Kuva: iStockphoto
Kuva: iStockphoto

Onko normaalia, miettii vanhempi, kun lapsi imee hiuksiaan, syö kynsiään tai ääntelee hassusti. Onko se pakko-oire?

Kynnet on pureskeltu nysiksi. Takinkaulus on järsitty rikki ja tukassa on imeskelyn jäljiltä takkuinen pallo. Ja miksi ihmeessä se rykii jatkuvasti kurkkuaan? Onko tuollainen normaalia?

– Vanhemmat ovat usein huolissaan lapsensa toistuvista tekemisistä ja pelkäävät niiden olevan pakko-oireita, sanoo lastenpsykiatrian erikoislääkäri Janna Rantala.

Useimmiten vanhempien huoli on turha. Aikuisillakin on eleitä, joita toistaa huomaamattaan. Yksi nytkyttelee jalkaansa aina, kun pitää istua paikallaan. Toinen pyörittelee hiuksia lukiessaan. Lapsen tavoissa ei välttämättä ole kyse sen kummemmasta.

Myös tic-oireiksi kutsut tahattomat nykimisliikkeet ja ääntelyt ovat lapsilla hyvin tavallisia. Niitä on jopa neljänneksellä päiväkoti- ja ala-asteikäisistä. Useimmiten oireet häipyvät ajan myötä itsestään.

Ongelmaksi lapsen eleet muodostuvat usein vasta, jos vanhempi murehtii niitä liikaa.

– Jos tapaa alkaa kovasti kytätä ja huomautella siitä, lapsi ahdistuu, Rantala kertoo.

Usein tavat tulevat, kestävät hetken ja katoavat sitten itsestään.

Ethän syyttele

Tyypillisesti toistuvat tavat puskevat pintaan kolmen ja seitsemän ikävuoden kieppeillä, joskus vasta pari vuotta myöhemmin.

Jatkuva nenän kaivelu tai peukalon imeminen saattaa tuntua vanhemmasta turhauttavalta tai nololta. Torumalla aikuinen vapautuu vain omasta häpeän tunteestaan, mutta tulee samalla siirtäneeksi sen lapselle.

Jos tapa haittaa enemmän vanhempaa kuin lasta, kannattaa kääntää katse omiin reaktioihinsa: Mikä minua tavassa nolottaa tai risoo? Voisinko vain antaa olla? Usein tavat tulevat, kestävät hetken ja katoavat sitten itsestään.

Jos tapa yltyy merkittävästi tai siitä koituu lapselle haittaa, siihen voi olla tarpeen puuttua. Pureskelusta tulehtuneet kynsinauhat tai rikki raavittu iho eivät ole kivoja seuralaisia.

Rantala kehottaa ottamaan asian varovasti puheeksi lapsen kanssa.

Syyttelevän miksi aina pureskelet kynsiäsi -kysymyksen sijaan voi olla viisaampaa lähestyä asiaa avoimin mielin: Hei, mitä kuuluu? Vaivaako jokin? Jännittääkö?

Näin pääsee paremmin käsiksi taustalla piileviin syihin. Seuraavaksi voi tiedustella jo suoremminkin: Oletko huomannut, että sinulla on tapana tehdä näin? Mistä se mahtaisi johtua?

Hyviä käytöstapoja voi opettaa lempeästi, syyttelemättä.

Kaikki harmittomatkaan tavat eivät sovi joka tilanteeseen. Hyviä käytöstapoja voi opettaa lempeästi, syyttelemättä. Sen sijaan että kieltäisi lasta kaivamasta nenäänsä, häntä voi ohjata sanomalla, että meillä on täällä tapana pitää sormet pois nenästä.

Aina vanhemman oma ymmärtävä asenne ei riitä. Jos lapsen tavasta nousee iso haloo vaikka päiväkodissa tai koulussa, Rantala kehottaa ottamaan asian reilusti puheeksi.

Jos ymmärrystä ei heru ja hoitaja, kummi tai mummi suhtautuu asiaan yhä turhan aktiivisesti, siitä voi keskustella lapsen kanssa. Se kannattaa tehdä leimaamatta esimerkiksi koko päiväkotia.

– On tärkeä puhua aina ihmisistä, ei yleisellä tasolla. Lapselle voi sanoa, että Riina-hoitajaa tapa näköjään haittaa ja että se on hänen mielipiteensä, mutta että olet itse eri mieltä. Oleellista on vanhemman kyky arvioida tilannetta ja pysytellä rauhallisena, Rantala neuvoo.

Syli rauhoittaa

Tuttu tilanne missä tahansa lapsiperheessä syntymäpäiväjuhlien kynnyksellä: perhoset vatsassa saavat päivänsankarin pomppimaan ja juoksentelemaan edestakaisin.

”Lasta ei saa käskeä lopettamaan. Se on sama kuin sanoisi aikuiselle, että älä naura tai älä hengitä.”

Joskus ylikierrokset purkautuvat eleinä, jotka näyttävät aikuisen silmään oudoilta. Lapsi alkaa keinutella itseään edestakaisin tai räpytellä käsiään kuin lentoon lähdössä oleva lintu. Silloin aikuisen mieleen voi hiipiä huoli siitä, onko lapsen kehityksessä jotain poikkeavaa.

– Lapsille on hyvin tyypillistä purkaa kiihtymystään fyysisesti. Missään tapauksessa lasta ei saa käskeä lopettamaan. Se on sama kuin sanoisi aikuiselle, että älä naura tai älä hengitä, Rantala vertaa.

Tasainen, toistuva liike – aivan kuten asioiden imeskelykin – saattaa olla lapsen luontainen pyrkimys säädellä ylivireystilaa. Lopettamiskäskyn sijaan Rantala kehottaa menemään luokse ja pyytämään syliin.

– Kiihtymys on lapselle kuormittava tila, johon hän tarvitsee apua.

Aikuisen tyynnyttävä läheisyys on kuin pelastusrengas, joka auttaa selviytymään tunnemyrkystä. Aina lapsi ei pysty pukemaan kokemuksiaan sanoiksi.

– Lapsilla tunteiden palo on niin suuri, että se ylittää ilmaisukyvyn, Rantala muistuttaa.

Pelko ja kiukku purkautuvat

Klik-klik, klik-klik. Valokatkaisija naksuu pienen sormen alla päälle-pois, päälle-pois. Älä anna isin ja äidin jäädä auton alle. Klik-klik. Jos painan vielä kerran, ei tapahdu mitään pahaa. Klik-klik.

Haitallisen tavan erottaa harmittomasta se, että haitallisen pontimena on ahdistus.

”Taustalla voi olla pelkoa tai vihaa, jota lapsi ei osaa ilmaista muuten.” 

– Maagiset ajatukset liittyvät usein tärkeisiin ihmissuhteisiin. Taustalla voi olla pelkoa tai jopa vihaa, jota lapsi ei osaa ilmaista muuten. Hän ei ehkä halua sanoa, ettei pärjää. Joku lapsi saa silloin kiukkukohtauksen, toinen kehittää pakkotoiminnon, Rantala sanoo.

Toistamisen tarpeessa ei ole järkeä, ja usein lapsi tietää sen itsekin. Silti hän ei mahda sille mitään, vaikka haluaisi.

– Joskus toistaminen on pelkkiä ajatuksia: pitää laskea sataan takaperin saksaksi, ja jos tulee yksikin virhe, pitää aloittaa alusta.

Stressi pahentaa oireita

Vain muutamalla prosentilla toistamisen tarpeessa on kyse diagnosoitavasta pakko-oireisesta häiriöstä, ja sekin saattaa mennä ohi omia aikojaan. Stressin on todettu pahentavan niin pakko- kuin tic-oireita. Siksi arjen rauhoittamista kannattaa kokeilla joka tapauksessa.

Kaikissa aikuisen silmään oudoissa arjen rituaaleissa ei ole kyse häiriöstä, vaan pyrkimyksestä säädellä kuormitusta. Tarve kulkea aina tiettyä reittiä tai tehdä iltatoimet samassa järjestyksessä on lapsen tapa rakentaa turvaa.

”Tunnollisen lapsen raivarit kannattaa ottaa ilolla vastaan.”

Jos toistamisen pakko alkaa haitata lasta itseään ja arkea tai kovasti vaivata vanhempaa, eikä rauhoittelu vie tilannetta eteenpäin parissa kuukaudessa, kannattaa kysyä apua esimerkiksi neuvola- tai koulupsykologilta.

Janna Rantala kehottaa katsomaan kokonaisuutta rehellisesti: Olenko kartalla siitä, mitä lapsen mielessä liikkuu? Jääkö lapsi arjessa liikaa oman onnensa nojaan? Vaaditaanko lapselta liikaa joko kotona tai koulussa?

– Etenkin tunnollisuuteen ja miellyttämiseen taipuvaisen lapsen kohdalla on tärkeää, ettei syyllistä. Tunnollisen lapsen raivarit kannattaa ottaa ilolla vastaan.

Pikaopas: Toimi näin

1. Älä puutu heti

Joskus paras apu lapselle on se, ettei tee mitään. Pysähdy rauhassa tarkkailemaan häntä ja mieti, mitä tunteita ja ajatuksia havainnot sinussa herättävät. Kirjaa huomioita ylös ja juttele niistä puolison tai toisten vanhempien kanssa.

2. Ole utelias

Sen sijaan että antaisit valmiita vastauksia, ole lempeän utelias, kysy ja kuuntele. Aika pieneltäkin lapselta voi saada hyviä vastauksia. Jos hän itse ei osaa sanoittaa kokemuksiaan, kysy, saatko ehdottaa.

3. Suhteuta

Pohdi onko tavasta todella haittaa vai onko huolesi päässyt paisumaan turhaan? Anna lapselle mahdollisuus kehittyä. Esimerkiksi eskarilaiselle vuosi on pitkä aika kasvaa koululaiseksi – kuudesosa koko siihenastisesta elämästä!

Tältä lapsesta tuntuu

”Eskarissa minun oli pakko räpsyttää silmiä, avata suuta ja jännittää hartiat korviin. Se meni ohi. Nyt välillä minun on haisteltava käsiäni ja hupparin hihoja. Ensin se tuntuu helpottavalta ja sitten vähän tyhmältä. Ei auta, jos niitä kielletään tekemästä. Aikuisen pitää sanoa, että kyllä se menee ohi ja olet ihan tavallinen.”

Otto, 11

Vierailija

Tunnista lapsen stressi – oudot tavat voivat kertoa jännityksestä tai huolesta

Aika paljon artikkelissa kuvailtiin niitä rauhoittumisen keinoja, mitä myös autisteilla on käytössä eikä silloin syli auta (jopa pahentaa). Räpyttelee käsiää, toistaa jotain esim. laskee, huojuttaa itseään jne. Kaikkeen ei auta syli eikä lapsi kaipaa välttämättä silloin läheisyyttä vaan rauhaa jos lapsi on kuormittunut aistien osalta yli.
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield
Pieni lapsi ei ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavalla kuin aikuinen, lastenpsykiatri Janna Rantala sanoo. Kuva: Heli Blåfield

Kannattaa luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen. Ei latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun, vastaa lastenpsykiatri Janna Rantala.

”Lapsemme on 3,5-vuotias, uusiin ihmisiin hieman varauksellisesti ja ujosti suhtautuva poika. Parin viimeisen kuukauden aikana hän on selvästi vapautunut ja alkanut ottaa kontaktia oma-aloitteisesti niin tuttuihin kuin tuntemattomiin aikuisiin. Lapsen kerronnassa ei ole kuitenkaan rajoja, vaan hän saattaa kertoa esimerkiksi vanhemman sairaudesta täysin estottomasti kenelle tahansa.

En haluaisi latistaa lapsen avoimuutta ja juuri löytynyttä uskallusta puhua vieraammillekin. Kuitenkin jotkut asiat ovat mielestäni perheen sisäisiä asioita, jotka eivät kuulu muille. Toisaalta jotkut saattavat hämmentyä tai kokea vaivaannuttavana kovin yksityiskohtaisen selostuksen esimerkiksi juuri terveysasioista. Miten selittää asia lapselle ymmärrettävästi, mutta siten, ettei lapsi koe syyllisyyttä jo kertomistaan asioista eikä myöskään ala vältellä puhumista?”

Ujon puheliaan äiti

Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa:

Saako aloittaa vitsillä? Lapsi kertoi kaupan kassalle heleällä äänellä, miten oli nähnyt aamulla äidin kakalla. Kotona äiti ohjasi lasta, että kakkaaminen on ok, mutta sellaisesta ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia. Seuraavalla kauppareissulla lapsi kertoi: ”Mä näin taas äidin kakalla, mutta siitä ei puhuta kaikille, koska se on yksityisasia.”

Pieni lapsi ei kerta kaikkiaan ymmärrä yksityisyyden rajoja samalla tavoin kuin vanhempi. Viattomuudessaan hän kertoo juttua, johon hän toivoo kuulijan vastaavan mukavalla tavalla. Ehkä tarinan lapsi ajatteli, että kaupan kassa kertoisi vastavuoroisesti omista vessakokemuksistaan. Siinä sitten rupateltaisiin mukavasti asioinnin lomassa.

Kun lapsi kasvaa kannustavassa ja luottavaisessa ilmapiirissä, hän ei sensuroi puheitaan vanhemman reaktion pelossa. Raju reagointi kiellettyyn puheenaiheeseen on lasta häpäisevä kokemus, kuten olet viisaasti ennakoinutkin. Sitä en suosittele, vaikka vanhempaa hävettäisikin.

Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia.

Mitä siis tehdä? Aluksi voi tarkistaa, mitä kaikkea puhuu lapsen kuullen. Tärkeitä asioita ei silti kannata salata lapselta! Voi myös pohtia, miksi jokin asia ei omasta mielestä kuulu ulkopuolisille. Sopivat puheenaiheet ovat monesti kulttuuri- ja perhekohtaisia. Esimerkiksi sairaus saattaa jollekin olla julkinen puheenaihe, toiselle taas hyvin yksityinen.

Nolossa tilanteessa voi ohjata vaivihkaa keskustelua pois aralta alueelta ennen yksityiskohtien vyöryä. Kolmevuotias on hämättävissä kertomaan muista asioista. Tempun voi tehdä myös yllättävään kuulijan rooliin joutunut. Kannattaa siis luottaa aikuisten keskinäiseen viisauteen.

Esimerkiksi päiväkotien työntekijät kuuntelevat näitä juttuja pokka naamalla vuodesta toiseen ja suhtautuvat silti meihin vanhempiin asiallisesti. Kaikkien elämässä on monenlaista, yksityistäkin. Ollaan sen äärellä yhtä viisaita kuin sinä, eikä latisteta lasta, joka pyrkii rohkeasti mukaan keskusteluun.

Kysy Jannalta

Mietityttääkö lapsen kasvatus? Lastenpsykiatri Janna Rantala vastaa lukijoiden kysymyksiin Meidän Perhe -lehden joka numerossa. Lähetä kysymys lomakkeella tai sähköpostitse meidanperhe@sanoma.com Laita viestin otsikoksi ”Janna vastaa”.

Käyttäjä13602
Seuraa 
Liittynyt18.6.2018

Mitä tehdä, kun kolmevuotias kertoilee perheen yksityisasioita ulkopuolisille?

Lapselle voi opettaa kuulumisen kertomista tutun esimerkiksi mummon kanssa. Näyttää miten äiti ja mummo kysyy ja kertoo kuulumisia ja kertoa mitä yleensä kerrotaan. Sitten on lapsen vuoro. Joka kerta kun tulaan mummolaan, mummo kysyy lapselta kuulumiset. Pienen lapsen kanssa aikuinen on suuressa roolissa ja johdattaa lasta. Kysyy kysymyksiä, tarkentaa ja Mielenkiinnolla kuuntelee. Harjoitellaan. Meillä pienenä opetettiin että vessassa puhutaan vessa asiat. Ja vessaan mentiinkin äitin kanssa...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Nuorten aivot käyvät kierroksilla – pienet sosiaaliset tapahtumat voivat kuormittaa enemmän kuin koulustressi, kertoo lastentautien erikoislääkäri Elina Hermanson.

Vanhemmat ajattelevat usein, että nuoret kuormittuvat ja jopa ahdistuvat läksykuormasta tai harrastusmääristä. Todellinen kuormitus voi kuitenkin tulla arjen sosiaalisista suhteista.

Teinit kiinnittävät todella paljon huomiota pieniin, meille aikuisille mitättömiltä tuntuviin asioihin kuten eleisiin, ilmeisiin ja äänenpainoihin. Teinin mantelitumake eli aivojen taistele-pakene-keskus skannaa jatkuvasti, olenko vihamielisessä vai minuun positiivisesti suhtautuvassa seurassa.

– Nuorille sosiaaliset kanssakäymiset ovat merkittävämpiä kuin aikuisille. Kaikki mitä meissä tapahtuu, on järkevästi rakennettu: aivot toimivat niin kuin yhteiskunta olisi edelleen samanlainen kuin kivikaudella. Nuoret ihmiset on tehty etsimään uusia elinalueita ja pariutumaan, sanoo lastentautien erikoislääkäri Elina Hermanson.

Mikä kuormittaa nuoren mieltä?

Jo pitkään on tiedetty, että nuoret ovat itsekeskeisiä ja heidän on vaikea hillitä tunteitaan ja impulssejaan. Nyt tieteen avulla on voitu myös todistaa, että nuorten aivoissa tapahtuu valtavan paljon enemmän kuin lasten ja vanhempien aivoissa.

Aistihavaintokyvyt kypsyvät jo varhain, mutta murrosiässä tunnekeskusten toiminta kiihtyy. Kontrollikeskusten toiminta puolestaan voimistuu hitaimmin. Nuoren aivot käyvät siis ylikierroksilla, koska tietoa käsitellään todella paljon, hyvin suurelta osin tiedostamattomasti. 

– Nuorten aivoissa on kauhea määrä sähköjohtoja, ja koska niin sanottua valkeaa ainetta ei ole vielä kehittynyt tarpeeksi pitämään johtoja erossa toisistaan, ne yhdistyvät väärin ja tapahtuu oikosulkuja. Aikuisten johdot pysyvät järjestyksessä, koska lelluvat valkean aineen suojissa, Hermanson kuvailee.

Varsinkin tytöt miettivät kovasti, kuka sanoi mitä, missä ja millä äänensävyllä, kuka katsoi mihin suuntaan ja millä tavalla.

Maailmassa sekä omassa lähipiirissä tapahtuvat asiat pohdituttavat nuorta: Miksi äiti kasvattaa pikkuveljeä väärin vaikka luin, että pitäisi toimia ihan toisin? Miten kehtaan mennä luokkaan, kun en äsken saanut palloa kiinni? Miksi meillä ostetaan vaaleaa leipää, vaikka tumma leipä ehkäisee syöpää?

Varsinkin tytöillä hippokampus, jossa sijaitsee pienten nippeliasioiden muistaminen, aktivoituu helposti. Tytöt miettivät kovasti, kuka sanoi mitä, missä ja millä äänensävyllä, kuka katsoi mihin suuntaan ja millä tavalla. Pienet asiat jäävät mieleen ja saattavat kuormittaa.

Nämä huolet ja ajatukset eivät tule useinkaan vanhemman tai vaikka koulun tietoon, eikä tavallisesti tarvitsekaan – nuorella saa olla oma elämä ja sen mukanaan tuomat ajatukset. Vanhemman jatkuvat utelut voinnista tuntuvat nuoresta usein häiritseviltä.

Nuori kyllä tarvittaessa kääntyy aikuisen puoleen huolineen. Aikuisen tulee olla sen arvoinen.

– Fiksua olisi, jos vanhemmalla ja nuorella olisi jotain säännöllisiä hetkiä, jolloin viettää yhteistä, kiireetöntä aikaa.

Jos nuori on kovin ahdistunut tai kuormittunut, hän voi noissa tilanteissa purkaa vanhemmalle kotiin ja kaverisuhteisiin liittyviä asioita. Nuorta ei kuitenkaan pidä pakottaa tilittämään tunteitaan.

Ja toisaalta: ei nuorenkaan arjen tarvitse olla jatkuvaa kriisiä. On niitäkin nuoria, jotka keskittyvät todella huolella vain läksyihin ja harrastuksiinsa. Joskus mekaaninen suorittaminen saattaa kuitenkin liittyä sosiaalisten tilanteiden aiheuttamien tunteiden kieltämiseen ja kompensointiin.

– Vanhempi ei voi elää oman lapsensa nuoruutta lapsen puolesta, ne nuoruuden angstit ja haasteet on jokaisen elettävä itse, Hermanson muistuttaa.

Mitä vanhempi voi tehdä helpottaakseen nuoren oloa?

Nuoret väsyvät sosiaalisissa tilanteissa enemmän, koska joutuvat käyttämään isompia osia aivoista – ja näin aivojen aineenvaihduntakin on isompaa. Jos ei ole energiaa, pinna napsahtaa nopeammin. Aikuisen tehtävä on järjestää nuorelle arjen rytmi kuntoon, varmistaa syöminen ja nukkuminen.

Hankalat keskustelut kannattaa ajoittaa niihin hetkiin, kun sekä aikuisella että teinillä on vatsat täynnä.

– Nuorten kanssa kannattaa keskustella kaikki hankalat jutut niin, että sopii keskustelun etukäteen ja varmistaa, että molemmilla – niin aikuisella kuin teinillä – on vatsat täynnä.

Vanhemman tehtävä on myös pitää perheessä yllä hyvää, avointa ja rentoa tunnelmaa. Nuori oppii ensisijaisesti mallista. Jos vanhemmat eivät keskustele tunteistaan rehellisesti ja avoimesti, miten nuori oppisi sanoittamaan omia tunteitaan?

– On vanhempia, jotka sanovat, etteivät riitele lastensa nähden tai ollenkaan. Mutta juuri tällaisia asioita nuoret stressaavat, eivät vanhemmat pysty nuoria huijaamaan.

Vaikka jäätävät sanat olisi peitelty hymyin, nuorten sosiaalisiin tilanteisiin virittyneet aivot kyllä skannaavat kireän ilmapiirin: nuo kaksi tyyppiä eivät viihdy. Jos nuori ei tiedä tilanteen taustoja, hän kehittelee tunnelmalle omat teoriansa. Parhaan esimerkin vaikkapa parisuhteesta voi antaa elämällä itse rehellisessä ja ilmapiiriltään avoimessa suhteessa.

– On ihan sama mitä vanhempi sössöttää oikeanlaisen elämästä, jos samalla laiminlyö itsensä ja  oman parisuhteensa. Ei kaikkea pidä nuorelle vuodattaa, mutta lähtökohtaisesti pitäisi olla rehellinen niistä vaikeuksista, mitä tulee eteen – se helpottaa ymmärtämistä.

Aikuisen on myös syytä pitää kiinni siitä, mitä lupasi:

– Nuorta stressaa  hirveästi, jos isä tai äiti lupaa hakea ja tulla ja tehdä, mutta ei tulekaan tai tee lupaamaansa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.