Mikään ei opeta aikuisena olemista tehokkaammin kuin oma teini, toimittaja Tarja Hirvasnoro toteaa.

Lapsi oli täyttänyt tuskin kymmenen, kun aloin vahtia häntä sillä silmällä. Kylläpä hän sanoi pahasti pikkuveljelle. Onkohan se SITÄ?

Nyt hän vääntää naamaa nutturaan ja sanoo, ettei halua mökille meidän kanssamme: onko SE sitä?

Apua, hänen paitansa kainalot haisevat kissan pissalle! NYT se varmasti on sitä!

Turhaan panikoin. Ei murrosikä käynnistynyt yhdestä kohtauksesta. Se tuli pikkuhiljaa, ja yhtä vaivihkaa se hiipui pois. Luullakseni. Vaikea sanoa, koska lapsi oli koko ajan paljon muutakin kuin murrosikäinen. Hän oli koululainen, kaveri, sisarus, soittaja, pelaaja, haaveilija, kaikkea tavallista.

Yhden asian tiedän silti varmasti: hänen murrosikänsä aikana tapahtui valtavasti kehitystä. Minussa.

Mikään ei opeta aikuisena olemista tehokkaammin kuin oma teini.

Oppitunti 1: ”Itekin teet!”

Kun tein toisin kuin opetin, teini huomautti heti. Joskus elämä oli yhtä Pertti Kurikan nimipäivän Aina mun pitää -hittiä, vaikkei bändiä ollut vielä olemassakaan.

– Aina mun pitää mennä aikaisin nukkumaan, vaikka ite valvot ja aamulla valitat, että väsyttää, hän sanoi.

– Aina mun pitää rajata netin käyttöä. Ite istut koneella koko illan, hän kertoi.

– Aina sä valitat, että mä ostan karkkia. Itelläs on jemmasuklaa keittiön yläkaapissa, hän ilmoitti.

Vastasin hänelle jotain ylemmyydentuntoista ja äärivanhoillista: Saan valvoa, juuttua koneelle ja syödä, mitä huvittaa, koska olen aikuinen. Tiedän seuraukset, mutta itsepähän kannan vastuun, koska olen aikuinen. Sinä et ole. Minä vastaan myös sinusta.

Koko ajan takaraivossa takoi epäilys. Entä jos olen väärässä? Jos esimerkki on tehokkain opettaja, minä opetin tekopyhyyttä. ”Älä tee, niin kuin minä teen vaan niin kuin minä sanon.” Se oli juuri sitä kasvatusta, jota itse teininä vihasin.

Pientä lohtua tuli kasvatuksen guruilta. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen kirjoittaa jämäkästi: ”Murrosikään tulevan lapsen paras liittolainen on hiukan konservatiivinen vanhempi, joka on ja pysyy suunnilleen samanlaisena kuin on aina ollut. Sellaisesta vanhemmasta on paljon helpompaa itsenäistyä kuin vanhemmasta, joka tunkeutuu nuoren reviirille ja yrittää ymmärtää hänen pöhköimpiäkin edesottamuksiaan.”

Minun lapsilleni ei totta tosiaan tulisi vaikeuksia itsenäistyä.

Tämän opin: Tähän asti lapsi on katsonut minua ylöspäin, koska olen hänen vanhempansa. Tästä lähtien hän testaa kaiken, mitä olen hänelle opettanut. Vähitellen meistä tulee samanarvoisia, kaksi yhtä vajavaista aikuista.

Oppitunti 2: ”Se kuuluu sun duuniin”

Tulin töistä ja rekisteröin tuhot.

Takit ja reput rötköttivät kasassa eteisen lattialla. Kodin vaakasuorat pinnat oli kuorrutettu lautasilla, joiden reunoilla kuivui nuudelikiemuroita. Imuri nuokkui lattialla samassa asennossa, johon olin sen aamulla jättänyt. Yhtä koskematon oli keittiön pöydälle laskemani lappu. Siinä luki: Imuroikaa!

Laskin kaatuneet. Yksi teini sohvalla katsomassa musiikkivideoita, toinen sängyllä takomassa pleikkaria.

Kymmeneen en ehtinyt laskea, ennen kuin pillastuin. Tällaisia asioita heille kerroin:

a) Teen pitkää päivää, jotta saan ostettua herrasväelle (piip)-merkkisiä vaatteita, joita ilman ei ilkeä mennä kouluun ja jotka nyt lojuvat eteisen lattialla.

b) Pitkän päivän jälkeen väännän vielä makaronilaatikkoa, huollan pyykkivuoret ja kuskaan harrastajat futisharkkoihin.

c) Pitkän päivän jälkeen odotan edes sitä, että edes omat sotkut olisi raivattu ja edes kerran viikossa vähän imuroitu.

Johon teinit vastasivat:

d) Eiks se ole sun duunia?

e) Jos on noin vaikeeta, miks synnytit meidät? Edes.

Olisivat joskus kiitollisia! Myöntäisivät vaikka vain kerran, että paskempiakin vanhempia on olemassa.

Taas sain lohtua Sinkkoselta, joka kirjoittaa: ”Aikuiset huolehtivat usein mallikkaasti nuoren ruokkimisesta ja vaatettamisesta vaatimatta vastineeksi oikeastaan yhtään mitään. En tarkoita, että nuoren olisi osoitettava vanhemmilleen olevansa tuottoisa sijoitus, mutta voisi hän joskus viedä roskat tai imuroida eteisen saamatta siitä hillitöntä raivokohtausta.”

Omalla tavallaan lapset olivat oikeassa. Vanhempana oleminen oli minun duuniani. Siihen kuului ruokkimista ja hoivaamista – mutta myös patistamista ja saarnoja.

Tämä opin: Teinivuosina kiitosta tulee nihkeästi. Tulee sitä silti. Yhtenä päivänä töiden jälkeen minua odotti lautasellinen juuri paistettuja korvapuusteja. Vuosia myöhemmin tuli lause, joka lämmitti vähintään yhtä paljon: ”Oli se kyllä hyvä, kun piditte meille kuria.”

Oppitunti 3: ”Sä olitkin pyhimys”

Yhtenä päivänä hän luikki kotiin seinävieriä myöten. Syy haisi eteisen ovelta keittiöön asti. Tupakkaa oli testattu.

Pidin hänelle saarnan, jossa painotin tupakoinnin terveyshaittoja, hajuhaittoja, rahallisia haittoja sekä tupakanviljelyn aiheuttamia haittoja luonnolle. Mielessä vilisi mörköjä. Tästä se alkaisi. Seuraavaksi hän kokeilisi alkoholia, seksiä, huumeita ja väkivaltaa.

– Joo joo, sä olitkin nuorena pyhimys, hän vastasi itkuisena.

En ollut. Kokeilin nuorena yhtä ja toista. Nolottaa vieläkin. Äiti ja isä kielsivät, mutta mitäpä se esti. Enhän minä heille touhuistani puhunut.

Pitäisikö minun siis antaa hänen tehdä omat virheensä, koska hän tekee ne joka tapauksessa? Pitäisikö minun vähän naureskellakin niille, jotta hän uskaltaisi kertoa hölmöilyistään?

Lastenpsykiatri Raisa Cacciatore on sanonut tähän jotain hyvin viisasta: ”Riittävä vanhemmuus on sitä, ettei hylkää lastaan, oli mikä oli. Lasta ei hylätä tämän erilaisuuden tai erehdysten vuoksi, ei silloinkaan, vaikka itse olisi masentunut tai lapsi loukkaisi.”

Tämän opin: En pysty suojelemaan lastani tyhmyyksiltä ja vääriltä valinnoilta, sillä niitä tekevät kaikenikäiset. Se ei silti tarkoita, ettenkö saisi neuvoa ja kieltää, opettaa oikean ja väärän valinnan eroa. Jos sen tekisin, hylkäisin lapseni.

Oppitunti 4: ”Ihana lapsi!”

Takana oli juuri jokin yhteenotto. Olin sanonut, että rantsuun ei mennä illalla norkoilemaan tai jotain muuta, josta seurasi rasittuneita teinikatseita ja ovien paiskontaa. Poistuin pihalle puuskuttamaan, ja juuri silloin naapuri tuli paikalle.

– Kyllä sinulla on ihana lapsi! Aina hän tervehtii ja hymyilee niin iloisesti, hän sanoi.

Kuka? Sekö lapsi, joka parhaillaan murjottaa huoneessaan? Teki mieli pyytää naapuria toistamaan lauseensa, mutten uskaltanut. Jos olin sittenkin kuullut väärin.

Naapuri oli oikeassa. Kotona teini testasi meitä ja taisteli rajojaan väljemmiksi, mutta kodin ulkopuolelta sain toisenlaista viestiä. Siellä hän oli kohtelias ja mukava nuori.

Emmekä mekään lapsen kanssa koko ajan tiuskineet toisillemme. Kävimme myös syvällisiä keskusteluja heikompien auttamisesta ja oikeasta tavasta elää. Hän oli moraalinen, hyväsydäminen ja rohkea. Kun hän näki puistoon sammuneen, hän ei monen aikuisen tavoin kävellyt ohi vaan soitti heti 112:een.

Hänestä ei enää ikinä tulisi pientä palleroistani, jonka kuvia joskus haikeana selasin vanhoista valokuva-albumeista. Sen sijaan hänestä tulisi ihan mainio aikuinen.

Tämän opin: Teini on hyvä tyyppi, vaikka hän ei sitä kotona aina näytä. Näin jälkeenpäin kiitos kaikista oppitunneista, niistä kipeistäkin.

Meidän Perhe 5/2015

Lähteet: Jari Sinkkonen: Nuoruusikä, WSOY 2010. Raisa Cacciatore: Huomenna pannaan pussauskoppiin. Opas vanhemmille, WSOY 2007.

”Ihan kamala ajatus”, miettii teinitytön isä. Miten tukea nuorta ensimmäisissä seurustelusuhteissa?

”Poika sopi netissä treffit tytön kanssa, mutta tyttö ei tullut paikalle. Äidinkin sydämestä riipaisi”, kertoo 15-vuotiaan pojan äiti.

”Yritin puhua saunassa naiseksi kasvamisesta, mutta se oli kuulemma hirveän noloa. Lopulta varasin ajan ehkäisyneuvontaan”, sanoo 14-vuotiaan tytön äiti...

Mikä teineissä on parasta? Lukijamme kertovat. Kerro oma ihana hetkesi kommenteissa!

Ne pienet, yhteiset jutut

Teinillä on jo oma maailmansa kavereineen ja menoineen. Mutta ne hetket, kun yhteys vanhemman ja teinin välillä löytyy, ne ovat arvokkaita.

Kun lapsi nojaa illalla sohvalla minuun ja kertoo omia kuulumisiaan, kun kaksi nuorempaa on jo nukkumassa. Illat ovat niitä arvokkaita lähentymisen hetkiä, jolloin isotkin asiat jaetaan vielä äidin kanssa.

Kun teinin saa lähtemään mukaansa vaikka kauppaan tai kävelylenkille, jutusta ei ole tulla loppua. Hän ehtii tunnin aikana avata maailmastaan enemmän kuin osaisi ikinä odottaa. Ja kuinka fiksuja ja pohdittuja ne jutut ovat.

Kun se ihana teini kuitenkin soittaa sinulle ensimmäisenä, oli iloinen tai surullinen asia. Meidän 15-vuotias tyttö edelleen ensimmäisenä joko soittaa tai tulee koulusta suoraan kotiin kertomaan päivän tapahtumat. Kun se teini pyytää juuri sinua mukaansa elokuviin, eikä sitä kaveria.

Parasta on arki

Kun teini-ikäinen omatoimisesti tyhjentää tiskikoneen, se saa jokaisen vanhemman pakahtumaan. 

Vilpitön kiitos tai jaettu joulutorttu. Karkkipäivänä äidille ostettu suklaalevy tai yllätyksenä siivottu olohuone. Parhaita hetkiä ovat myös yhdessä sohvalla katsottu leffa tai yhdessä pelattu videopeli, tai ne saunassa jaetut salaisuudet. Parhaita hetkiä ovat yksinkertaisesti ne, joista syntyy molemmille mukava muisto.

Kun lapsi omatoimisesti siivoaa tai laittaa ruokaa, tai auttelee ohimennen kotitöissä. Ajattelen, että olen osannut opettaa hänelle muiden huomioimista ja sitä, että kotihommat on kaikkien kotona asuvien tehtäviä.

Teini osaa yllättää

Teini-ikäisen lapsen vanhempana elämä on varmasti yllätyksiä täynnä. 

Kun teini sulkeutuu taas kerran huoneeseensa ja vähän myöhemmin selviää, että hän on hankkinut vähillä rahoillaan koko suvulle joululahjat ja väkertänyt niihin ihanat paketit ja itse tehdyt kortit. Se siitä itsekkyydestä.

Kun se sama teini, joka jatkuvasti ottaa yhteen pikkusisaruksen kanssa tosipaikan tullen huolehtii, ilahduttaa ja hoivaa mitä suurimmalla rakkaudella sitä samaa "ärsyttävää" pikkuveljeä.

Ei enää pieni lapsi, vaan itsenäinen, oma persoona

Kun teini kiinnostuu jostain asiasta, kotiväkikin oppii samalla uutta.

Kun lapsi innostuu jostain, kuten nyt vaikka syksyllä Tshernobylistä. Hän kaivaa tietoa siitä hullun lailla viikkoja putkeen ja pitää kotona esitelmiä aiheesta. On huimaa huomata, että lapsi on jo niin iso, että muodostaa omaa maailmankuvaa tietoa etsien ja hahmottamalla syy-seuraussuhteita itsenäisesti. Ja samalla oppii itsekin uusia asioita!

Kuinka ihana hän onkaan

Teinissä näkee parhaiten oman työnsä tuloksen. Ja sitä on lupa ihailla, täysillä.

Meidän 13-vuotias sanoi minulle eräänä päivänä: ”Minä äiti meinaan kasvattaa lapseni sitten samalla tavalla kun sä.”

Kun huomaa että on saanut kasvatettua nuoren miehen, jolla on hyvät tavat ja empatiakykyä. Joka huolehtii pikkusisaruksestaan ja menestyy koulussa.

Se, kun poika sanoi minulle, että olen maailman paras äitipuoli.