakaan viiden ja parinkymmenen ikävuoden välillä. En ole katkera lastenkotiin joutumisesta, vaan siitä, etten voinut luottaa äitiin. Mopo karkasi aina.

Ylpeilin seikkailuillani, mutta oikeasti se oli ahdistavaa aikaa.

Onneksi oli mummo. Hänestä tuli ensimmäinen pysyvä ihminen Sanjan elämässä. Mummo sai Sanjan huoltajuuden, kun ensimmäinen luokka päättyi. Hän on kertonut Sanjalle, että matkalla mummolaan tyttö kysyi lukemattomia kertoja: onhan tämä varmasti totta?

– Mummo on tosi rakas, vaikkei edes ole verisukua minulle. Mummo on ollut äitini isän, eli pappani, kanssa noin 30 vuotta yhdessä. Biologisten mummojeni kanssa en ole ollut tekemisissä.

Mummolassa arki oli tasaista ja turvallista, mikä katkaisi pahimman terän koulussa koheltamiselta. Ala-aste sujui melko mukavasti, ja hyviä muistoja mummolan seinien sisältä kertyi paljon.

– Silti sössin asiat, ihan itse. Päihteet tulivat kuvioihin, ja pakka hajosi. Karkailin ja sekoilin.

13-vuotiana Sanja otettiin jälleen huostaan ja sijoitettiin lastenkotiin Pohjanmaalle. Rämäpäinen teini turhautui metsämaisemissa ja oli kuukausia putkeen hatkassa kavereiden nurkissa: hyppy lastenkodin toisen kerroksen ikkunasta, 14 kilometrin juoksu junalle ja pummilla etelään tuttuihin porukoihin pyörimään – ja aina poliisiautossa takaisin.

Ylpeilin seikkailuillani, mutta oikeasti tuo oli ahdistavaa aikaa. Inhosin olla jumissa keskellä ei mitään. Karkailemalla sain edes jotain jännitystä elämääni ja pääsin tuttujen kavereiden luo, tuttuihin ympyröihin.

Pari vuotta kestäneiden toilailujen jälkeen aamupala alkoi jatkuvasti nousta kurkkuun ja portaissa heikotti. Sanja teki lastenkodin hoitajalta saamansa raskaustestin, heitti sen lavuaariin ja teki lähtöä tupakalle.

Käsi jo ovenrivassa hän katseli kauhuissaan kahden viivan piirtymistä tikun näytölle.

– Raskauden keskeyttäminen ei käynyt mielessänikään, ja tiesin, että minua ei voi pakottaa aborttiin.

Sanja tiesi myös, että päihteiden käyttö jäisi siihen. Sitä hän ei vielä aavistanut, kuinka perusteellisesti raskaustestin tulos muuttaisi hänen elämänsä suunnan.

Ensiaskeleet äitiyteen olivat dramaattiset. Roki syntyi hätäsektiolla raskausviikolla 37, kun istukan verenkierrossa havaittiin häiriö raskausajan diabeteksen liittyvällä rutiinitarkastuskäynnillä.

– Saadessani Rokin syliini tunsin, että minua tarvitaan. Tahdoin heti pitää pienestä hyvää huolta.

Sanja asui noin puoli vuotta ensikodissa, kunnes muutti omilleen, vuokra-asuntoon lähelle mummon kotia. Välit mummoon lämpenivät taas.

– Olin tosi tyytyväinen, kun pääsin aloittamaan oman elämän Rokin kanssa ja laitokset olivat kohdaltani lopullisesti ohitse.

Mummo kutsui Rokia Sanjan pelastusenkeliksi. Sanja oli samaa mieltä. Hän ei saanut kyllikseen Rokin hellimisestä, ehdoton rakkaus ryöppysi jostain syvältä.

Saadessani Rokin syliini tunsin, että minua tarvitaan. Tahdoin heti pitää pienestä hyvää huolta.

Äitiys tuntui Sanjasta omalta ja arki mutkattomalta. Se, että päivät toistuivat samanlaisina, oli Sanjasta kepeää, ei kyllästyttävää. Roki oli helppo ja tyytyväinen vauva, joka nukkui ja söi hyvin.

Vauvanhoidossa Sanja seurasi mummonsa oppeja.

– Hänen mielestään puhtaus, siisteys, uni, hyvä ruoka ja säännöllisyys ovat tärkeitä. Niillä pärjäsi pitkälle.

Edes saunasiideri ei enää innostanut, sillä päihteiden tilalle oli tullut jotain paljon suurempaa ja vastavuoroisempaa. Pitkillä vaunulenkeillä Sanja kävi läpi lapsuuttaan. Hän ymmärsi, ettei hänen tarvitse hävetä historiaansa.

Nuorena otettu vastuu omasta itsestä olkoon vahvuus äitinä. Kaiken koetun jälkeen pienet vaikeudet eivät taatusti kaataisi.

16-vuotiaalle äidille tyrkytettiin neuvoja monelta eri suunnalta, mutta kylmän rauhallisesti Sanja poimi niistä omasta mielestään järkevät.

– Haluan olla mahdollisimman hyvä äiti, mutta siihen ei vaadita taikoja tai tavaravuorta. Riittää, että olen läsnä ja oma itseni.

Jo Rokin ollessa pieni vauva Sanja alkoi toivoa isompaa perhettä.

– Tahdoin jatkaa löytämääni rauhallista elämäntyyliä ja suoda Rokille sisaruksen.

Sanja sai toisen pojan, Danielin, mutta suhde lapsen isän kanssa päättyi nopeasti eroon. Sen jälkeen suhde vanhaan kaveriin Jereen lämpeni, ja rakkaus roihahti. Jere on Rokin biologinen isä, mutta sai tietää asiasta vasta astuttuaan Sanjan, Rokin ja Danielin elämään jäädäkseen.

Meillä aikuisiin voi aina luottaa. Emme pakene lasten itkuja ja kiukutteluja, vaan otamme syliin ja juttelemme.

Teininä Sanja salasi Rokin isän, sillä hän halusi kantaa yksin vastuun yhden illan jutusta. Jere solahti vaivatta isän rooliin, ja pian pariskunta alkoi toivoa toista yhteistä lasta.

– Tai kolmatta, sillä Jere kohtelee Danielia täysin tasa-arvoisesti, ja aiomme anoa adoptiota.

Juuri oikeudenmukaisuutta ja pysyvyyttä Sanja haluaa vaalia lastensa elämässä.

– Meillä aikuisiin voi aina luottaa. Emme pakene lasten itkuja ja kiukutteluja, vaan otamme syliin ja juttelemme.

Kun Roki häviää pleikkari- tai lautapelin, taivas repeää. Jos tavarat lentelevät liiaksi, luvassa on pelikielto. Sanja ei epäröi asettaa lapsille rajoja. Hän tietää kokemuksesta, että niiden puute tekee arjesta kaaosta.

– Jokaisessa lastenkodissa oli aina omat tavat ja säännöt, äitiä tavatessa ja äidin kanssa asuessa taas omansa.

Äidin poissa ollessa Sanja ja hänen veljensä keksivät omat säännöt. Mummolassa Sanja sai hellyyttä mutta ei kaipaamiaan rajoja. Mummo ei koskaan korottanut ääntään tai osannut olla vihainen.

– Olen temperamenttinen tyyppi, joka oli jo nuorena nähnyt ja kokenut paljon. Siksi minua ei pidetty aisoissa silittelyllä, vaan rauhoittuakseni olisin tarvinnut esimerkiksi jämäkät kotiintuloajat ja rangaistukset, joita mummolla ei ollut sydäntä asettaa.

Sanjan ja Jeren kotona saa ja pitää näyttää tunteet, nauraa, itkeä ja karjuakin. Sanja ajattelee, että näin tunteita oppii myös käsittelemään ja hillitsemään.

Kaikki kolme lasta ovat temperamentiltaan erilaisia, mutta rajat ovat yhtenäiset. Säännöt ovat tiukat, mutta kukin saa reagoida pettymyksiin tavallaan.

Daniel heittäytyi viimeksi suorilta jaloilta lattialle huutamaan, kun hänen ilmapallonsa puhkesi. Uutta palloa ei lähdetty ostamaan, vaan parhaiten tilannetta rauhoitti se, että poika sai mennä omaan huoneeseensa mököttämään ja rauhoittumaan. Pian alkoivat jo lelut kolista iloisesti.

Lastenkodissa Sanja olisi antanut paljon, jos olisi saanut omaa tilaa. Jatkuva ihmisten, tuttujenkin, keskellä oleminen kävi tukalaksi ilman omaa huonetta ja rauhaa.

– Siksi meillä jokainen saa halutessaan vetäytyä selittelemättä pois vilskeestä. Käytän kikkaa itsekin rauhoittuakseni, jos tunteen kuohuvat liikaa.

Sanja katkaisi viimeisenkin yhteydenrippeen äitiinsä noin vuosi sitten. Selkeä linjanveto on tuntunut hyvältä, sillä hän ei halua arvaamatonta ihmissuhdetta perheensä elämään.

Sanjalle on tärkeää, että lapset tietävät etukäteen suunnilleen, mitä on tulossa ja mitä heiltä odotetaan. Joskus jopa tylsyyteen saakka tavallinen arki tuo turvaa.

Arki-illat toistavat aina samaa kaavaa: yhteinen päivällinen neljän hujakoilla, ulkotouhuja, välipala kuuden kieppeillä, leikkejä ja piirrettyjä. Siten iltapesut ja sadut. Noin kahdeksalta lapset ovat nukkumassa.

Kotityöt siivoamisesta kokkailuun hoituvat koko perheen voimin. Lapset laittavat iltaisin itse lelut koreihin ja nakkaavat ruoan jälkeen astiat tiskialtaaseen. Roskat viedään heti roskikseen – tai no, Daniel piilottaa ne vaikka lähimpään kenkään, jos pikkuautoleikit ovat kesken.

– Pienet asiat, kuten seuraavan päivän vaatteiden viikkaaminen valmiiksi kaapin päälle, auttavat tosi paljon arjen sujumisessa ja pitävät kiukuttelut loitolla.

Toki lasten kanssa puuhailu on hitaampaa, eikä aikuistenkaan työnjako aina mene yksi yhteen: Sanja välillä nipottaa Jeren luistamisesta pyykkihuollosta, mutta saa napakan kuitin omasta laiskuudestaan koiran ulkoiluttamisessa.

– Arkisen kinailun lomassa muistamme kuitenkin, että puntit ovat oikeasti tosi tasan.

Ihoon hakattuna lapset kulkevat mukanani aivan kaikkialla.

Rokin ja Danielin nimet on tatuoitu koukeroisin kirjaimin Sanjan kaulaan. Marissan nimi löytyy kulmakarvan yläpuolelta.

– Ihoon hakattuna lapset kulkevat mukanani aivan kaikkialla.

Rakkaus lapsiin on pysyvää ja näkyvää. Sanjan puolesta lapset saavat kokeilla ja kaatuilla, mutta hän haluaa olla aina lähettyvillä nostamassa pystyyn ja neuvomassa. Turvallisen ja vakaan aikuisen seurassa lapsi voi olla lapsi, nauruineen ja itkuineen, hän ajattelee.

Kolmikon tulevaan teini-ikäänkin Sanja suhtautuu rauhallisesti.

– Omien toilailujeni ansioista voin aina sanoa tietäväni, mitä kannattaa tehdä ja mitä ei, ja ohjata heitä oikeaan suuntaan.

Siihen on kuitenkin vielä pitkä aika. Juuri nyt parasta ovat pienet, arkiset asiat. Kuten grillaaminen parvekkeella ja viidelle katettu pöytä.

Teksti
Kuvat
Kaisu Jouppi