Meillä on kolme lasta, joista...

Kysymys:

Meillä on kolme lasta, joista vanhin on pian viisi, keskimmäinen pian kolme ja nuorin vielä vauva. Keskimmäinen, ainoa poikamme, on hyvin herkkäluonteinen. Poikaa on hoidettu kotona, kunnan kerhossa hän on käynyt isosiskonsa kanssa kahdesti viikossa. Pienempänä poika alkoi hysteerisesti itkeä kaupassa, jos hänelle hymyiltiin, roikkui meissä vanhemmissa hyvin paljon 1,5-vuotiaaksi saakka ja ajatuskin vieraasta sylistä sai ahdistumaan.

Nyt isompana hän on rohkaistunut kovasti, mutta herkkyys on siellä vieläkin. Eräät läheiset sukulaiset ovat sitä mieltä, että teen lapsesta itse herkän ottamalla heti lähelle, kun hän sitä tarvitsee. Itselläni on lapsuudestani johtuen vahingoittunut turvallisuuden kokemus ja olen melko hysteerinen sen suhteen, että lapseni eivät kokisi oloaan turvattomaksi. Teenkö lapselle hallaa ottamalla heti syliin? Pitäisikö tuupata eteenpäin kohti uusia seikkailuja?

Esikoisemme taas on hyvin sosiaalinen ja vilkas. Ympärilläni on jatkuvaa painostusta, että lapsi kuuluisi päiväkotiin. Mielestäni eskari on sitä varten, että oppii ryhmässä toimimisen ennen koulua. Onko oikeasti pahasta, että sosiaalinen lapsi ei pääse päiväkotiin?

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen vastaa:

Kolmen lapsen äidillä on reipas viisivuotias tytär, herkkä poika ja tyttövauva. Poika jännittää uusia tilanteita ja on ainakin aiemmin takertunut vanhempiinsa pelästyessään. Ympäristön aikuiset ovat kehotelleet ”karaisemaan” poikaa ja tuntuvat ajattelevan, että äiti tekee lapsesta mammanpojan. Kamala kohtalo on siis hänellä edessään. Muut tuntuvat tietävän paljonkin perheen asioista, koska ovat sitä mieltä, että viisivuotias tyttö kasvaa vinoon, ellei hän viipymättä pääse päiväkotiin.

Kerran nuori äiti kysyi minulta, olisiko toisella vuodella oleva poika pantava päiväkotiin. Hän arveli, ettei äidin hoiva ole tarpeeksi virikkeellistä, mutta kertoi rakastavansa joka hetkeä lapsen kanssa. Jos ”virikkeillä” voisi nakella vesilintua, tekisin mielelläni niin. Sanoin, että lasta voi hoitaa rauhassa kotona, virikkeet eivät maailmasta lopu.

Hyvä päivähoito on hyvää, ja monet viisivuotiaat nauttivat ryhmässä touhuamisesta. Roomaan vie onneksi monta tietä, ja kerhossa tehdään samantapaisia asioita. Mitä mieltä tytär itse on? Jos hän viihtyy kotona, voitte turvallisin mielin odotella eskaria.

Herkän pojan kanssa menettelisin kuten olet tehnyt. Ei lasta pidä torjua, kun hän pyrkii syliin, saati nuhdella arkuudesta. Vanhemmasta irtautuminen onnistuu parhaiten, kun hellyyttä on saanut tarpeekseen ja ylikin. Riippuvuutta ylläpitää tunne, että asiat ovat jääneet kesken ja jos oikein yrittää, äidistä tai isästä voi vielä saada jotain irti.

Pojan kasvaessa asiaa voi käsitellä yhä enemmän puheella. Mikä häntä pelottaa? Miten ahdistusta voisi vähentää? Kehen hän voisi turvautua, kun vanhemmat eivät ole paikalla? Kannustus on paikallaan, kun hankalasta tilanteesta on selvitty. Pojan oikea luonto on kuitenkin se herkkä, eikä hän saisi ajatella, että sen pitäisi muuttua.

Meidän Perhe 01/2012

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Nuoret kaipaavat enemmän arkista puuhastelua yhdessä vanhempiensa kanssa, selviää tuoreesta kyselystä.

– On outoa, etteivät joidenkin luokkakavereiden vanhemmat tiedä, missä lapsi on. Ne voisivat yrittää tehdä joskus jotakin yhdessä, koska kyllä monet varmasti haluavat olla yhdessä vanhempien kanssa, vaikka esittäisivätkin jotain muuta, sanoo Peppi, 15, Meidän Perheen haastattelussa.

Sama tulos nousi esiin tuoreessa Elisan teettämässä kyselyssä, jossa selvitettiin 15–17-vuotiaiden suomalaisnuorten ajatuksia perheen ja ystävien välisestä vuorovaikutuksesta.

Yli puolet nuorista haluaisi tehdä enemmän asioita yhdessä vanhempiensa kanssa. Kaikkein toivotuinta oli tavallinen arkinen yhdessäolo, kuten juttelu, pelailu ja muu yhdessä tekeminen. Toisena nuorten toivelistalla olivat yhteiset harrastukset ja liikunta, ja kolmantena yhteiset ruokailuhetket vanhempien kanssa.

Kyselyyn vastanneista yli puolet ei jutellut vanhempiensa kanssa päivittäin kuin korkeintaan kymmenen minuuttia. Joka viides ei jutellut pidempään edes viikottain.

– Yhteistä aikaa ei voi korvata millään, sanoo sosiaalipsykologi ja Mitä minä teen tämän teinin kanssa -kirjan kirjoittaja Janne Viljamaa.

– Lapsi voi testata rajojaan vain turvallista aikuista vasten, joka on fyysisesti paikalla, kysyy ja kuuntelee. Aikuinen on peili, josta epävarma teini näkee itseänsä, Jos peili on aina pois, teini ei saa palautetta.

Ei kannata lukkiutua ajattelemaan, että teini-iässä vain kaverit ovat tärkeitä. Vanhemmat ovat myös.

Myös kyselyn perusteella vaikuttaa, että vanhempien kanssa vietetty aika lisää nuorten kokemaa onnellisuutta. Mitä enemmän nuoret kertoivat viettävänsä vanhempiensa kanssa aikaa ja mitä enemmän he kokivat saavansa perheeltään tukea, sitä onnellisemmiksi he arvioivat itsensä.

Ei siis kannata lukkiutua ajattelemaan, että teini-iässä vain kaverit ovat tärkeitä. Vanhemmat ovat myös.

– Suosittelen teinien vanhemmille pitkopedagogiikkaa: kun leivotaan yhdessä, kädet taikinassa voi samalla jutella kaikenlaista. Vastaavia hyviä jutteluhetkiä ovat yhteiset automatkat tai vaikka kävelylenkit, Janne Viljamaa sanoo.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miten puhua internetistä sukupolvelle, joka tulee kehittämään sitä tulevaisuudessa?

– Internet ei ole vielä valmis. Seuraava sukupolvi, se jota me juuri nyt kasvatamme, tulee kehittämään sitä valtavasti. On siis merkityksellistä, miten he ajattelevat internetistä ja miten me puhumme heille siitä – onko se innostava vai pelottava kehityskohde, sanoo lastenkirjailija ja ohjelmoija Linda Liukas.

Teknologian arkipäiväistäminen on suomalaisen yhteiskunnan tavoite. Viime syksynä suomalaisen opetussuunnitelmaan yhdeksi viralliseksi tavoitteeksi alakoulun alimmille luokille lisättiin ohjelmointi. Se tarkoittaa, että lapsi oppii antamaan tarkkoja käskyjä tai purkamaan koodin osiin. Opetussuunnitelmassa ei tähdätä siihen, että jokaisesta suomalaislapsesta tulisi ohjelmoija, vaan että oppilailla olisi ymmärrys siitä, mitä ohjelmointi tarkoittaa. 

Lindan pelko on, että opetussuunnitelman ”pakon” myötä hänelle tärkeä asia latistuu helposti pakkoruotsin kaltaiseksi kysymykseksi, joka tahkotaan rimaa hipoen läpi. Liukas peräänkuuluttaa, että tavoitteena tulisi olla, että jokainen lapsi saisi merkityksellisen kokemuksen ohjelmoinnista.

– Lapselle tulisi opettaa, että ongelmia voi ratkaista monilla eri tavoin – matemaattisesti mallintamalla, kitaran soitolla, värikynillä tai sitten vaikka ohjelmoinnilla, Liukas innostuu.

Merkityksellisyys muodostuu Lindan mukaan siitä, että teknologia olisi tulevaisuudessa osa yleissivistystä, ei enää kapean joukon osaamisala.

Hello Ruby -kirjojensa avulla Liukas haluaa tasoittaa tietä ymmärrykselle, että tietokone on vain väline ymmärtää maailmaa – kun ymmärrät teknologiaa, voit ymmärtää sen sisältämiä isompia tiedon maailmoja.

Miksi internetistä puhutaan pahaa?

Diginatiiveille verkon olemassaolo on itsestäänselvyys. Kukaan ei kysy, mikä on internet, ja vain harva ymmärtää ykkösiä ja nollia älylaitteiden takana. Linda Liukas sai kimmokkeen kirjoittaa kolmannen Ruby-kirjansa, kun tuttu poika esitti ratkaisevan kysymyksen: onko internet joku paikka?

Kun Linda yritti vastata pojan kysymykseen, hän penkoi läpi monenlaisia materiaaleja ja huomasi, että vanhemmille ja lapsille suunnattu materiaali oli ongelmalähtöistä, jopa pelottelevaa. Se, miten internetistä puhutaan, on tärkeää.

– Omaa elämääni internet on auttanut valtavasti. Uraani ei olisi ilman internetiä ja sen mahdollistamia tilaisuuksia. Siksi pelotteleva ja negatiivinen asenne tuntuu hullulta. Lapsillehan tulisi kertoa niistä mahdollisuuksista, joita internet meille antaa!

Liukas kehottaa vanhempia sukeltamaan yhdessä lapsensa kanssa tutkimaan internetiä. Netti ei ole vain pelejä tai sovelluksia, vaan tutkimusmatka mihin tahansa aiheeseen tai asiaan, joka lasta kiinnostaa.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.