Viiden pojan ja yhden tytön äitinä koen huonommuutta...

Kysymys:

Viiden pojan ja yhden tytön äitinä koen huonommuutta siitä, etten ymmärrä ja jaksa poikien maailmaa. Ampumisleikit ja sotaleikit turhauttavat. Jatkuva pomppiminen ja kontaktihakuisuus väsyttää. On vaikea ymmärtää tietokonepelirakkautta. Komennan liikaa: ”Onko teidän pakko riehua? Menkää ulos!” He ovat mukavia, fiksuja, rakkaita poikia. Hyviä hetkiä on paljon. Toivoisin vain, etten liian usein luiskahtaisi kielteiseen asenteeseen: ”Voi että noita poikia.” Otokseni perusteella poikien äidit kokevat enemmän riittämättömyyttä, epäonnistumista ja syyllisyyttä. Onko se kilttien suorittajaäitien ongelma? Pelottaa, etteivät rajojaan testailevat vauhtiveikot ole opettajien lempilapsia. Korviini särähtää, miten opettajat ja lapsetkin kertovat, miten pojat taas riehuivat, pojat tappelivat, poikien asioiden selvittämiseen menee paljon opetusaikaa...

Kysymys:

Kuusivuotias eskarilaiseni on kiltti, älykäs ja taitava, mutta yhteen asiaan haluaisin neuvoja. Viime keväänä poikani oli keksinyt kaverinsa kanssa mennä erään omakotitalon autotalliin, joka ei ollut lukossa. He olivat löytäneet spraymaalipurkkeja ja tuhonneet taloa niin sisältä kuin ulkoakin sekä yhden auton. Samaisen kaverin kanssa hän oli jo edelliskesänä naarmuttanut naapurin autoa ja muutamia vuosia aiemmin yhtä toista autoa.

Olin vihainen ja shokissa. Tuntui, ettei mikään kielto tehoa, joten pojalta lähti kaikki kiva. Tuli kesän mittainen kielto kavereihin, herkkuihin, tv:hen, peleihin ja legoihin. Kova rangaistus, mutta poika ei edes protestoinut. Kerroin tapauksesta ex-miehelleni, että hänkin antaisi pelaamiskiellon. Hän ei suostunut, koska oli luvannut antaa pojan pelata. Hän suostui vähentämään tv:n katselua ja luopui nameista, joita ei muutenkaan paljon syödä. Hän oli myös keskustellut pojan kanssa.

Luulin, että poikani nyt ymmärtäisi, mikä on oikein ja mikä väärin. Olin väärässä. Päiväkodissa hän oli kaverinsa kanssa heitellyt käpyjä ja ehkä kiviäkin autoa kohti. Kun tarhatädit olivat puhuneet pojille, poikani oli temppuillut ja eikä kuunnellut. Nalkutin ja annoin rangaistukseksi pelikiellon ja rajoitetun tv:n katselun.

Poikani menee helposti tyhmyyksiin mukaan. Hän on sosiaalinen ja vilkas ja hakeutuu toisten vilkkaiden poikien seuraan. Minusta tuntuu, että hänestä on tullut pelle, joka muita hauskuuttamalla tekee itselleen vahinkoa. Hänellä on menossa taisteluleikit, joissa ammutaan, tapetaan ja kuollaan. Poikani kaikki piirustukset ovat taistelua ja erilaisia örkki-hahmoja täynnä.

Olenko tehnyt kasvatuksessa jonkin suuren virheen?

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen vastaa:

Viiden pojan ja yhden tyttären äiti kokee syyllisyyttä siitä, ettei ymmärrä poikien riehumista ynnä muita ”poikaominaisuuksia”. Niin, voiko nainen koskaan ymmärtää poikia ja miehiä, ja pysyykö tyttöjen ja naisten maailma miehiltä ikuisesti salattuna? Alamme etsiä vastauksia taaperoina hiekkalaatikolla, jatkamme ihmettelemistä koulussa, seurustelusuhteissa, avioliitossa ja lopulta vanhempina.

Ehkä niin on tarkoituskin. Äidin kautta poika tutustuu naiseuteen ja saa eväitä myöhempiin suhteisiinsa vastakkaiseen sukupuoleen. Poikaansa rakastava äiti näkee pojassa sekä omia ominaisuuksiaan että miehensä piirteitä. Hän joutuu kuitenkin toteamaan, ettei itse ole ollut pieni poika eikä tajua, miksi poikien pitää aina kilpailla, riehua, remuta ja muodostaa isoja poikakeräytymiä, joissa pidetään hauskaa, mutta joissa myös tyhmyys voi tiivistyä.

Jokaisessa pikkupojassa ei piile minikokoinen duudson, eivätkä kaikki pojat riehu. ”Tilastopoika” noudattaa kuitenkin pitkälti tuota stereotypiaksi kutsuttua mallia. Väitän, että kyse on ennen muuta biologiasta ja vähemmän siitä, että poikia ohjattaisiin raisuiksi, saati että heitä tuettaisiin olemaan piittaamatta muista. Tästä osoituksena ovat kysyjän kuvaukset siitä, miten rasittaviksi pojat koetaan koulumaailmassa.

Pojat ovat poikia, mutta ei heidän koheltamistaan tarvitse loputtomiin sietää. Pidän termistä ”sukupuolisensitiivinen”, millä tarkoitetaan tyttöjen ja poikien erojen ottamista huomioon kasvatuksessa rakentavasti. Se on hyvien ominaisuuksien ottamista käyttöön ja ongelmallisten puolien kanavoimista hyvän palvelukseen. Jos pojat nahistelevat ja painiskelevat joka tapauksessa, niin sen sijaan, että siitä saataisiin migreeni, voidaan järjestää touhulle aika, tila ja puitteet.

Pojat kokeilevat rajojaan ja hakevat voimakkaita elämyksiä. Kuusivuotiaan eskarilaisen äiti miettii, miten suhtautua poikansa edesottamuksiin. Poika on älykäs, osaava ja tulee toimeen muiden kanssa, mutta menee helposti mukaan vahingollisiin ja vaarallisiin touhuihin. Rangaistuksia on kokeiltu ilman pysyviä tuloksia. Eronneiden vanhempien ei ole helppo löytää konsensusta seuraamuksiin.

Luulen, että rangaistusten tie on käyty loppuun. Niiden vaikutus on nykyisin vähäinen, ja ne muuttavat perheen ilmapiirin painostavaksi pitkään jatkuessaan. Nyt olisi selviteltävä, mistä impulsiivisuudessa on kysymys: pojalle pitäisi tehdä psykologin ja lastenpsykiatrin arvio. Jotkut lapset tarvitsevat todella voimakkaita ärsykkeitä, jotta tuntuisi joltakin. Ehkä tämä nuorimies voisi hakea huimat elämyksensä vaikka rajusta liikuntalajista tai sirkuskoulusta?

Meidän Perhe 1/2010

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.