Heidin elämässä on äidin kokoinen aukko. Isänsä hän vapauttaisi syyllisyydestä, jos voisi.

Kotona on monta asiaa, joista kahdeksanvuotias Heidi tykkää.

Isä osaa olla tosi mukava. Hänen kanssaan katsotaan telkkarista jääkiekkoa ja mäkihyppyä. Isä lukee läjäpäin kirjoja ja tietää kaikesta kaiken, niin Heidistä tuntuu. Usein isä vie hänet ja isosiskon ulkoilemaan läheisen Malminkartanon Jätemäen rinteille. Sieltä näkyy kauas helsinkiläislähiön kattojen yli, taivaanrantaan asti.

Kaksi vuotta vanhemman siskon kanssa Heidi tappelee joskus. Mutta usein on kivaakin. Katsotaan telkkarista Ninja Turtlesia ja Hopeanuolta, Pokemonia ja Muumeja. Hoidetaan kissaa ja kahta kesyrottaa. Nauretaan, juostaan kilpaa pihan keinuihin tai leikkimään naapurintytön kanssa.

Heidin huoneessa on nukkekoti, johon saa valot, viininpunainen säkkituoli ja päiväpeitossa Mikki Hiiren kuva. Ikkunasta näkyy hieno käkkärämänty, joka Heidistä näyttää ystävälliseltä vanhalta ukolta.

– Mutta oli myös päiviä, joista en pitänyt ollenkaan, Heidi muistaa.

Silloin isä ja äiti eivät täytä jääkaappia eivätkä siivoa. Tiskipöydälle kertyy tyhjiä pulloja, lattialle roskaa, olohuoneen pöydälle tahmeita laseja. Isä ja äiti ovat äkkiä erilaisia. Heidän silmänsä kiiltävät, äänensä kovenevat. Hirveintä on, kun he eivät enää pysy pystyssä ilman Heidin tai siskon tukea.

Useammin kuin kerran Heidi löytää äidin puistonpenkiltä. Tämä sammaltaa, ei jaksa pitää silmiä kunnolla auki. Heidi auttaa äitiä, tukee ja kiskoo. Hän tuntee, miten painava ja hervoton äiti on. Kulku on niin hidasta, että kestää kauan ennen kuin päästään yhdessä kotiin.

– Pelkäsin joka kerta, että äiti kaatuu.

Kaksi pientä tyttöä tarvitsevat turvaa heti

Pahimpia ovat ne ajat, jolloin isä ja äiti vain häipyvät jonnekin. Silloin päivät sulautuvat toisiinsa, tytöt odottavat kaksin kotona. Heidi ja sisko katsovat­ loputtomasti piirrettyjä ja syövät pois kaiken ruoan, mitä kaappiin on jäänyt. Ja toivovat koko ajan, että ovi kolahtaisi, että joku tulisi kotiin.

Lopulta äiti ei enää palaa reissultaan. Isä väsähtää, luovuttaa. Myöhemmin tulee ero.

Heidin täti on lopulta se, joka ottaa yhteyttä lastensuojeluun ja ilmoittaa kahdesta pienestä tytöstä, jotka tarvitsevat turvaa heti. Viranomaiset ovat käyneet kotona jo aiemmin, mutta silloin äiti on vielä jaksanut peitellä tilannetta. Letittänyt tyttöjen tukat, pukenut parhaat mekot päälle, siivonnut häthätää. Vakuutellut, että kaikki on hyvin.

Mutta nyt se elämänvaihe on ohi. Tytöt viedään pois, kokonaan uuteen osoitteeseen.

Lastenkotiin.

”Meille kävi ihan hyvin”

Terässakset napsuttavat asiakkaan niskahiuksissa. On kevät 2015 ja Heidi, 22, pitää työstään parturi-kampaajana. Hän hymyilee paljon, juttelee mielellään. Tuolissa istuva asiakas näkee nuoren naisen, joka on osaava, hyväntuulinen ja avoin. Tutuille asiakkaille Heidi kertoo toisinaan taustastaan, huostaanotosta ja lastenkodista.

– Usein kohtaan ennakkoluuloja. Moni hämmästyy sitä, mistä tulen, päivittelee asiaa ääneen: Kuinka voit olla noin tavallinen?

Heidiä se ei suututa. Hän on tottunut ihmettelyyn. Ja tykkää kovasti juuri elämänsä tavallisuudesta. Työpaikasta ja omasta kodista, siististä yksiöstä, jossa on vaaleat verhot ikkunoissa. Ystävistä, kivoista vaatteista, eläimistä. Heidi haaveilee lemmikkikoirasta. Jonakin päivänä haaveesta tulee totta.

Perhettään Heidi tapaa säännöllisesti. Sisko asuu omillaan, samoin isä, joka on ryhdistäytynyt ja paiskii töitä asiakaspalveluammatissa.

Joulut ja isäinpäivät kolmikko viettää yhdessä. Kesällä Heidi ja isä tapaavat kahviloissa. Isä kertoo yhä uudelleen olevansa ylpeä tyttärestään. Ammattiin valmistumisesta, itsenäisyydestä ja elämänilosta. Joskus Heidin isä alkaa puhua menneistä, pyytää anteeksi sitä, millainen Heidin lapsuus oli. Silloin tytär koskettaa hänen kättään, lohduttaa.

– Pyydän, ettei isä suotta murehtisi. Meille kävi ihan hyvin.

Äitiään Heidi ei ole nähnyt vuosiin.

Heidi muuttaa lastenkotiin

Kun Heidi ja hänen siskonsa saapuvat Toivolaan vuonna 2000, on se Pohjoismaiden suurin lastenkoti.

– Ensimmäisenä päivänä ihmettelin, missä oikein olin. Tokana päivänä ajattelin, että täällä on kivaa, saa pelata pleikkaa. Sopeuduin nopeasti.

Osastoja on yhteensä kymmenen, niistä jokaisella on kuusi lasta, joita hoitaa kuusi aikuista. Korkeat männyt saartavat vaaleaa päärakennusta, puoli kahdeksalta syödään iltapalaa. Heidin ja hänen siskonsa elämä muuttuu säännölliseksi, päiviin tulee rutiineja.

Tytöt asuvat aluksi vastaanotto-osastolla ja vaihtavat pian koulua Toivolan lähelle.

Heidi aloittaa kolmannen luokan uusien lasten kanssa ja kertoo heille, että asuu lastenkodissa, koska kotona ei voi enää olla. Luokkakaverit ovat uteliaita ja kyselevät paljon, mutta ottavat hänet vastaan hyvin. Heidi saa nopeasti kavereita.

Vuotta myöhemmin Heidi ja sisko sijoitetaan vakituiselle osastolle nimeltä Harjula. Tytöt pääsevät seinänaapureiksi. Välissä on ovi, josta toisen luo pääsee pujahtamaan koska tahansa. Pian osasto lapsineen ja pysyvine, tuttuine hoitajineen alkaa tuntua Heidistä yhdeltä suurelta perheeltä. Joku aikuinen on paikalla aina.

Vähitellen Heidi rentoutuu, uskaltaa jo näyttää tunteita, raivotakin. Etenkin silloin suututtaa, kun lukuaineissa takkuaa. Heidillä on lukihäiriö, ja koulu tuntuu välillä tervanjuonnilta.

– Lastenkodin aikuiset auttoivat läksyissä ja kokeisiin lukemisessa, olivat aina kärsivällisiä ja ystävällisiä. He eivät kääntäneet selkää, vaikka sain välillä itkupotkuraivareita. En tajua, miten he kestivät sen kaiken.

Lastenkodissa Heidi pääsee syliin. Sitä Heidi kaipaa etenkin niinä öinä, kun herää ukkosen jyrähdyksiin ja sade piiskaa Toivolan kattoja.

Silloin tyttö nousee sängystään, vaeltaa pyjamassa käytävää pitkin yöhoitajan luo. Tämä ottaa syliin, keinuttaa ja silittää selkää. Sanoo, että pelätään myrsky ohi yhdessä.

Se rauhoittaa Heidiä.

”Meidän iskä on maailman paras”

Isä ei hylkää tyttöjään. Hän vierailee säännöllisesti lastenkodissa, istuu kiltisti läpi perheterapiat ja pitkät keskustelut, muistaa parhaansa mukaan joulut ja syntymäpäivät. Hän muuttaa uuteen asuntoon, jossa Heidi ja sisko voivat käydä viikonloppulomillaan. Vuosien myötä juominen vähenee ja isä toipuu, pääsee kiinni työelämään. Hän ei katkeroidu eikä häivy lastensa elämästä, kuten monien huostaanotettujen lasten vanhemmat tekevät.

– Meidän iskä on maailman paras. Hän on ollut elämässämme mukana aina. Jos voisin, vapauttaisin isän syyllisyydestä kokonaan. Lapsuutemme ei ollut paras mahdollinen, mutta omalla laillaan se oli silti hyvä, Heidi kertoo.

Vuosien jälkeen hänen isänsä sanoo, että on onnellinen siitä, miten asiat menivät. Että tyttöjä hoidettiin Toivolassa hyvin. Ettei hän parempaa olisi voinut heille toivoa.

Sijoitusta ei koskaan pureta.

– Emme siskon kanssa ikinä halunneet muuttaa takaisin isän luo, vaikka sitä vaihtoehtoa jossain vaiheessa mietittiinkin. En halunnut vaihtaa ympäristöä ja koulua enää uudelleen. Toivolasta oli jo tullut minulle koti, Heidi sanoo.

Ja kuten kaikissa kodeissa, sielläkin on säännöt. Lasten pitää hoitaa koulu ja läksyt sekä kohdella muita lapsia hyvin. Tytöillä ja pojilla on eri vessat ja kylppärit. Iltaisin on tiukka kotiintuloaika. Jokainen lapsi kattaa vuorollaan pöytää, siivoaa, laittaa iltapalaa. Kaikki saavat pientä viikkorahaa.

Välillä Heidi kapinoi, venyttää annettuja rajoja. Huonosta käytöksestä joutuu omaan huoneeseen miettimään, mitä tuli tehtyä. Isommista rikkeistä annetaan arestia. Sitä Heidi saa silloinkin, kun hän 13-vuotiaana päättää karata, lastenkodin kielellä ”ottaa hatkat”.

– Sanoin toiselle tytölle, että nyt lähdetään. Panimme kengät jalkaan ja livahdimme ulos. Emme piitanneet kotiintuloajasta, pyörimme Puistolan rapuissa yli yön. Se oli jännittävää, kapinaa. Halusin osoittaa mieltäni. Seuraavana päivänä tuli kuitenkin niin nälkä ja kylmä, että palasimme takaisin.

Nuhteethan siitä tulee, ja muutama päivä arestia. Heidi tietää ansainneensa sen. Tuntuu hyvältä, että hänen poissaolonsa on huomattu. Joku on ollut huolissaan, valvonut ja odottanut.

Hänestä välitetään.

Heidi muuttaa omilleen

Kymmenen vuotta kuluu. Heidi saa peruskoulun loppuun, pääsee ammattikouluun, valmistuu. Seurustelee ensimmäisen kerran elämässään ja tapaa pojan vanhemmat. He hyväksyvät hänet, heistä tulee hänelle tärkeitä ihmisiä.

Loppuvaiheessa, vähän ennen 18-vuotissyntymäpäiviään, Heidi pääsee muiden Toivolan aikuistuvien lasten lailla kuukaudeksi harjoittelemaan yksin asumista talossa olevaan erilliseen yksiöön. Sieltä hän lähtee itse kouluun, käy kaupassa, opettelee laittamaan ruokaa. Se tuntuu hienolta.

Vuosien mittaan Heidi näkee uusien lasten tulevan Toivolaan, aikuistuvien aloittavan oman elämänsä. Useimmat muutkin on sijoitettu lastenkotiin vanhempien päihdeongelmien vuoksi. Heidistä tulee nuoremmilleen kuin isosisko, joka selvittelee pikku nahinoita ja pitää silmällä pienimpiä.

Ja lopulta koittaa se päivä, kun Heidistä tulee täysi-ikäinen. Hän pääsee muuttamaan omilleen pieneen kaupungin vuokra-asuntoon, pitelee ensimmäistä kertaa elämässään oman kodin avainta kädessään.

Se hetki ei Heidin mielestä olisi ollut mahdollinen ilman monia sosiaalitoimen ammattilaisia. Sellaisia ihania tyyppejä kuin Elina, Martina, Make, Janne, Heini ja Miia. Heihin Heidi pitää yhteyttä vieläkin, heitä hän haluaa kiittää sydämestään.

– Tuntuu pahalta, että lastensuojelusta ja sosiaalityöstä puhutaan julkisuudessa lähes pelkästään negatiivisesti. Omasta kokemuksestani tiedän, miten paljon tuolla alalla on välittäviä, mahtavia ihmisiä. Esimerkiksi minun ja siskoni kohdalla systeemi toimi, huostaanotto pelasti meidät. Ennakkoluulot istuvat kuitenkin syvällä, Heidi sanoo.

Hän tietää monta Toivolassa kasvanutta nuorta, joilla pyyhkii nykyään hyvin. On koulutusta ja töitä, kyky luoda hyviä ihmissuhteita, nauttia elämästä.

– Pidän Facebookissa yhteyttä moneen vanhaan tuttuun. Useimmat pärjäävät. Mutta on niitäkin, joille elämä ei hymyile.

Elämässä on äidin kokoinen aukko

Äitiä Heidi ajattelee toisinaan. Hän tietää sen, että hengissä tämä yhä jossakin on. Ja sen, ettei äidin lapsuus ollut helppo, että hänenkin vanhempansa joivat.

Kun Heidi viimeksi tapasi äidin kahdeksan vuotta sitten, tämä oli katkaisuhoidossa. Alkoholi oli tuhonnut äidin lähimuistin. Heidi ei yllättynyt kuullessaan myöhemmin, että äiti lähti silläkin kerralla pois kesken hoidon. Sen koommin ei ole nähty tai puhuttu.

Heidin elämässä on äidin kokoinen aukko. Vaikka hän on päässyt rauhaan asian kanssa, on äitienpäivä vaikea joka vuosi.

– Joskus tulee suru. Mietin, millaista elämäni olisi, jos äiti olisi kuvioissa. Näenköhän häntä enää koskaan? Suren sitä, mitä olisi voinut olla.

Joskus tulevaisuudessa, ehkä jo ensi kesänä, Heidi aikoo ottaa esiin pyöränsä ja polkea katsomaan vanhoja kotikulmia Malminkartanossa. Siellä ne odottavat, niin hyvät kuin pahatkin muistot.

Onko pihassa yhä se tuttu hiekkalaatikko? Entä mattotelineet, joille joskus kiipeiltiin?

Vieläköhän tietyn ikkunan alla kasvaa puu, se hassun ukkelin näköinen?

Sanna Kajander-Ruuth: Ehjänä selvinnyt, Meidän Perhe 4/2015

Lue lisää:

Raitistunut Teemu Suominen: ”Lopetin juomisen poikani takia”

Kuva: Heli Blåfield
Kuva: Heli Blåfield

Äitiä huolestuttaa, koska teinitytär on välillä hyvin uhmakas, empatiakyvytön ja itsekeskeinen. Onko lapsi voinut periä narsistisen käytöshäiriön isältään?

”Olemme uusperhe, johon kuuluu 13-vuotias tyttäreni ja mieheni, jolla ei ole omia lapsia. Tytön isä ei ole arjessamme mukana. Erosimme exän rikollisen elämäntavan takia, kun tytär oli kuusivuotias. Tytär pitää nykyisestä miehestäni, ja pitkään perhedynamiikka toimikin hyvin.

Nyt, tytön lähestyessä murrosikää, hänen käytöksensä on alkanut huolestuttaa minua. Tytär on välillä hyvin uhmakas, empatiakyvytön ja itsekeskeinen. Hän on jäänyt muutaman kerran kiinni valehtelusta, mitä etenkään mieheni ei siedä lainkaan. Tyttö sai uuden puhelimen sillä ehdolla, että hoitaa kotityöt pyytämättä, mutta silti ne unohtuvat jatkuvasti. Joka asiasta on sanottava jatkuvasti, ja kaikenlaiset rangaistukset ovat tehottomia.

Hän ei halua, että häntä määräillään, mutta rajattomuus tuntuu hänestä välinpitämättömyydeltä. Jos emme vaadi mitään, mitään ei tapahdu. Jos vaadimme, hän paiskoo ovia ja kiukkuaa. Näytämme hänelle kiintymyksemme, mutta häneltä ei tule juurikaan positiivista palautetta. Hän ei kysele kuulumisia muilta. Ollessani kipeä häntä kiinnostaa vointini sijaan se, heitänkö hänet treeneihin.

Tuollainen kylmäkiskoisuus, valehtelu ja sopimuksien rikkominen tuo mieleen hänen isänsä, jolla diagnosoitiin psykopaattinen ja narsistinen käytöshäiriö. Onko isän rikollinen mieli voinut periytyä? Onko tämä mielestäsi normaalia murkkuikäisen käytöstä?”

Huolestunut äiti

Janna vastaa:

”Kiitos koskettavasta kirjeestä! Hätä rakkaasta lapsesta, teini-iän kuohut, isän diagnoosien varjo – melkoinen paketti mietittäväksi koko perheelle.

Oman navan tuijotus on aivan iänmukaista käytöstä, samoin mielipiteen vaihtelu ja epävarmuus rajojen tarpeesta.

Ensinnäkin: Tyttäresi käytös ei kuulosta psykopaattiselta tai tunnekylmältä. Hän osoittaa mieltään ja näyttää selvästi, kun ei pidä asioista. Julmuutta vaikkapa eläimiä tai ikätovereita kohtaan ei esiinny. Oman navan tuijotus on aivan iänmukaista käytöstä, samoin mielipiteen vaihtelu ja epävarmuus rajojen tarpeesta. Harva teini tekee kotitöitä pelkällä kehotuksella. Valehtelu oman nahan pelastamiseksi on sekin normaalia.

Ymmärrän silti huoltasi. Persoonallisuushäiriöiden syntyä ei tunneta tarkkaan. Periytyvyyttä on todennäköisesti jonkin verran, mutta myös kasvuympäristö vaikuttaa paljon. Nuorelle ei tehdä persoonallisuushäiriödiagnoosia, koska kasvu on vielä kesken. Sen sijaan tutkitaan, miten nuoren mieli on rakentunut ja miten läheiset ihmissuhteet voivat olla avuksi hyvän kasvun polulla.

Aikuisen rakkaus hankalaankin nuoreen ja kyky pohtia omaa osuuttaan tämän elämässä ovat suuri voimavara, joka kannattaa ottaa käyttöön. Voisittekin pohtia, mitä hyvää oikeastaan haluatte tyttärelle antaa tiukkuudella ja rangaistuksilla? Miltä toivotte niiden suojaavan lasta? Tajuaako tytär hyvät tarkoituksenne?

Jäin myös miettimään, millaisena tytär muistaa isänsä. Olisiko isässä kaikesta huolimatta jotakin mukavaa, jota tytär saattaisi kaipauksella muistella?

Suosittelen, että hakeudutte perheneuvolaan, nuorisoasemalle tai muuhun nuorten mielenterveyspalveluun. Jos lapsella epäillään psyykkisen kehityksen häiriötä, voidaan asiaa tutkia. Jos kasvatustavan muutos auttaisi, saatte siihen apua. Perheen on tärkeä saada vastauksia näin suuriin kysymyksiin.”

Meidän Perhe 12/2017

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lastensuojelussa työskentelevä ohjaaja Jani Mattila haluaa herätellä vanhempia: usein vanhemmilla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä nuoret puuhaavat.

”Tehtäväni lastensuojelussa on arvioida nuorten sijoituksen tarve. Vaihtoehtoina on nuoren palauttaminen kotiin, nuoren palauttaminen kotiin avohuollollisen työn tukemana tai nuoren jatkosijoitus pitkäaikaiseen sijoitushuoltopaikkaan.

Nämä päätökset ovat sekä nuoren elämän että perheen hyvinvoinnin kannalta isoja ja merkittäviä. Päätöksiä ei voi tehdä hetkessä, eikä oikea ratkaisu aina selviä edes kuukaudessa. Nuoret, jotka ovat päihdekoukussa, väkivaltaisia tai muuten haastavia, ovat sisukkaita pysymään esimerkiksi päihteettömänä arviointijakson ajan, mutta kotiin päästessä kierre alkaa heti uudestaan.

Yhteiskunnassa on edelleen vanhakantaista ajattelua, että ongelmanuoret ovat lähtöisin syrjäytyneistä, köyhistä tai sosiaalisesti alemmista yhteiskuntaryhmistä. Näin ei enää ole, ja tähän jokaisen päättäjän ja vanhemman – aikuisten ylipäätään – olisi hyvä herätä.

Vanhanaikainen ”tarkkikselta koulukotiin” -tyyppinen ajattelu leimaa myös vanhemmat, ja saa heidät häpeämään avunhakemista pahoinvoivalle nuorelle.

Olen kohdannut asiakkaita jokaisesta sosiaalisesta ryhmästä, kantakaupungista ja lähiöistä. Kohtaan työssäni päivittäin nuoria, jotka ovat vakavaraisista perheistä, joissa vanhemmilla on käytössä kaikki saatavilla olevat kasvatuksen työkalut. Kulissit ovat kunnossa, ja usein kyseessä eivät edes ole kulissit – vanhemmat todella luulevat, että nuorella on kaikki hyvin, kunnes paha päihdekoukku tai käytösongelmat kodin ulkopuolella paljastuvat.

Vanhemmilla ei usein ole nuoren päihdekoukusta aavistustakaan, ennen kuin on liian myöhäistä.

Aikuisilla ei ole käsitystä siitä, kuinka yleistä esimerkiksi kannabiksen käyttö nuorten keskuudessa on. Pilveä polttavat jo 12-vuotiaat ja sen saaminen on alkoholia helpompaa. Internetin vertaisverkosta pystyy ostamaan koviksi luokiteltuja huumeita jälleenmyyntiin tai omaan käyttöön. Vanhemmilla ei usein ole nuoren päihdekoukusta aavistustakaan, ennen kuin on liian myöhäistä.

Vanhempien olisi rohkeammin puututtava lapsen kavereiden tekemisiin ja uskallettava kertoa naapurin teinin tempauksista myös hänen vanhemmilleen. Mutta nykyään vallitsee selän kääntämisen kulttuuri: Ei uskalleta sörkkiä toisten asioita, vaan pidetään mölyt mahassa. Toisaalta vanhemmat loukkaantuvat nykyään helpommin, jos joku puuttuu heidän kasvatustyöhönsä. Ehkä sekin koetaan epäonnistumisena, vaikka ei kukaan aikuinen voi olla yksin perillä kaikesta.

Ennen lastensuojelu oli sitä, että kiltit lapset otettiin huostaan alkoholisoituneilta vanhemmilta, nykyään päihdeongelmainen nuori otetaan huostaan kilteiltä vanhemmilta.

Kärjistettynä sanoisin, että ennen lastensuojelu oli sitä, että kiltit lapset otettiin huostaan alkoholisoituneilta vanhemmilta, nykyään päihdeongelmainen nuori otetaan huostaan kilteiltä vanhemmilta.

Nykyään nuoret voivat myös psyykkisesti erittäin huonosti. Tuntuu, että iso osa nuorista on aivan liian huonokuntoisia avohoidon palveluihin, eikä lastensuojelu näin ollen ole se paikka, josta apua enää voidaan antaa. Ammattitaitoni ei riitä syvien mielenterveysongelmien kanssa painivien lasten auttamiseen. Apua pitäisi löytyä ja olla mahdollista hakea muualta.

Kaikille on selvää, että resurssit ovat riittämättömät, mutta usein näiden asioiden kanssa työskentelevät on hiljennetty. Sama tilanne on muillakin aloilla, kuten kouluissa, sosiaalityössä, terveydenhoidossa ja varhaiskasvatuksessa, joissa on ongelmia julkisen palvelun resurssien kanssa. Kohtaan työssäni jatkuvasti liian suurten asiakasmäärien tuomia ongelmia – kaikille tarvitsijoille ei riitä paikkaa ja aikaa, ja nyt puhutaan vasta nuorten avuntarpeen arvioinnista, ei itse sijoituksesta.

Resurssien ja asiakasmäärän on kohdattava, jotta lapsen etu varmistuu. Tätä työtä tehdään lapsen, ei kenenkään muun etu edellä.”

 

Vierailija

Lastensuojelun työntekijä: ”Tavallisten perheiden lapsia huostaanotetaan koko ajan enemmän”

Vierailija kirjoitti: Eihän ne mitään tavallisia perheitä ole, jos lapset otetaan huostaan. Kyseessä on todella huonosti pärjääviä ihmisiä ilman keinoja elää normaalia elämää. "Ennen lastensuojelu oli sitä, että kiltit lapset otettiin huostaan alkoholisoituneilta vanhemmilta, nykyään päihdeongelmainen nuori otetaan huostaan kilteiltä vanhemmilta." Eli jutussa tarkoitetaan sitä että hyvästä kotitaustasta huolimatta nuoresta voi tulla ongelmanuori. Syynä voi yksinkertaisesti olla esim. huonoon...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.