Vanhemmat voivat vahvistaa itsetuntoa.

Valtaosa suomalaistytöistä ei hyväksy itseään sellaisena kuin on. MLL:n kyselyn mukaan 73 prosenttia tytöistä on tyytymättömiä omaan vartaloonsa. Kyselyyn osallistuneet ovat 15–18-vuotiaita.

90 prosenttia vastaajista toivoi olevansa hoikempia. Reilu puolet oli muuttanut tapojaan ulkonäkönsä takia ja alkanut esimerkiksi syödä vähemmän.

Kyselytutkimus osoitti myös, että kielteinen kehonkuva on voimakkaasti yhteydessä heikkoon itsetuntoon. Itsetuntoa vahvistaa omanikäisiltä saatu hyväksyntä ja vanhempien huolenpito.

Verkkokyselyyn vastasi yli 4300 tyttöä ympäri Suomea. Kyselyssä tarkasteltiin tyttöjen itsetuntoa ja kehonkuvaa. Tyttöjen ihannevartaloa selvitettiin eri vartalotyyppien kuvasarjalla, josta tytöt valitsivat itseään kuvaavan vartalotyypin, oman ihannevartalon sekä nykyajan yleisen vartaloihanteen.

Vertailu median naisiin tekee tyytymättömäksi

Käsitykseen omasta ulkonäöstä vaikuttivat eniten ystävät, netti ja televisio. Mitä enemmän tyttö vertasi itseään mediassa esillä oleviin naisiin, sitä tyytymättömämpi hän oli ulkonäköönsä.

Toisaalta tytöt kertoivat saaneensa mediasta vinkkejä terveydestä huolehtimiseen ja itseilmaisuun. Kyselyn perusteella tytöt osaavat myös lukea mainoksia kriittisesti.

Vaikka oma vartalo ei tyydytäkään, suurimmalla osalla vastaajista oli kuitenkin melko hyvä itsetunto ja he kokivat pärjäävänsä kohtalaisen hyvin. Hyvään itsetuntoon liittyi erityisesti ystävien tuki ja hyväksyntä. Myös vanhempien hoivalla, huolenpidolla ja esimerkillä on tärkeä merkitys.

– Kasvava tyttö tarvitsee myönteistä palautetta ja hyötyy myös siitä, että näkee molempien vanhempien kunnioittavan ja arvostavan toista sukupuolta. Tytön itsetunnolle haitallista on naisiin kohdistuva vähättely, sukupuolinen häirintä tai stereotyyppinen ajattelu, sanoo MLL:n pääsihteeri Mirjam Kalland.

– Olisi toivottavaa, että kulttuurimme kehittyisi enemmän kannustavaan suuntaan. Vanhemmat, mutta myös kaverit voivat vahvistaa nuoren itsetuntoa sanomalla hänelle joka päivä jotain myönteistä ja korostamalla että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on. Nuori tarvitsee myös malliksi aikuisia, jotka hyväksyvät itsensä ja arvostavat itseään ja muita, Kalland muistuttaa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Nuoret kaipaavat enemmän arkista puuhastelua yhdessä vanhempiensa kanssa, selviää tuoreesta kyselystä.

– On outoa, etteivät joidenkin luokkakavereiden vanhemmat tiedä, missä lapsi on. Ne voisivat yrittää tehdä joskus jotakin yhdessä, koska kyllä monet varmasti haluavat olla yhdessä vanhempien kanssa, vaikka esittäisivätkin jotain muuta, sanoo Peppi, 15, Meidän Perheen haastattelussa.

Sama tulos nousi esiin tuoreessa Elisan teettämässä kyselyssä, jossa selvitettiin 15–17-vuotiaiden suomalaisnuorten ajatuksia perheen ja ystävien välisestä vuorovaikutuksesta.

Yli puolet nuorista haluaisi tehdä enemmän asioita yhdessä vanhempiensa kanssa. Kaikkein toivotuinta oli tavallinen arkinen yhdessäolo, kuten juttelu, pelailu ja muu yhdessä tekeminen. Toisena nuorten toivelistalla olivat yhteiset harrastukset ja liikunta, ja kolmantena yhteiset ruokailuhetket vanhempien kanssa.

Kyselyyn vastanneista yli puolet ei jutellut vanhempiensa kanssa päivittäin kuin korkeintaan kymmenen minuuttia. Joka viides ei jutellut pidempään edes viikottain.

– Yhteistä aikaa ei voi korvata millään, sanoo sosiaalipsykologi ja Mitä minä teen tämän teinin kanssa -kirjan kirjoittaja Janne Viljamaa.

– Lapsi voi testata rajojaan vain turvallista aikuista vasten, joka on fyysisesti paikalla, kysyy ja kuuntelee. Aikuinen on peili, josta epävarma teini näkee itseänsä, Jos peili on aina pois, teini ei saa palautetta.

Ei kannata lukkiutua ajattelemaan, että teini-iässä vain kaverit ovat tärkeitä. Vanhemmat ovat myös.

Myös kyselyn perusteella vaikuttaa, että vanhempien kanssa vietetty aika lisää nuorten kokemaa onnellisuutta. Mitä enemmän nuoret kertoivat viettävänsä vanhempiensa kanssa aikaa ja mitä enemmän he kokivat saavansa perheeltään tukea, sitä onnellisemmiksi he arvioivat itsensä.

Ei siis kannata lukkiutua ajattelemaan, että teini-iässä vain kaverit ovat tärkeitä. Vanhemmat ovat myös.

– Suosittelen teinien vanhemmille pitkopedagogiikkaa: kun leivotaan yhdessä, kädet taikinassa voi samalla jutella kaikenlaista. Vastaavia hyviä jutteluhetkiä ovat yhteiset automatkat tai vaikka kävelylenkit, Janne Viljamaa sanoo.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miten puhua internetistä sukupolvelle, joka tulee kehittämään sitä tulevaisuudessa?

– Internet ei ole vielä valmis. Seuraava sukupolvi, se jota me juuri nyt kasvatamme, tulee kehittämään sitä valtavasti. On siis merkityksellistä, miten he ajattelevat internetistä ja miten me puhumme heille siitä – onko se innostava vai pelottava kehityskohde, sanoo lastenkirjailija ja ohjelmoija Linda Liukas.

Teknologian arkipäiväistäminen on suomalaisen yhteiskunnan tavoite. Viime syksynä suomalaisen opetussuunnitelmaan yhdeksi viralliseksi tavoitteeksi alakoulun alimmille luokille lisättiin ohjelmointi. Se tarkoittaa, että lapsi oppii antamaan tarkkoja käskyjä tai purkamaan koodin osiin. Opetussuunnitelmassa ei tähdätä siihen, että jokaisesta suomalaislapsesta tulisi ohjelmoija, vaan että oppilailla olisi ymmärrys siitä, mitä ohjelmointi tarkoittaa. 

Lindan pelko on, että opetussuunnitelman ”pakon” myötä hänelle tärkeä asia latistuu helposti pakkoruotsin kaltaiseksi kysymykseksi, joka tahkotaan rimaa hipoen läpi. Liukas peräänkuuluttaa, että tavoitteena tulisi olla, että jokainen lapsi saisi merkityksellisen kokemuksen ohjelmoinnista.

– Lapselle tulisi opettaa, että ongelmia voi ratkaista monilla eri tavoin – matemaattisesti mallintamalla, kitaran soitolla, värikynillä tai sitten vaikka ohjelmoinnilla, Liukas innostuu.

Merkityksellisyys muodostuu Lindan mukaan siitä, että teknologia olisi tulevaisuudessa osa yleissivistystä, ei enää kapean joukon osaamisala.

Hello Ruby -kirjojensa avulla Liukas haluaa tasoittaa tietä ymmärrykselle, että tietokone on vain väline ymmärtää maailmaa – kun ymmärrät teknologiaa, voit ymmärtää sen sisältämiä isompia tiedon maailmoja.

Miksi internetistä puhutaan pahaa?

Diginatiiveille verkon olemassaolo on itsestäänselvyys. Kukaan ei kysy, mikä on internet, ja vain harva ymmärtää ykkösiä ja nollia älylaitteiden takana. Linda Liukas sai kimmokkeen kirjoittaa kolmannen Ruby-kirjansa, kun tuttu poika esitti ratkaisevan kysymyksen: onko internet joku paikka?

Kun Linda yritti vastata pojan kysymykseen, hän penkoi läpi monenlaisia materiaaleja ja huomasi, että vanhemmille ja lapsille suunnattu materiaali oli ongelmalähtöistä, jopa pelottelevaa. Se, miten internetistä puhutaan, on tärkeää.

– Omaa elämääni internet on auttanut valtavasti. Uraani ei olisi ilman internetiä ja sen mahdollistamia tilaisuuksia. Siksi pelotteleva ja negatiivinen asenne tuntuu hullulta. Lapsillehan tulisi kertoa niistä mahdollisuuksista, joita internet meille antaa!

Liukas kehottaa vanhempia sukeltamaan yhdessä lapsensa kanssa tutkimaan internetiä. Netti ei ole vain pelejä tai sovelluksia, vaan tutkimusmatka mihin tahansa aiheeseen tai asiaan, joka lasta kiinnostaa.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.