Viiden pojan ja yhden tytön äitinä koen huonommuutta...

Kysymys:

Viiden pojan ja yhden tytön äitinä koen huonommuutta siitä, etten ymmärrä ja jaksa poikien maailmaa. Ampumisleikit ja sotaleikit turhauttavat. Jatkuva pomppiminen ja kontaktihakuisuus väsyttää. On vaikea ymmärtää tietokonepelirakkautta. Komennan liikaa: ”Onko teidän pakko riehua? Menkää ulos!” He ovat mukavia, fiksuja, rakkaita poikia. Hyviä hetkiä on paljon. Toivoisin vain, etten liian usein luiskahtaisi kielteiseen asenteeseen: ”Voi että noita poikia.” Otokseni perusteella poikien äidit kokevat enemmän riittämättömyyttä, epäonnistumista ja syyllisyyttä. Onko se kilttien suorittajaäitien ongelma? Pelottaa, etteivät rajojaan testailevat vauhtiveikot ole opettajien lempilapsia. Korviini särähtää, miten opettajat ja lapsetkin kertovat, miten pojat taas riehuivat, pojat tappelivat, poikien asioiden selvittämiseen menee paljon opetusaikaa...

Kysymys:

Kuusivuotias eskarilaiseni on kiltti, älykäs ja taitava, mutta yhteen asiaan haluaisin neuvoja. Viime keväänä poikani oli keksinyt kaverinsa kanssa mennä erään omakotitalon autotalliin, joka ei ollut lukossa. He olivat löytäneet spraymaalipurkkeja ja tuhonneet taloa niin sisältä kuin ulkoakin sekä yhden auton. Samaisen kaverin kanssa hän oli jo edelliskesänä naarmuttanut naapurin autoa ja muutamia vuosia aiemmin yhtä toista autoa.

Olin vihainen ja shokissa. Tuntui, ettei mikään kielto tehoa, joten pojalta lähti kaikki kiva. Tuli kesän mittainen kielto kavereihin, herkkuihin, tv:hen, peleihin ja legoihin. Kova rangaistus, mutta poika ei edes protestoinut. Kerroin tapauksesta ex-miehelleni, että hänkin antaisi pelaamiskiellon. Hän ei suostunut, koska oli luvannut antaa pojan pelata. Hän suostui vähentämään tv:n katselua ja luopui nameista, joita ei muutenkaan paljon syödä. Hän oli myös keskustellut pojan kanssa.

Luulin, että poikani nyt ymmärtäisi, mikä on oikein ja mikä väärin. Olin väärässä. Päiväkodissa hän oli kaverinsa kanssa heitellyt käpyjä ja ehkä kiviäkin autoa kohti. Kun tarhatädit olivat puhuneet pojille, poikani oli temppuillut ja eikä kuunnellut. Nalkutin ja annoin rangaistukseksi pelikiellon ja rajoitetun tv:n katselun.

Poikani menee helposti tyhmyyksiin mukaan. Hän on sosiaalinen ja vilkas ja hakeutuu toisten vilkkaiden poikien seuraan. Minusta tuntuu, että hänestä on tullut pelle, joka muita hauskuuttamalla tekee itselleen vahinkoa. Hänellä on menossa taisteluleikit, joissa ammutaan, tapetaan ja kuollaan. Poikani kaikki piirustukset ovat taistelua ja erilaisia örkki-hahmoja täynnä.

Olenko tehnyt kasvatuksessa jonkin suuren virheen?

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen vastaa:

Viiden pojan ja yhden tyttären äiti kokee syyllisyyttä siitä, ettei ymmärrä poikien riehumista ynnä muita ”poikaominaisuuksia”. Niin, voiko nainen koskaan ymmärtää poikia ja miehiä, ja pysyykö tyttöjen ja naisten maailma miehiltä ikuisesti salattuna? Alamme etsiä vastauksia taaperoina hiekkalaatikolla, jatkamme ihmettelemistä koulussa, seurustelusuhteissa, avioliitossa ja lopulta vanhempina.

Ehkä niin on tarkoituskin. Äidin kautta poika tutustuu naiseuteen ja saa eväitä myöhempiin suhteisiinsa vastakkaiseen sukupuoleen. Poikaansa rakastava äiti näkee pojassa sekä omia ominaisuuksiaan että miehensä piirteitä. Hän joutuu kuitenkin toteamaan, ettei itse ole ollut pieni poika eikä tajua, miksi poikien pitää aina kilpailla, riehua, remuta ja muodostaa isoja poikakeräytymiä, joissa pidetään hauskaa, mutta joissa myös tyhmyys voi tiivistyä.

Jokaisessa pikkupojassa ei piile minikokoinen duudson, eivätkä kaikki pojat riehu. ”Tilastopoika” noudattaa kuitenkin pitkälti tuota stereotypiaksi kutsuttua mallia. Väitän, että kyse on ennen muuta biologiasta ja vähemmän siitä, että poikia ohjattaisiin raisuiksi, saati että heitä tuettaisiin olemaan piittaamatta muista. Tästä osoituksena ovat kysyjän kuvaukset siitä, miten rasittaviksi pojat koetaan koulumaailmassa.

Pojat ovat poikia, mutta ei heidän koheltamistaan tarvitse loputtomiin sietää. Pidän termistä ”sukupuolisensitiivinen”, millä tarkoitetaan tyttöjen ja poikien erojen ottamista huomioon kasvatuksessa rakentavasti. Se on hyvien ominaisuuksien ottamista käyttöön ja ongelmallisten puolien kanavoimista hyvän palvelukseen. Jos pojat nahistelevat ja painiskelevat joka tapauksessa, niin sen sijaan, että siitä saataisiin migreeni, voidaan järjestää touhulle aika, tila ja puitteet.

Pojat kokeilevat rajojaan ja hakevat voimakkaita elämyksiä. Kuusivuotiaan eskarilaisen äiti miettii, miten suhtautua poikansa edesottamuksiin. Poika on älykäs, osaava ja tulee toimeen muiden kanssa, mutta menee helposti mukaan vahingollisiin ja vaarallisiin touhuihin. Rangaistuksia on kokeiltu ilman pysyviä tuloksia. Eronneiden vanhempien ei ole helppo löytää konsensusta seuraamuksiin.

Luulen, että rangaistusten tie on käyty loppuun. Niiden vaikutus on nykyisin vähäinen, ja ne muuttavat perheen ilmapiirin painostavaksi pitkään jatkuessaan. Nyt olisi selviteltävä, mistä impulsiivisuudessa on kysymys: pojalle pitäisi tehdä psykologin ja lastenpsykiatrin arvio. Jotkut lapset tarvitsevat todella voimakkaita ärsykkeitä, jotta tuntuisi joltakin. Ehkä tämä nuorimies voisi hakea huimat elämyksensä vaikka rajusta liikuntalajista tai sirkuskoulusta?

Meidän Perhe 1/2010

Ennen lempilelu oli kultaakin kalliimpi aarre. Nykyään parhaallekin lelulle löytyy useita korvaajia. 

Leluja on nyt lasten saatavilla enemmän kuin koskaan aiemmin. Ennen oli toisin.

– Vuosien varrella leikkimisen kulttuuri on muuttunut aika paljon, kertoo Lelumuseo Hevosenkengän johtaja Johanna Rassi.

Museon kokoelmissa on leluja 1800-luvulta nykypäivään. Vitriinejä tutkailemalla huomaa parhaiten, kuinka leikkimisen kulttuurin lisäksi myös lelut ovat muuttuneet.

Karkkipaperit muuttuivat aarteeksi, kun osasi käyttää tarpeeksi mielikuvitusta.

Monet nykylasten isovanhemmat ovat syntyneet 40-luvun pula-aikana, jolloin lasten leikkeihin kuuluivat paperinuket ja kiiltokuvat. Kävyistä tehtiin käpylehmiä, kivilläkin oli leikeissä oma tehtävänsä. Karkkipaperit muuttuivat merkittäväksi aarteeksi, kun niiden kanssa osasi käyttää tarpeeksi mielikuvitusta. Leluja tehtiin myös paljon itse.

Muovi aloitti massatuotannon

Muovi yleistyi lelujen raaka-aineena vasta 70-luvulla, Rassi kertoo. Uniikit puulelut saivat väistyä massatuotannon tieltä, kun leluja oli mahdollista tuottaa aiempaa enemmän ja halvemmalla.

Lego on aloittanut alun perin toimintansa puuleluilla jo vuonna 1930.

Esimerkiksi tanskalainen Lego on aloittanut alun perin toimintansa puuleluilla jo vuonna 1930. Muovinen Lego-palikka patentoitiin 1958, ja vasta seuraavien vuosikymmenten aikana Lego löysi paikkansa suomalaisista kodeista.

80-luvulle tultaessa massatuotetut lelut olivat jo melko itsestään selvä osa lapsuutta, ainakin keskiluokkaisissa perheissä. Tuolloin leluja saatettiin Rassin mukaan pitää myös statussymbolina: mitä enemmän lapsella oli leluja, sitä paremmissa kantimissa perheen talous oli.

Nyt entisiä luksusleluja löytyy jokaisesta kodista.

Rassi kertoo, että suomalaisessa lelumaailmassa on pitkään ihailtu amerikkalaisuutta.

50-luvulla Pauligin kahvipaketeista kerättiin amerikkalaisten autojen kuvia, tai leikittiin amerikkalaisia elokuvatähtiä esittävillä paperinukeilla. Yhdsyvaltalainen lelufirma Mattel toi vuonna 1959 markkinoille Barbie-nuken, mutta se oli korkean hintansa vuoksi vain harvojen ja valittujen saatavilla.

Hittilelu voi löytyä myös lenkkipolun varrelta

Nyt entisiä luksusleluja löytyy jokaisesta kodista, ja autokuvien sijaan kerätään Pokemoneja älypuhelimella. 

Nykylasten voi olla vaikea ymmärtää, että aina lelut eivät ole olleet itsestäänselvyys. Leikkiminen on älylaitteiden myötä muuttunut huimasti. On myös tutkittu, että lapset eivät jaksa enää leikkiä pitkäkestoisia leikkejä, vaan leikeissä halutaan edetä nopeasti seuraavaan. 

Kuitenkin lasten mielikuvitus on edelleen rikas, ja leluksi kelpaavat mitä ihmeellisimmät asiat. 

Vai eikö teillä muka koskaan ole kannettu kotiin kiviä ja käpyjä? 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Mikä teineissä on parasta? Lukijamme kertovat. Kerro oma ihana hetkesi kommenteissa!

Ne pienet, yhteiset jutut

Teinillä on jo oma maailmansa kavereineen ja menoineen. Mutta ne hetket, kun yhteys vanhemman ja teinin välillä löytyy, ne ovat arvokkaita.

Kun lapsi nojaa illalla sohvalla minuun ja kertoo omia kuulumisiaan, kun kaksi nuorempaa on jo nukkumassa. Illat ovat niitä arvokkaita lähentymisen hetkiä, jolloin isotkin asiat jaetaan vielä äidin kanssa.

Kun teinin saa lähtemään mukaansa vaikka kauppaan tai kävelylenkille, jutusta ei ole tulla loppua. Hän ehtii tunnin aikana avata maailmastaan enemmän kuin osaisi ikinä odottaa. Ja kuinka fiksuja ja pohdittuja ne jutut ovat.

Kun se ihana teini kuitenkin soittaa sinulle ensimmäisenä, oli iloinen tai surullinen asia. Meidän 15-vuotias tyttö edelleen ensimmäisenä joko soittaa tai tulee koulusta suoraan kotiin kertomaan päivän tapahtumat. Kun se teini pyytää juuri sinua mukaansa elokuviin, eikä sitä kaveria.

Parasta on arki

Kun teini-ikäinen omatoimisesti tyhjentää tiskikoneen, se saa jokaisen vanhemman pakahtumaan. 

Vilpitön kiitos tai jaettu joulutorttu. Karkkipäivänä äidille ostettu suklaalevy tai yllätyksenä siivottu olohuone. Parhaita hetkiä ovat myös yhdessä sohvalla katsottu leffa tai yhdessä pelattu videopeli, tai ne saunassa jaetut salaisuudet. Parhaita hetkiä ovat yksinkertaisesti ne, joista syntyy molemmille mukava muisto.

Kun lapsi omatoimisesti siivoaa tai laittaa ruokaa, tai auttelee ohimennen kotitöissä. Ajattelen, että olen osannut opettaa hänelle muiden huomioimista ja sitä, että kotihommat on kaikkien kotona asuvien tehtäviä.

Teini osaa yllättää

Teini-ikäisen lapsen vanhempana elämä on varmasti yllätyksiä täynnä. 

Kun teini sulkeutuu taas kerran huoneeseensa ja vähän myöhemmin selviää, että hän on hankkinut vähillä rahoillaan koko suvulle joululahjat ja väkertänyt niihin ihanat paketit ja itse tehdyt kortit. Se siitä itsekkyydestä.

Kun se sama teini, joka jatkuvasti ottaa yhteen pikkusisaruksen kanssa tosipaikan tullen huolehtii, ilahduttaa ja hoivaa mitä suurimmalla rakkaudella sitä samaa "ärsyttävää" pikkuveljeä.

Ei enää pieni lapsi, vaan itsenäinen, oma persoona

Kun teini kiinnostuu jostain asiasta, kotiväkikin oppii samalla uutta.

Kun lapsi innostuu jostain, kuten nyt vaikka syksyllä Tshernobylistä. Hän kaivaa tietoa siitä hullun lailla viikkoja putkeen ja pitää kotona esitelmiä aiheesta. On huimaa huomata, että lapsi on jo niin iso, että muodostaa omaa maailmankuvaa tietoa etsien ja hahmottamalla syy-seuraussuhteita itsenäisesti. Ja samalla oppii itsekin uusia asioita!

Kuinka ihana hän onkaan

Teinissä näkee parhaiten oman työnsä tuloksen. Ja sitä on lupa ihailla, täysillä.

Meidän 13-vuotias sanoi minulle eräänä päivänä: ”Minä äiti meinaan kasvattaa lapseni sitten samalla tavalla kun sä.”

Kun huomaa että on saanut kasvatettua nuoren miehen, jolla on hyvät tavat ja empatiakykyä. Joka huolehtii pikkusisaruksestaan ja menestyy koulussa.

Se, kun poika sanoi minulle, että olen maailman paras äitipuoli.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.