Vanhempien suhde omaan alastomuuteen vaikuttaa myös lapsen kehonkuvaan. Minkälainen alastomuuden kulttuuri teidän perheessä on?

– Jokainen vanhempi tekee seksuaalikasvatusta halusi tai ei, Suomen Seksologisen seuran puheenjohtaja, seksuaaliterapeutti Marja Kihlström sanoo.

Kaikki kotona tapahtuva on jollain tapaa seksuaalikasvatusta. Kehonkuva muotoutuu vanhempien avulla: Miten äiti suhtautuu omaan kehoonsa? Miten isä puhuu äidin vartalosta? Tai miten naisten vartaloita arvioidaan tai arvostellaan perheessä ylipäänsä?

Kihlström kehottaa pohtimaan, miten sukupuolielimistä puhutaan lasten kuullen, ollaanko saunassa pyyhkeet päällä tai voiko äiti sheivata lapsensa nähden. Nuo arkiset asiat ovat osa lapsen seksuaalikasvatusta.

– Miksi me naiset emme istu saunassa jalat levällään? Miksi emme ole ylpeitä pimpeistämme kuten miehet pippeleistään? Mitä me viestimme tyttärillemme ristimällä jalat?

Seksuaalikasvatuksen voi aloittaa biologiasta: Antamalla kehon osille nimet, ja nimeällä niiden tehtävät. Kun kertoo lapselle kehon osan oikean nimen, voi sille antaa myös lempinimen.

– Pimppi on lähtökohtaisesti pimppi, ei lintu tai pesä, Marja Kihlström painottaa.

Lapset kysyvät usein luontaisestikin sukupuolielimiin liittyvistä asioista, ja silloin niihin on helppo vastata.

– Jos lapsi kysyy, mikä reikä tämä on, miksi vanhempi ei voisi vastata, että se on reikä emättimeen? Miksi sitä pitää kutsua vauvareiäksi? Miksi vanhemmat tekevät siittiöstä tai emättimestä vaarallisia sanoja? Kihlström haastaa miettimään.

Hygieniataitojen opettaminen on oiva kohta opettaa lapselle, että oma pimppi tai pippeli on hyvä ja normaali. Lapsen sukupuolielimiä voi kehua samalla tavalla kuin vaikkapa silmiä tai hiuksia. Alle kouluikäisen lapsen kuulukin olla ylpeä pimpistään tai pippelistään: silloin lapsi oppii arvostamaan itseään myös  teini-iässä.

Marja Kihlström kirjoittaa Puhu muru  -blogia vauva.fissä.

Vierailija

Seksuaaliterapeutti Marja Kihlström: "Jokainen vanhempi tekee seksuaalikasvatusta halusi tai ei"

Vierailija kirjoitti: "voiko äiti sheivata lapsensa nähden"???? Mitä ihmettä? Pitääkö äitien sheivata? Muuten ihan fiksua tekstiä, mutta tuo yksi kohta pilaa koko jutun :( No ei kai siinä sanottu että äitien pitää sheivata, mutta jos äiti sitä tekee niin voiko sen tehdä avoimesti ja voiko siitä puhua vai pitääkö yrittää esittää että ne karvat vain taianomaisesti pysyy poissa? Itse sheivailen silloin kun viitsin niin myös lasten nähden. Siinä samalla on luontevasti tullut tyttärelle kerrottua...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Toisen lapsen tulisi olla ensisijaisesti toivottu lapsi vanhemmilleen, ei sisarukseksi sisarukselleen, lapsi- ja perhepsykologi Leea Mattila sanoo. 

Saimme ensimmäisen lapsen monien hankaluuksien jälkeen viime vuonna, ja ajatus toisesta lapsesta mietityttää päivittäin. Olemme jo 35-vuotiaita, ja lähipiirin kokemukset pelottavat. Riski saada kehityshäiriötä tai perinnöllistä sairautta poteva lapsi on iän myötä koko ajan suurempi.

Onko ok jäädä vain yhden lapsen perheeksi, vai jääkö lapsemme paitsi jostain merkityksellisestä? Harkitsemme jopa adoptiota, koska toinen raskaus pelottaa niin paljon.

Huolestunut äiti

Vaikeudet lapsen saamiseen liittyen voivat jäädä kaihertamaan mieltä ja aktivoitua siinä vaiheessa, kun perheeseen toivotaan toista lasta. Jos kokemukset ovat olleet suunnattoman negatiivisia, niitä voi mahdollisesti arvella traumoiksi. Tällöin ne vaikuttavat jokapäiväiseen elämään pelkoina ja pahoinvointina, ja tilanteeseen on hyvä harkita keskusteluapua.

On hyvä muistaa, ettei lasten lukumäärä ole aina oma valinta.

Lapsiluku on aina henkilökohtainen päätös, jonka tekeminen suuntaan tai toiseen saattaa aiheuttaa vanhemmassa syyllisyyttä. On hyvä muistaa, ettei lasten lukumäärä aina ole oma valinta. Elämä on aina epävarmaa. ”Amerikkalainen unelma” eli ajatus siitä, että onneen johdattaa ydinperhe, jossa on lapsia ja omakotitalo, on illuusio.

Synnyttäjien keski-ikä on noussut, ja vaikeat raskaudet saavat miettimään muita vaihtoehtoja. Adoptio on niistä yksi. Se täyttää vuosittain ison kolon monen lasta toivovan sydämestä. Tärkeää olisi, että toinen lapsi, hankintatavasta riippumatta, olisi ensisijaisesti toivottu lapseksi vanhemmilleen eikä sisarukseksi sisarukselleen.

Sisarus tuo lapsen elämään mahdollisesti elämänmittaisen kontaktin, mutta mikään ei takaa, että näin käy.

Kumpuaako ahdistuksesi mielestäsi enemmän koetusta vaikeasta raskaudesta vai toisen lapsen valinnasta ylipäänsä? Kenen takia olet valitsemassa ja mitä? Kirkasta itsellesi nämä ajatukset. Esikoislapsen kannalta tilanteessa ei ole oikeaa tai väärää valintaa. Molemmissa on hyvät ja huonot puolensa.

Sisarus tuo lapsen elämään mahdollisesti elämänmittaisen kontaktin, mikä on suuri rikkaus. Mikään ei kuitenkaan takaa, että näin käy. Monet sisarukset pysyvät toisilleen etäisinä. Sisarussuhteen ajatellaan olevan myös erityisen antoisa lasten sosiaalisten taitojen harjaannuttamisen kannalta, mutta sitä tapahtuu myös muissa ihmissuhteissa.

Ainoana lapsena eläminen ei jätä lasta paitsi merkityksellisistä asioista. Lapsen kehitykseen vaikuttaa sisarusten olemassaoloa tai puuttumista enemmän se, millainen suhde ja vuorovaikutus hänellä on vanhempiinsa. Se on asia, johon voit varmasti vaikuttaa.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Mitä jos et enää kuvailisi säätä adjektiiveilla? Ulkona ei ole kamala sadeilma, vaan ulkona sataa, sanoo lastenohjaaja Juha Alhokoski.

”Ulkoilu lasten kanssa säällä kuin säällä on monen mielestä kaunis ajatus – ennen räntäsateita ja paukkupakkasia. Silloin alkaa helposti huolettaa, pärjääkö oma kullannuppu ulkona. Oikeasti eniten rohkeutta vaaditaan vanhemmilta. Lapsi ei näe sään kamaluutta samalla tavalla kuin aikuinen: jos ulkona sataa, sehän vain tarkoittaa mahtavia lätäköitä, joissa leikkiä.

Monet aikuiset ovat vieraantuneet ulkoilusta. Esimerkiksi ajatus jatkuvasta työmatkapyöräilystä on vieras, koska untuvatakki päällä autoon hyppääminen on helpompaa.

Lapset oppivat esimerkistä. Jos vanhemmat ovat valmiita lähtemään ulos ja pukeutuvat sään mukaan, lapsikin ymmärtää, että kysymys on vain oikeista varusteista.

Kurahousut ovat väline lätäköissä leikkimiseen.

Työpaikallani päiväkodissa päätimme vanhempainillassa, ettei säätä saa kommentoida adjektiiveilla. Eli ulkona ei ole kamala sadeilma, vaan ulkona sataa. Emme myöskään puhu kurahousupakosta. Kurahousut ovat väline lätäköissä leikkimiseen samalla tavalla kuin hiihtämiseen tarvitaan sukset.

Aloittaminen on hankalinta. Siksi ulkona liikkumisesta kannattaa tehdä koko perheen säännöllinen tapa, koska ajan kanssa se helpottuu.

Liikkumisen ei tarvitse olla mitään ihmeellistä elämysten hakemista. Aina ei tarvitse mennä seinäkiipeilemään, perinteinen pyöräilykin on hyvä, arkinen harrastus, joka sopii koko perheelle.

Lapset nauttivat paljon myös ihan kävelystä. Samoin kuin aikuisten nykyään suosituissa kävelykokouksissa, lapset puhuvat kävellessään koko ajan ja kertovat kuin huomaamattaan paljon elämästään, ajatuksistaan ja haaveistaan. Tämä tarjoaa aikuiselle hienon mahdollisuuden päästä kärryille siitä, mitä pienessä mielessä liikkuu.

Metsässä on kaikki, mitä lapset tarvitsevat.

Maastosta löytyy monenlaisia leikkivälineitä, ja kun mukaan ottaa esimerkiksi kiikarin ja suurennuslasin, tekemistä riittää.

Luontoretkillä ujotkin lapset uskaltautuvat paremmin leikkeihin mukaan.

Epätasainen maasto haastaa tehokkaasti liikkumaan. Välillä taas voi pysähtyä ja rakentaa vaikka majaa. Hienomotoriikkaa kehittävän legoilla rakentelun vastapainoksi tarvitaan isoja leikkejä, joissa tila luonnossa otetaan äänekkäästi haltuun. On tärkeää, että lapsi saa elää elämäänsä leikkien ja liikkuen ulkona. Kun lapsi on näissä hetkissä pääosassa, hän voi nähdä itsensäkin uudessa valossa.

Päiväkodin lasten kanssa käymme retkillä viitenä aamupäivänä viikossa. Retket luovat ryhmään vahvan me-hengen, ja luontoretkillä ujotkin lapset uskaltautuvat paremmin leikkeihin mukaan, koska jokaiselle löytyy varmasti sopiva rooli.”

Juha Alhokoski on lastenohjaaja helsinkiläisessä päiväkodissa ja intohimoinen pyörällä liikkuja.

Vierailija

Juha Alhokoski: ”Metsä on paras leikkipaikka”

Äiti-ihminen kirjoitti: Metsä on tottakai hieno paikka lapsille,mutta entäs käärmeet ja hirvikärpäset?Edes aikuinen ei aina näitä huomaa! No voi kyynel. Onhan ne hirvikärpäset vähän ällöjä, kun mönkivät hiuspohjassa, mutta tuskin se olisi mikään syy kieltää lapsia menemästä metsään. Pipo päähän ja kumpparit jalkaan. Vai tuleeko vielä susikin ja vie nicopetterin mennessään? Ei ihme, että näistä nykynuorista tulee niin veteliä ja tuijottavat vain luuriaan huoneessaan, kun äipästä lapsi menee...
Lue kommentti
Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.