9-vuotiaan tytön vaativa käytös kuormittaa koko perhettä.

Kysymys:

Perheeseemme kuuluu vanhempien lisäksi 12- ja 9-vuotiaat tyttäret sekä 7-vuotias poika. Päänvaivaa aiheuttaa keskimmäinen lapsista, nyt 3. luokan aloittanut tytär. Hän on lahjakas lapsi, luki jo 5-vuotiaana, on hyvä monessa (musiikki, kuvis, liikunta) ja pärjää erinomaisesti koulussa. Luokkakaverit ovat mm. valinneet hänet reiluksi kaveriksi ja hän on saanut stipendinkin koulusta.

Tänä syksynä hän vaihtoi koulua kuvisluokalle, mikä edellyttää matkustamista bussilla kaupungin keskustaan. Idea luokalle pyrkimisestä oli hänen itsensä (isosisko on samanlaisella luokalla), ja hän ainakin sanoo viihtyvänsä uudessa koulussa hyvin.

Se mikä kummastuttaa, on hänen kova ja epäempaattinen käytöksensä sekä tietynlaiset "pakkomielteet" kotona. On aikoja jolloin ongelmia ei ole juurikaan ollut, mutta olen taas monta kuukautta ollut päivittäin ihmeissäni hänen kanssaan. Kuitenkin esim. koulussa osaa olla varsin miellyttävä ja hyväkäytöksinen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hän on aina ollut muutosvastarintainen ja hitaasti lämpenevä lapsi. Eskarivuonna meni puoli lukuvuotta ennenkuin löytyi pari mieleistä kaveria. Valitettettavasti nämä kaverit laitettiin kouluun mennessä lupauksista huolimatta toiselle luokalle. Vaikka eskarissa menikin hyvin, oli kotona ensimmäiset kuukaudet hirveää, kun mikään ei onnistunut/kelvannut - ei aamupala, pukeminen jne.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tilanne laukesi lopulta 10 kohdan aamukortilla, johon tytär sai aina tarran hyvin sujuneesta arkiaamusta. 10 tarran jälkeen menimme kylpylään koko perhe eikä sen jälkeen korttia tarvittu.

Pienenä hän saattoi saada hysteerisen itkukohtauksen jos vaatteille tippui pisarakin jotain. Ne oli välittömästi vaihdettava tai mistään ei tullut mitään. Myös myöhästyminen (tai sen pelko) sekä ylipäänsä lähteminen jonnekin aiheutti suurta stressiä. Juuri kun olimme pukeneet, tulikin pissahätä, mutta mitään ei tullut. Harrastukseen hän ei olisi halunnut mennä jos sattui tulemaan viimeisenä paikalle (vaikkemme olisi edes myöhästyneet).

Nykyisin pukeutuminen ja vaatteet ovat edelleen eräänlainen pakkomielle. Vaikka hän olisi valinnut mieleiset vaatteet aiemmin, ne eivät kelpaakaan kun tulee aika pukeutua. Joku kohta kiristää tai menee liian ylös tai alas. Vaatteet lentelevät pitkin seiniä, ja puolet vaatekaapin sisällöstä kiskotaan ulos.

Vaikka olisin aloittanut lähtövalmistelut hyvissä ajoin, ei mikään aika riitä tällaiseen. Kun sitten tulee kiire, hän on aivan paniikissa ja asiat sujuvat vielä huonommin. Joskus tuntuu siltä kuin hän yrittäisi saada kaikki muutkin hermostumaan ja on synkällä tavalla tyytyväinen vasta sitten kun näin on tapahtunut.

Jos tarjoudun auttamaan, hän useimmiten torjuu avun aggressiivisesti, haukkuu tyhmäksi ja idiootiksi. Jos vaikka pikkuveli sattuu tällöin olemaan sopivan välimatkan päässä, häntä tönäistään. Olen yrittänyt rauhoitella ottamalla syliin ja silittelemällä, mutta hän yleensä vain suuttuu entistä enemmän, jopa raivoisaan hysteriaan saakka.

Olen yhdessä hänen kanssaan välillä karsinut vaatekaapin sisällön niin, että siellä olisi vain mieluisia ja mukavia vaatteita ja sitten on sovittu ettei näiden yhdessä valittujen kanssa kiukutella. Tämä saattaa auttaa viikoksi. Olen koettanut pitää huolta siitä, että ostamme hänelle yhdessä myös uusia vaatteita joiden valintaan hän voi itse vaikuttaa, ettei hän kokisi joutuvansa käyttämään VAIN isosiskolta perittyjä vaatteita.

Välillä on harmittanut kun olen vienyt kirpputorille hyväkuntoisia lähes uusia vaatteita, jotka ovat "epämukavia" ja kuukauden kuluttua samanlaista vingutaan kaupasta. Joskus tuntuu siltä, että kun joku aiheuttaa hänelle pahan mielen, tämä kostetaan lähiympäristölle nimittelemällä, halveksuvilla ilmeillä ja kommenteilla tai - yleensä sisaruksille - ihan fyysisellä päällekäymisellä.

Toisten saamasta huomiosta tai lahjoista hän on herkästi mustasukkainen. Hän osaa kyllä osoittaa empatiaa esim. eläimiä kohtaan, mutta perheenjäsenten tunteitä hän ei ota ollenkaan huomioon. Hän saattaa sanoa erittäin loukkaavasti vanhemmilleen, isovanhemmille, sisaruksille. Siinä kun sisarukset huolestuvat toisen satuttaessa itsensä keskimmäinen toteaa useimmiten,  että "oli oma vikasi".

Hän ei juuri koskaan lohduttele eikä etenkään  pyytele anteeksi omia tekosiaan vaikka varmasti tietääkin vaikkapa sanoneensa pahasti. Äärimmäisen harvoin hän myöntää olleensa väärässä. Kaikki on aina jonkun muun syy. Hän on aina ollut perfektionisti niin, että jos joku ei onnistu hän suuttuu. Usein tällöinkään apu ei kelpaa vaan hän sanoo "ettei kiinnosta, sä olet ihan tyhmä ja tää homma on ihan tyhmää".

Toisaalta hän osaa tulla kiehnäämään kylkeen oikein herttaisena varsinkin kun haluaa jotakin ja silloin kun toinen on tehnyt hänen mielensä mukaisesti. Sääntöjen suhteen hän on äärimmäisen tarkka koulussa ja esim. poikien meluaminen tunnilla tai tunnin alussa on jatkuva valituksen kohde.

Jos häntä toruu käytöksestään tai ylipäänsä kritisoi jostakin, hän ottaa halveksivan ilmeen ja ilmoittaa "ettei kiinnosta". Olen yrittänyt jos mitä konstia, vedota empaattisuuteen esimerkeillä "miltä sinusta tuntuisi jos..." (vastaus on "ei miltään"), yrittämällä ehdottaa toisenlaista lähestymistapaa, kääntää hänen huomionsa harmittavasta asiasta johonkin positiivisempaan tai ottamalla asiat huumorilla.

Pakottaminen, rangaistuksilla uhkaaminen tai suuttuminen ei tehoa. Hän vain vetäytyy kovan ja halveksuvan kuoren sisälle. Koska minusta tuntuu siltä, ettei hän tunnista negatiivisia tunteitaan saati että osaisi ilmaista ne puhumalla olen koettanut "peilata" hänen käytöstään ilmaisemalla asiat sanallisesti "taidat olla tosi vihanen", "sinua varmaan jännittää kovasti".

Olen koettanut antaa esimerkkiä anteeksipyytämisestä tai erehdysten myöntämisestä omalla käytökselläni. Yritän antaa hänelle henkilökohtaista läheisyyttä ja huomiota. Olen koettanut myös suoraan mutta kauniisti sanoa hänelle jos hän on pahoittanut toisen mielen siltä varalta ettei hän todellakaan itse tajua sitä. Ei apua.

En kerta kaikkiaan keksi mikä olisi oikea lähestymistapa. On vaikeaa koettaa päivittäin peittää turhautumistaan ja pahaa mieltään. Pelkään että ajaudumme noidankehään, jossa tytär kokee olevansa vähemmän rakastettu tai huonompi kuin toiset lapset, joiden kanssa ei tähän verrattuna tunnu olevan minkään sorttisia ongelmia.

Suorastaan pelkään mitä tulevaisuus tuo parin vuoden sisällä tullessaan, jos tämä on jo nyt näin vaikeaa.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen vastaa:

Olet pohtinut valtavan paljon tyttäresi vaativaa ja kaikkia perheenjäseniä kuormittavaa käytöstä. Päätelmät ja niiden pohjalta tapahtuneet ratkaisuyritykset herättävät minussa ihailua ja kunnioitusta. Tytön on täytynyt tajuta mielensä sopukoissa, miten paljon häntä on yritetty ymmärtää, ja miten hänen tunteitaan on pyritty säästämään.

Tyttäresi pystyy olemaan koulussa reilu kaveri ja osoittamaan eläimille lämpimiä tunteita, mutta läheisiään kohtaan hän käyttäytyy toisinaan todella tylysti. Kiukku voi purkautua nimittelyn ohella fyysisenä aggressionakin. Tyttö on itseään kohtaan äärimmäisen vaativa ja tuntuu elättävän mielessään kuvitelmaa, että pystyy kaikkeen ja hallitsee kaiken. Aina, kun tuo illuusio särkyy, seuraa raivo, jota nimitetään narsistiseksi raivoksi.

Kerrot, miten tyttö on "synkällä tavalla tyytyväinen" saadessaan kaikki muut hermostumaan. Sanavalinta osuu napakymppiin ja kertoo siitä, että kaikesta osaamisestaan ja pätemisestään huolimatta tyttäresi kokee sisäisesti olevansa heikoilla. Hänen on vaikea olla aidosti iloinen mistään, ja hänestä on tyydyttävää kun hän onnistuu vetämään toisetkin samaan tunnetilaan.

En ole varma, osaanko pukea ajatukseni ymmärrettävään muotoon, mutta minusta on välttämätöntä murtaa tyttären ympärilleen rakentama suojamuuri jotta päästäisiin sen pelokkaan pikkutytön luo, joka siellä sisällä lymyää. Puhuisin tälle älykkäälle ja sensitiiviselle lapselle siitä, että rumat puheet, nimittely, töniminen jne. johtavat väistämättä siihen, että muut alkavat varoa ja lopulta karttaa hänen seuraansa. Metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan.

Rumiin puheisiin, idiootiksi nimittelyyn samoin kuin pukeutumiseen liittyviin kysymyksiin ottaisin tiukan linjan. Sen ylläpitämiseen tarvitaan myös isää. Voisitte ehkä tehdä yhdessä jonkinlaisen sopimuksen siitä, miten vaatehankinnoissa ja pukeutumistilanteissa toimitaan. Kun tyttö joutuu lapsellisuuttaan ja kypsymättömyyttään sellaisen tunnekuohun valtaan, että vaatekappaleet lentävät eikä mikään kelpaa päälle pantavaksi, on aikuisen tehtävä ratkaisu lapsen puolesta. Käyttämättömiä vaatteita ei viedä kirpputorille eikä suostuta muuhunkaan vedätykseen.

Tämän asian esittäisin lapselle nimenomaan hänen omana ongelmanaan ja käyttäisin sanoja "lapsellinen" ja "kypsymätön". Tyttö tarvitsee kokemuksen vanhemmista, jotka pysyvät lujina eivätkä salli lapsen ottaa johtajuutta. Ideana ei ole niinkään se kuuluisa "rajan asettaminen" kuin lapsen vapauttaminen kuvitelmasta, että kaikki on hänen itsensä varassa, ja että hänen on selviydyttävä kaikesta yksin. Kuinka vapauttavaa hänelle olisikaan uskaltaa heittäytyä vahvojen vanhempien varaan.

Luvassa on monta tukalaa tilannetta. Jos tuntuu siltä, että joudutaan umpikujaan, kannattaa hakeutua hakemaan ammattiapua - mieluummin ennemmin kuin myöhemmin.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla