Mikään ei opeta aikuisena olemista tehokkaammin kuin oma teini, toimittaja Tarja Hirvasnoro toteaa.

Lapsi oli täyttänyt tuskin kymmenen, kun aloin vahtia häntä sillä silmällä. Kylläpä hän sanoi pahasti pikkuveljelle. Onkohan se SITÄ?

Nyt hän vääntää naamaa nutturaan ja sanoo, ettei halua mökille meidän kanssamme: onko SE sitä?

Apua, hänen paitansa kainalot haisevat kissan pissalle! NYT se varmasti on sitä!

Turhaan panikoin. Ei murrosikä käynnistynyt yhdestä kohtauksesta. Se tuli pikkuhiljaa, ja yhtä vaivihkaa se hiipui pois. Luullakseni. Vaikea sanoa, koska lapsi oli koko ajan paljon muutakin kuin murrosikäinen. Hän oli koululainen, kaveri, sisarus, soittaja, pelaaja, haaveilija, kaikkea tavallista.

Yhden asian tiedän silti varmasti: hänen murrosikänsä aikana tapahtui valtavasti kehitystä. Minussa.

Mikään ei opeta aikuisena olemista tehokkaammin kuin oma teini.

Oppitunti 1: ”Itekin teet!”

Kun tein toisin kuin opetin, teini huomautti heti. Joskus elämä oli yhtä Pertti Kurikan nimipäivän Aina mun pitää -hittiä, vaikkei bändiä ollut vielä olemassakaan.

– Aina mun pitää mennä aikaisin nukkumaan, vaikka ite valvot ja aamulla valitat, että väsyttää, hän sanoi.

– Aina mun pitää rajata netin käyttöä. Ite istut koneella koko illan, hän kertoi.

– Aina sä valitat, että mä ostan karkkia. Itelläs on jemmasuklaa keittiön yläkaapissa, hän ilmoitti.

Vastasin hänelle jotain ylemmyydentuntoista ja äärivanhoillista: Saan valvoa, juuttua koneelle ja syödä, mitä huvittaa, koska olen aikuinen. Tiedän seuraukset, mutta itsepähän kannan vastuun, koska olen aikuinen. Sinä et ole. Minä vastaan myös sinusta.

Koko ajan takaraivossa takoi epäilys. Entä jos olen väärässä? Jos esimerkki on tehokkain opettaja, minä opetin tekopyhyyttä. ”Älä tee, niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon.” Se oli juuri sitä kasvatusta, jota itse teininä vihasin.

Pientä lohtua tuli kasvatuksen guruilta. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kirjoittaa jämäkästi: ”Murrosikään tulevan lapsen paras liittolainen on hiukan konservatiivinen vanhempi, joka on ja pysyy suunnilleen samanlaisena kuin on aina ollut. Sellaisesta vanhemmasta on paljon helpompaa itsenäistyä kuin vanhemmasta, joka tunkeutuu nuoren reviirille ja yrittää ymmärtää hänen pöhköimpiäkin edesottamuksiaan.”

Minun lapsilleni ei totta tosiaan tulisi vaikeuksia itsenäistyä.

Tämän opin: Tähän asti lapsi on katsonut minua ylöspäin, koska olen hänen vanhempansa. Tästä lähtien hän testaa kaiken, mitä olen hänelle opettanut. Vähitellen meistä tulee samanarvoisia, kaksi yhtä vajavaista aikuista.

Oppitunti 2: ”Se kuuluu sun duuniin”

Tulin töistä ja rekisteröin tuhot.

Takit ja reput rötköttivät kasassa eteisen lattialla. Kodin vaakasuorat pinnat oli kuorrutettu lautasilla, joiden reunoilla kuivui nuudelikiemuroita. Imuri nuokkui lattialla samassa asennossa, johon olin sen aamulla jättänyt. Yhtä koskematon oli keittiön pöydälle laskemani lappu. Siinä luki: Imuroikaa!

Laskin kaatuneet. Yksi teini sohvalla katsomassa musiikkivideoita, toinen sängyllä takomassa pleikkaria.

Kymmeneen en ehtinyt laskea, ennen kuin pillastuin. Tällaisia asioita heille kerroin:

a) Teen pitkää päivää, jotta saan ostettua herrasväelle (piip)-merkkisiä vaatteita, joita ilman ei ilkeä mennä kouluun ja jotka nyt lojuvat eteisen lattialla.

b) Pitkän päivän jälkeen väännän vielä makaronilaatikkoa, huollan pyykkivuoret ja kuskaan harrastajat futisharkkoihin.

c) Pitkän päivän jälkeen odotan edes sitä, että edes omat sotkut olisi raivattu ja edes kerran viikossa vähän imuroitu.

Johon teinit vastasivat:

d) Eiks se ole sun duunia?

e) Jos on noin vaikeeta, miks synnytit meidät? Edes.

Olisivat joskus kiitollisia! Myöntäisivät vaikka vain kerran, että paskempiakin vanhempia on olemassa.

Taas sain lohtua Sinkkoselta, joka kirjoittaa: ”Aikuiset huolehtivat usein mallikkaasti nuoren ruokkimisesta ja vaatettamisesta vaatimatta vastineeksi oikeastaan yhtään mitään. En tarkoita, että nuoren olisi osoitettava vanhemmilleen olevansa tuottoisa sijoitus, mutta voisi hän joskus viedä roskat tai imuroida eteisen saamatta siitä hillitöntä raivokohtausta.”

Omalla tavallaan lapset olivat oikeassa. Vanhempana oleminen oli minun duuniani. Siihen kuului ruokkimista ja hoivaamista – mutta myös patistamista ja saarnoja.

Tämä opin: Teinivuosina kiitosta tulee nihkeästi. Tulee sitä silti. Yhtenä päivänä töiden jälkeen minua odotti lautasellinen juuri paistettuja korvapuusteja. Vuosia myöhemmin tuli lause, joka lämmitti vähintään yhtä paljon: ”Oli se kyllä hyvä, kun piditte meille kuria.”

Oppitunti 3: ”Sä olitkin pyhimys”

Yhtenä päivänä hän luikki kotiin seinävieriä myöten. Syy haisi eteisen ovelta keittiöön asti. Tupakkaa oli testattu.

Pidin hänelle saarnan, jossa painotin tupakoinnin terveyshaittoja, hajuhaittoja, rahallisia haittoja sekä tupakanviljelyn aiheuttamia haittoja luonnolle. Mielessä vilisi mörköjä. Tästä se alkaisi. Seuraavaksi hän kokeilisi alkoholia, seksiä, huumeita ja väkivaltaa.

– Joo joo, sä olitkin nuorena pyhimys, hän vastasi itkuisena.

En ollut. Kokeilin nuorena yhtä ja toista. Nolottaa vieläkin. Äiti ja isä kielsivät, mutta mitäpä se esti. Enhän minä heille touhuistani puhunut.

Pitäisikö minun siis antaa hänen tehdä omat virheensä, koska hän tekee ne joka tapauksessa? Pitäisikö minun vähän naureskellakin niille, jotta hän uskaltaisi kertoa hölmöilyistään?

Lastenpsykiatri Raisa Cacciatore on sanonut tähän jotain hyvin viisasta: ”Riittävä vanhemmuus on sitä, ettei hylkää lastaan, oli mikä oli. Lasta ei hylätä tämän erilaisuuden tai erehdysten vuoksi, ei silloinkaan, vaikka itse olisi masentunut tai lapsi loukkaisi.”

Tämän opin: En pysty suojelemaan lastani tyhmyyksiltä ja vääriltä valinnoilta, sillä niitä tekevät kaikenikäiset. Se ei silti tarkoita, ettenkö saisi neuvoa ja kieltää, opettaa oikean ja väärän valinnan eroa. Jos sen tekisin, hylkäisin lapseni.

Oppitunti 4: ”Ihana lapsi!”

Takana oli juuri jokin yhteenotto. Olin sanonut, että rantsuun ei mennä illalla norkoilemaan tai jotain muuta, josta seurasi rasittuneita teinikatseita ja ovien paiskontaa. Poistuin pihalle puuskuttamaan, ja juuri silloin naapuri tuli paikalle.

– Kyllä sinulla on ihana lapsi! Aina hän tervehtii ja hymyilee niin iloisesti, hän sanoi.

Kuka? Sekö lapsi, joka parhaillaan murjottaa huoneessaan? Teki mieli pyytää naapuria toistamaan lauseensa, mutten uskaltanut. Jos olin sittenkin kuullut väärin.

Naapuri oli oikeassa. Kotona teini testasi meitä ja taisteli rajojaan väljemmiksi, mutta kodin ulkopuolelta sain toisenlaista viestiä. Siellä hän oli kohtelias ja mukava nuori.

Emmekä mekään lapsen kanssa koko ajan tiuskineet toisillemme. Kävimme myös syvällisiä keskusteluja heikompien auttamisesta ja oikeasta tavasta elää. Hän oli moraalinen, hyväsydäminen ja rohkea. Kun hän näki puistoon sammuneen, hän ei monen aikuisen tavoin kävellyt ohi vaan soitti heti 112:een.

Hänestä ei enää ikinä tulisi pientä palleroistani, jonka kuvia joskus haikeana selasin vanhoista valokuva-albumeista. Sen sijaan hänestä tulisi ihan mainio aikuinen.

Tämän opin: Teini on hyvä tyyppi, vaikka hän ei sitä kotona aina näytä. Näin jälkeenpäin kiitos kaikista oppitunneista, niistä kipeistäkin.

Meidän Perhe 5/2015

Lähteet: Jari Sinkkonen: Nuoruusikä, WSOY 2010. Raisa Cacciatore: Huomenna pannaan pussauskoppiin. Opas vanhemmille, WSOY 2007.

Kuva: Heli Blåfield
Kuva: Heli Blåfield

Äitiä huolestuttaa, koska teinitytär on välillä hyvin uhmakas, empatiakyvytön ja itsekeskeinen. Onko lapsi voinut periä narsistisen käytöshäiriön isältään?

”Olemme uusperhe, johon kuuluu 13-vuotias tyttäreni ja mieheni, jolla ei ole omia lapsia. Tytön isä ei ole arjessamme mukana. Erosimme exän rikollisen elämäntavan takia, kun tytär oli kuusivuotias. Tytär pitää nykyisestä miehestäni, ja pitkään perhedynamiikka toimikin hyvin.

Nyt, tytön lähestyessä murrosikää, hänen käytöksensä on alkanut huolestuttaa minua. Tytär on välillä hyvin uhmakas, empatiakyvytön ja itsekeskeinen. Hän on jäänyt muutaman kerran kiinni valehtelusta, mitä etenkään mieheni ei siedä lainkaan. Tyttö sai uuden puhelimen sillä ehdolla, että hoitaa kotityöt pyytämättä, mutta silti ne unohtuvat jatkuvasti. Joka asiasta on sanottava jatkuvasti, ja kaikenlaiset rangaistukset ovat tehottomia.

Hän ei halua, että häntä määräillään, mutta rajattomuus tuntuu hänestä välinpitämättömyydeltä. Jos emme vaadi mitään, mitään ei tapahdu. Jos vaadimme, hän paiskoo ovia ja kiukkuaa. Näytämme hänelle kiintymyksemme, mutta häneltä ei tule juurikaan positiivista palautetta. Hän ei kysele kuulumisia muilta. Ollessani kipeä häntä kiinnostaa vointini sijaan se, heitänkö hänet treeneihin.

Tuollainen kylmäkiskoisuus, valehtelu ja sopimuksien rikkominen tuo mieleen hänen isänsä, jolla diagnosoitiin psykopaattinen ja narsistinen käytöshäiriö. Onko isän rikollinen mieli voinut periytyä? Onko tämä mielestäsi normaalia murkkuikäisen käytöstä?”

Huolestunut äiti

Janna vastaa:

”Kiitos koskettavasta kirjeestä! Hätä rakkaasta lapsesta, teini-iän kuohut, isän diagnoosien varjo – melkoinen paketti mietittäväksi koko perheelle.

Oman navan tuijotus on aivan iänmukaista käytöstä, samoin mielipiteen vaihtelu ja epävarmuus rajojen tarpeesta.

Ensinnäkin: Tyttäresi käytös ei kuulosta psykopaattiselta tai tunnekylmältä. Hän osoittaa mieltään ja näyttää selvästi, kun ei pidä asioista. Julmuutta vaikkapa eläimiä tai ikätovereita kohtaan ei esiinny. Oman navan tuijotus on aivan iänmukaista käytöstä, samoin mielipiteen vaihtelu ja epävarmuus rajojen tarpeesta. Harva teini tekee kotitöitä pelkällä kehotuksella. Valehtelu oman nahan pelastamiseksi on sekin normaalia.

Ymmärrän silti huoltasi. Persoonallisuushäiriöiden syntyä ei tunneta tarkkaan. Periytyvyyttä on todennäköisesti jonkin verran, mutta myös kasvuympäristö vaikuttaa paljon. Nuorelle ei tehdä persoonallisuushäiriödiagnoosia, koska kasvu on vielä kesken. Sen sijaan tutkitaan, miten nuoren mieli on rakentunut ja miten läheiset ihmissuhteet voivat olla avuksi hyvän kasvun polulla.

Aikuisen rakkaus hankalaankin nuoreen ja kyky pohtia omaa osuuttaan tämän elämässä ovat suuri voimavara, joka kannattaa ottaa käyttöön. Voisittekin pohtia, mitä hyvää oikeastaan haluatte tyttärelle antaa tiukkuudella ja rangaistuksilla? Miltä toivotte niiden suojaavan lasta? Tajuaako tytär hyvät tarkoituksenne?

Jäin myös miettimään, millaisena tytär muistaa isänsä. Olisiko isässä kaikesta huolimatta jotakin mukavaa, jota tytär saattaisi kaipauksella muistella?

Suosittelen, että hakeudutte perheneuvolaan, nuorisoasemalle tai muuhun nuorten mielenterveyspalveluun. Jos lapsella epäillään psyykkisen kehityksen häiriötä, voidaan asiaa tutkia. Jos kasvatustavan muutos auttaisi, saatte siihen apua. Perheen on tärkeä saada vastauksia näin suuriin kysymyksiin.”

Meidän Perhe 12/2017

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Lastensuojelussa työskentelevä ohjaaja Jani Mattila haluaa herätellä vanhempia: usein vanhemmilla ei ole mitään käsitystä siitä, mitä nuoret puuhaavat.

”Tehtäväni lastensuojelussa on arvioida nuorten sijoituksen tarve. Vaihtoehtoina on nuoren palauttaminen kotiin, nuoren palauttaminen kotiin avohuollollisen työn tukemana tai nuoren jatkosijoitus pitkäaikaiseen sijoitushuoltopaikkaan.

Nämä päätökset ovat sekä nuoren elämän että perheen hyvinvoinnin kannalta isoja ja merkittäviä. Päätöksiä ei voi tehdä hetkessä, eikä oikea ratkaisu aina selviä edes kuukaudessa. Nuoret, jotka ovat päihdekoukussa, väkivaltaisia tai muuten haastavia, ovat sisukkaita pysymään esimerkiksi päihteettömänä arviointijakson ajan, mutta kotiin päästessä kierre alkaa heti uudestaan.

Yhteiskunnassa on edelleen vanhakantaista ajattelua, että ongelmanuoret ovat lähtöisin syrjäytyneistä, köyhistä tai sosiaalisesti alemmista yhteiskuntaryhmistä. Näin ei enää ole, ja tähän jokaisen päättäjän ja vanhemman – aikuisten ylipäätään – olisi hyvä herätä.

Vanhanaikainen ”tarkkikselta koulukotiin” -tyyppinen ajattelu leimaa myös vanhemmat, ja saa heidät häpeämään avunhakemista pahoinvoivalle nuorelle.

Olen kohdannut asiakkaita jokaisesta sosiaalisesta ryhmästä, kantakaupungista ja lähiöistä. Kohtaan työssäni päivittäin nuoria, jotka ovat vakavaraisista perheistä, joissa vanhemmilla on käytössä kaikki saatavilla olevat kasvatuksen työkalut. Kulissit ovat kunnossa, ja usein kyseessä eivät edes ole kulissit – vanhemmat todella luulevat, että nuorella on kaikki hyvin, kunnes paha päihdekoukku tai käytösongelmat kodin ulkopuolella paljastuvat.

Vanhemmilla ei usein ole nuoren päihdekoukusta aavistustakaan, ennen kuin on liian myöhäistä.

Aikuisilla ei ole käsitystä siitä, kuinka yleistä esimerkiksi kannabiksen käyttö nuorten keskuudessa on. Pilveä polttavat jo 12-vuotiaat ja sen saaminen on alkoholia helpompaa. Internetin vertaisverkosta pystyy ostamaan koviksi luokiteltuja huumeita jälleenmyyntiin tai omaan käyttöön. Vanhemmilla ei usein ole nuoren päihdekoukusta aavistustakaan, ennen kuin on liian myöhäistä.

Vanhempien olisi rohkeammin puututtava lapsen kavereiden tekemisiin ja uskallettava kertoa naapurin teinin tempauksista myös hänen vanhemmilleen. Mutta nykyään vallitsee selän kääntämisen kulttuuri: Ei uskalleta sörkkiä toisten asioita, vaan pidetään mölyt mahassa. Toisaalta vanhemmat loukkaantuvat nykyään helpommin, jos joku puuttuu heidän kasvatustyöhönsä. Ehkä sekin koetaan epäonnistumisena, vaikka ei kukaan aikuinen voi olla yksin perillä kaikesta.

Ennen lastensuojelu oli sitä, että kiltit lapset otettiin huostaan alkoholisoituneilta vanhemmilta, nykyään päihdeongelmainen nuori otetaan huostaan kilteiltä vanhemmilta.

Kärjistettynä sanoisin, että ennen lastensuojelu oli sitä, että kiltit lapset otettiin huostaan alkoholisoituneilta vanhemmilta, nykyään päihdeongelmainen nuori otetaan huostaan kilteiltä vanhemmilta.

Nykyään nuoret voivat myös psyykkisesti erittäin huonosti. Tuntuu, että iso osa nuorista on aivan liian huonokuntoisia avohoidon palveluihin, eikä lastensuojelu näin ollen ole se paikka, josta apua enää voidaan antaa. Ammattitaitoni ei riitä syvien mielenterveysongelmien kanssa painivien lasten auttamiseen. Apua pitäisi löytyä ja olla mahdollista hakea muualta.

Kaikille on selvää, että resurssit ovat riittämättömät, mutta usein näiden asioiden kanssa työskentelevät on hiljennetty. Sama tilanne on muillakin aloilla, kuten kouluissa, sosiaalityössä, terveydenhoidossa ja varhaiskasvatuksessa, joissa on ongelmia julkisen palvelun resurssien kanssa. Kohtaan työssäni jatkuvasti liian suurten asiakasmäärien tuomia ongelmia – kaikille tarvitsijoille ei riitä paikkaa ja aikaa, ja nyt puhutaan vasta nuorten avuntarpeen arvioinnista, ei itse sijoituksesta.

Resurssien ja asiakasmäärän on kohdattava, jotta lapsen etu varmistuu. Tätä työtä tehdään lapsen, ei kenenkään muun etu edellä.”

 

Vierailija

Lastensuojelun työntekijä: ”Tavallisten perheiden lapsia huostaanotetaan koko ajan enemmän”

Vierailija kirjoitti: Eihän ne mitään tavallisia perheitä ole, jos lapset otetaan huostaan. Kyseessä on todella huonosti pärjääviä ihmisiä ilman keinoja elää normaalia elämää. "Ennen lastensuojelu oli sitä, että kiltit lapset otettiin huostaan alkoholisoituneilta vanhemmilta, nykyään päihdeongelmainen nuori otetaan huostaan kilteiltä vanhemmilta." Eli jutussa tarkoitetaan sitä että hyvästä kotitaustasta huolimatta nuoresta voi tulla ongelmanuori. Syynä voi yksinkertaisesti olla esim. huonoon...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.