Tähän saa tulla. Pippa Laukka sanoo, että syömishäiriö toi armollisuutta äitiyteen. ”Paranin, kun tulin äidiksi ja ymmärsin, että äitinä en voi koskaan olla täydellinen.” Kuva: Heli Blåfield
Tähän saa tulla. Pippa Laukka sanoo, että syömishäiriö toi armollisuutta äitiyteen. ”Paranin, kun tulin äidiksi ja ymmärsin, että äitinä en voi koskaan olla täydellinen.” Kuva: Heli Blåfield

Kotona teini saa näyttää kaikki tunteensa, lääkäri ja kolmen lapsen äiti Pippa Laukka sanoo.

Huomaisin, jos joku tyttäristäni alkaisi puhua itsestään rumasti tai muuttuisi yhtäkkiä äärimmäisen kriittiseksi. Se kertoisi, että jotakin on tapahtunut lapsen itsetunnolle.

Hyvä itsetunto on yhteydessä siihen, miten selviämme maailmassa. Murrosikä alkaa fyysisesti yhä aiemmin, vaikka mieli on kuin lapsella, uravalinnat täytyy tehdä yhä nuorempina ja visuaaliset ärsykkeet tavoitellusta ulkomuodosta ovat tyrkyllä somessa 24/7.

Kun kirjoitin tyttäreni Iinan kanssa nuorille naisille suunnatun kirjan, kysyin, mistä he haluavat lukea. Suosituimpia aiheita oli lihasten erottuminen, vaikka vastaajat eivät olleet fitness-maailmasta.

Minulla oli nuorena huono itsetunto, vaikka 80-luvulla ärsykkeet loppuivat, kun menin kotiin ja suljin ulko-oven. Verhosin epävarmuuteni suorittamiseen. Hain täydellisiä suorituksia koulussa, kilpauinnissa ja lopulta kehollani, sillä kuvittelin, että kun onnistun, saan kiitosta ja hyväksyntää.

Syömishäiriöni laukesi, kun olin vaihto-oppilaana Amerikassa. Syömisen hallitseminen antoi valtaa ja vahvuutta hallita ahdistustani. Sain myös kehuja: kun tein mallintöitä ja laihduin, minulle kerrottiin, miten upealta näytän. Se oli bensaa liekkeihin. Jatkoin, vaikka olin omasta mielestäni yhä ruma kuin peikko, koska minulla on paksu tukka.

Tyttäreni ovat nyt teini-iän eri vaiheissa, ja huomaan, että heillä kaikilla on itsetunto, jota minulla ei heidän iässään ollut. Se ei rakennu teini-iässä vaan jo lapsuudessa. En voi kehua, että sen takana olisin minä, vaan kaikki perheemme ihmissuhteet, hoitajat, lasten kaverit ja arjen pysyvyys.

Olen läsnä ja välitän, vaikka tyttäreni kulkevat nilkat paljaina.

Minulle tärkeintä on ollut kasvatuksessa se, etten kasvata vallalla. En ole lasteni kaveri vaan äiti, mutta kunnioitan heitä tasavertaisina ihmisinä. Hyväksyn sen, että he tekevät asioita, joita minä en tekisi, mutta tuen heitä, jos he tekevät. Olen läsnä ja välitän, vaikka he kulkevatkin nilkat paljaina.

Olen myös antanut tyttöjen lopettaa jalkapallon, vaikka se harmitti. Kyse ei kuitenkaan ole minusta vaan lapsista. Jos harrastusta pakottaisi jatkamaan, pahimmillaan lapsi suorittaisi vanhemman haavetta ja hukkaisi oman intohimonsa.

Olen halunnut suojella tyttöjä myös turhilta todellisuuden iskuilta. En kerro heille, millainen maailma on minusta tai oikeasti, vaan odotan, että he löytävät sen itse. He saavat elää sellaisessa illuusiossa, jota he ikäänsä nähden tarvitsevat.

Kerroin lapsille syömishäiriöstäni vasta kaksi vuotta sitten.

Kerroin lapsille syömishäiriöstäni vasta kaksi vuotta sitten. Se ei muuttanut arjessamme mitään, sillä en ole peilannut elämäämme koskaan sitä kautta. Meillä ruuasta ei tehdä mitään numeroa. Vaikka minun piti syödä lautanen tyhjäksi lapsuudessani, en hermostu, vaikka lapseni eivät söisi.

Toivon kuitenkin, että kun he näkevät esimerkkini, he ymmärtävät, ettei heidän kannata tehdä samoja virheitä. Näin onneksi näyttää olevan: kun Iina lähti vaihto-oppilaaksi, hän osasi nauttia kokemuksista, uusista ystävistä ja ruuasta. Kun seurasin, miten hienosti hän pärjäsi, se vahvisti minuakin.

Kun pinnani on pettämässä, lohduttaudun sillä, että tuolla lapsella on vielä vaikeampaa kuin minulla.

Lapsuuteni ajankuvaan kuului, että piti käyttäytyä hillitysti ja olla naama peruslukemilla. En usko tunteiden pidättelyyn. Koti on sitä varten, että siellä saa päästellä. Keskimmäinen tyttäremme Tuuli on nyt murrosiän myrskyn silmässä. Hän on nupit kaakossa aika usein, vaikka koulusta tulee viestiä, miten hienosti hän käyttäytyy.

Olen ylpeä, että hän uskaltaa näyttää tunteensa kotona. Se kertoo, että olemme niin luotettavia tyyppejä, että meidän nähden niin voi tehdä. Tykkään kapinasta, sitä lasten täytyykin tehdä kasvaakseen. En silti väitä, että raivarit ovat mukavia. Kun pinnani on pettämässä, lohduttaudun Jari Sinkkosen ajatuksella: tuolla lapsella on vielä vaikeampaa kuin minulla.

Usein ajatellaan, että murrosiän raivareita kestää, kun vanhempi saa siitä ”palkinnon”: lapsi vaikkapa käpertyy kainaloon tai pyytää anteeksi. Ei se niin mene. Raivarit vain laantuvat ilman hienoa loppukohtausta. Lapsen tehtävä ei ole antaa vanhemmilleen palkintoja. Hänen tehtävänsä on kasvaa, ja murrosiässä se tarkoittaa tunne- ja äänirekisterin opettelua.

Vanhemmalle murrosiän seuraaminen tarkoittaa onnenhippusia siellä täällä. 

Kolmannen tyttäremme Aavan murrosikä siintää myös horisontissa. Hänestä näkee, että hän on kuopus. Me vanhemmat olemme jo luottaneet itseemme, ja latu on tasoitettu.

Vanhemmalle murrosiän seuraaminen tarkoittaakin onnenhippusia siellä täällä. Ne ovat pieniä, mutta ne voi nähdä. Kiitos tulee paljon myöhemmin. Iina sanoi kerran, että ei ole asiaa, jota hän ei voisi meille kertoa. Tiesin, että olen onnistunut.

Pippa Laukka

  • Urheilulääkäri Pippa Laukka, 47, asuu Helsingissä.
  • Perheeseen kuuluvat aviomies Markku Laukka sekä Aava, 10, Tuuli, 13, ja Iina, 19.
  • Pipalta ja Iinalta ilmestyi tänä keväänä kirja Luonnollisesti paras.
Vierailija

Kolmen tytön äiti Pippa Laukka: ”Lapsen tehtävä ei ole palkita vanhempiaan”

Lapsella saattaa olla rakastava koti, muta hän voi kokea pärjäämättömyyttä kaveriporukassa. Ehkä hän ei osaa pitää puoliaan tiukassa väännössä - ehkä hän on valikoiva. Ehkä oppimisessa on vaikeuksia, eikä liikunnassakaan tule palkintoa. Jos koulussa tuntee itsensä surkeaksi, on sentään mukava että koti on kiva. Kuitenkin lapsi saattaa tuntea vertaisena itsensä aivan nollaksi, jos ei ole oikeita ystäviä ja arvosanat on heikkoja. Minusta joskus tuntuu, että usein pitkälle opiskelleilla...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.