Mummit ja ukit sitovat lapsenlapsen suvun matkaan – ja paistavat lettuja, joissa maistuu rakkaus.

Rantasaunan lauteilta oli pakko livahtaa pukuhuoneen puolelle kurkkaamaan puhelinta. Soita, jos tulee jotain, olin vannottanut tuoretta ukkia, joka jäi hoitamaan kaksikuista tyttärentytärtään mökkiin.

Me, yhtä tuoreet vanhemmat, uskalsimme lyödä lisää löylyä, koska kännykkä pysyi hiljaisena. Kesäilta rohkaisi rentoutumaan. Kyllä ne pärjäävät.

Ja hyvinhän se meni. Ukki oli hoitanut vauvaa edellisen kerran 30 vuotta aiemmin, mutta mieleen oli muistunut sekin, että vauva kannattaa laittaa nukkumaan kyljelleen ja selän taakse voi asettaa pyyherullan. Vauvasta kasvoi ukin tyttö.

Itse en ole päässyt kokemaan, miltä tuntuu kutsua jotakuta mummiksi tai ukiksi. Niinpä seuraan uteliaana ja kiitollisena lasteni ja heidän isovanhempiensa yhteiseloa.

Nämä hetket tekisi mieli pysäyttää: Pienet kädet kiertyvät ukin kaulaan ja puristavat. Vain ja ainoastaan taaperolleni paistetut letut, joita hän makustelee hartaasti. Sanoja ei tarvita. Rakkauden voi maistaa.

Apukädet ovat arvokkaat. Isovanhemmat täyttävät ne tontit, jonne en itse kerta kaikkiaan ylety. Mummi on opettanut kynäotteen, mummu keräämään mustikoita. Vaarilla on aikaa selittää, mistä sähkö tulee. Liikuttuneena katson, mikä määrä kiireetöntä syliaikaa siirtyy sukupolvelta toiselle. Hyväksyvä katse kantaa lapsenlapsia paljon pidemmälle kuin seuraavaan tapaamiskertaan.

Mummit ja ukit sitovat uuden vauvan suvun matkaan. He tarinoivat tutuiksi nekin elämänvaiheet, joista äitinä en osaa kertoa. Tässä kahden ­sukupolven välissä on hyvä olla.

Kirjoitus on lokakuun Vauva-lehden pääkirjoitus.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.