Kuva: Satu Kemppainen
Kuva: Satu Kemppainen

Keskenmenosta kertominen auttaa kaikkia saman kokeneita.

Jokaisen kesän alussa muistan, miten kaikki voisikin olla eri tavalla. Ensimmäistä odottamaani kesää ei tullutkaan. Se peruuntui tutkimuspöydällä ultraäänilaitteen kajossa, jossa sydämensykettä ei löytynyt. Ei pieniä hellevaatteita, ei pikkuruista kesähattua. Peruttu.

Kun raskaus loppuu keskenmenoon, vanhempi suree kokonaista elämää. Se alkaa heti, kun testitikussa häilyy toinen viiva. Samalla mieleen avautuu kalenteri, joka yltää ainakin kouluvuosiin asti: Tuolloin hän saapuu, kääntyy kyljelleen, ottaa askelia, maistaa synttärikakkua. Aloittaa päiväkodin ehkä tuossa, menee kouluun tuona syksynä. Pyöräilee oranssilla pyörällään ja saa laastarin polveensa. Käpertyy kainaloon ja saa suukkoja hiuksiin. On jokainen kesä aina vuoden verran isompi.

Surin kamalasti, kun ensimmäistä kesää ei tullutkaan, ja jännitin hulluna, kun seuraavan kesän ajan pystyin syömään pelkkää viiliä ja mansikoita. Silloin kaikki meni hyvin, vaikka pelotti.

On ihmeellinen ajatus, että meillä olisikin joku muu. 

Mitä opin? Että älä koskaan tivaa toisilta perheenlisäyksestä, koska et tiedä, miten kipeä paikka se voi olla. Ja toisaalta: älä epäröi kertoa keskenmenosta. Se auttaa kaikkia meitä, jotka olemme kokeneet saman.

Kävi onni, ja me saimme tyypit. Toinen on ensimmäisellä kesälomallaan koulusta, toinen tutkii perhosia. Toisilleen he laativat piirroksia, joissa ensimmäisessä lukee ”sinä olet kakkapää”, seuraavassa ”sinä olet ihana”.

On ihmeellinen ajatus, ettei meillä olisi juuri heitä, että olisikin joku muu.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.