Nuorin poikamme täytti juuri kuusi vuotta...

Kysymys:

Nuorin poikamme täytti juuri kuusi vuotta. Hänellä on 9- ja 11-vuotiaat sisarukset. Poika on oppinut itsekseen lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Hän laatii aivan uskomattoman mielikuvituksellisia, mutta toimivia ratkaisuja ja keksintöjä. Hän soittaa, laulaa, on iloinen ja elämänmyönteinen, hellä ja kertoo kuvaillen tunteistaan.

Viljelemme rakkautta, luovuutta ja yhdessäoloa, mutta pidämme myös kiinni vanhempien auktoriteetista ja oikeudenmukaisuudesta.

Pojalle tekee todella tiukkaa, kun kiellämme häneltä jotain, esimerkiksi tietokoneella pelaamisen, videoiden katselun tai ohjaamme iltatoimiin jne. Viime aikoina hän on alkanut uhkailla, ettei enää ikinä halua syödä tai olla olemassa. Hän sanoo, että on ihan turhaan olemassa ja pilaa meidän perheen.

Joskus otamme syliin ja sanomme, ettei meidän perhe pärjäisi ilman häntä, ettei se olisi ollenkaan sama. Että hän on todella arvokas ja ihana, mutta silti pitää totella, vanhempien tehtävä on määrätä ja ohjata. Joskus otamme huumorin käyttöön, sanomme, ettei pidä hassutella, emme tulisi toimeen ilman suloista ihanaa poikaamme. Joskus sanomme, ettei ole oikein uhkailla noin vakavilla asioilla.

Kiukku voi yllättää ostosmatkalla tai kadulla. Silloin nousee mieletön meteli ja huuto. Pari vuotta sitten se oli vielä voimakkaampaa. Oikein tiukassa paikassa otamme pojan syliin. Miten pojan kiukkuun pitäisi suhtautua?

Kysymys:

Olen juuri seitsemän vuotta täyttäneen pojan äiti. Luin viimeisimmästä Meidän Perhe-lehdestä jutun masennusta sairastavasta Veetistä, ja sydämeni täytti ahdistus. Poikani on aina ollut herkkä, mutta toisaalta hyvin temperamenttinen ja nopeasti tulistuva. Mielestäni hän ei ole perinteiseen poikamuottiin sopiva persoona. Hän on ollut kotihoidossa koko ikänsä, sosiaaliset suhteet ovat rajoittuneet pikkusisaruksiin ja pari kertaa viikossa kerhokavereihin.

Esikoulu lähti ihan hyvin käyntiin, ja poika on oppinut todella nopeasti uusia asioita. Välillä saan kuitenkin esikoulun opettajilta kuulla, että lapsi lepäilee pulpetillaan tai on aivan omissa maailmoissaan. Poika leikkii vähän kaikkien kanssa, tyttöjenkin, mutta kotiin ei halua kutsua ketään leikkimään.

Kun vietimme lapsen syntymäpäiväjuhlia, sankari tuli useampaan otteeseen luokseni ja jouduin patistelemaan hänet takaisin vieraiden seuraan.

Joskus aamuisin hän valittaa väsymystä, eikä haluaisi millään lähteä esikouluun, vaikka olisi nukkunut 11 tunnin yöunet.

Ennen joulua poika itki usein, ettei osaa mitään ja haluaisi kuolla. Tai että isona tappaa meidät. Hermostuin puheista ja kielsin niiden puhumisen. Kerroin, että minulle tulee niistä todella paha mieli. Ajattelin ikävien puheiden kuuluvan tähän ikäkauteen, mutta nyt huolestuttaa, että jos kielsinkin näyttämästä niitä tunteita, joita tuntee päivittäin.

Kun kysyn, onko hän onnellinen, hän sanoo olevansa. Tappamispuheista en ole enää osannut kysyä ja siksi minua kaivertaakin, onko kaikki sittenkään hyvin vai onko lapseni erilaisuus nyt vain korostunut mielessäni, kun näen muita hänen ikäisiään.

Juuri tällä hetkellä tunnen itseni niin pieneksi tämän asian edessä ja toivon sinun aina niin viisaita ja lempeitä sanojasi.

Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen vastaa:

Kaksi äitiä on huolissaan 6- ja 7-vuotiaista pojistaan. Huolet ovat osittain samanlaisia, osittain erilaisia. Kummallakin lapsella on monenlaisia hyviä taitoja ja valmiuksia. Kuitenkin kummallakin heistä on huonommuudentunteita, ja he sanovat joskus olevansa ihan turhaan olemassa tai jopa haluavansa kuolla. Näin tapahtuu siitä huolimatta, että vanhemmat vakuuttavat rakastavansa lastaan ja osoittavat hänelle hellyyttä.

Mikä saa pienen ihmisen tuntemaan tällaista elämäntuskaa? Entä kun lapsi ilmoittaa tappavansa vanhempansa suureksi kasvettuaan?

Kuusivuotiaan lapsen vanhemmat sanovat joskus, että ”ihan kuin sillä olisi jonkinlainen murrosikä meneillään”. Siitä tavallaan onkin kyse, ylimenokaudesta kahden tärkeän kehitysvaiheen välillä. Satujen ja sankarifantasioiden aika jää vähitellen taka-alalle – mikä ei tarkoita sitä, että sadut ja tarinat menettäisivät merkityksensä – ja elämän ankeat realiteetit valtaavat alaa lapsen siirtyessä keskilapsuuteen ja kouluikään.

Kuuden seitsemän vuoden ikäisenä lapsi tajuaa kuoleman lopullisuuden, mikä on hänelle luonnollisesti
melkoinen järkytys. Hän kyselee, mitä ihmiselle tapahtuu kun kuolee, kuoleeko äiti ennen minua ja miten lapsen sitten käy.

Toinen kuusivuotiaan mielenkuohun syy on hänen kokemansa pienuuden ja ulkopuolisuuden tunne. Hän on olettanut, että äiti ja isä ovat yhdessä hoivatakseen lapsiaan, mutta hänelle valkenee vähitellen, että vanhempien välillä on aivan erikoislaatuinen suhde, johon hän ei voi osallistua. Eikä oikein edes ymmärrä, mistä siinä on kysymys.

Hän tuntee itsensä hylätyksi ja petetyksi. Kuusesta on kapsahdettu katajaan, ja lapsen mieli on murtunut.
Lapsi oppii kyllä pian uusia taitoja, jotka lääkitsevät osaamattomuuden ja pienuuden haavoja, ja hän löytää samassa tilanteessa olevia kavereita. Juuri nyt hän kuitenkin kokee olonsa kurjaksi, mikä näkyy mielialojen ailahteluna, kiukutteluna ja kuvitelmina maailmalle lähtemisestä ja epäreilujen vanhempien hylkäämisestä.

Enää pitäisi osata vetää raja normaaliin ikävaiheeseen kuuluvien ilmiöiden ja huolestuttavien oireiden välille.
Itsensä surkeaksi kokevaa lasta täytyy tietenkin ensisijaisesti lohduttaa ja rohkaista. Hänelle pitää kertoa, että hän ehtii vielä oppia kaikki ne asiat, joita ei osaa ja paljon sellaistakin, mistä ei osaa vielä edes uneksia. Kun hän on mielestään turha, hänet voi ottaa syliin ja sanoa, että se ei ole totta ja että vanhemmat ovat halunneet juuri sellaisen lapsen kuin hän on.

Kuusivuotiaan itsetuhoiset puheet saattavat olla tehokeino ja vallankäytön väline tilanteessa, jossa mikään muu ei tunnu tehoavan aikuisiin. Mutta sen ikäinen, ja paljon nuorempikin lapsi voi kuitenkin olla myös oikeasti masentunut ja tarvitsee silloin asiantuntija-apua.

Masennus näkyy tavallisesti alakuloisuutena, itkuisuutena ja väsyneisyytenä. Mikään ei kiinnosta, ruoka ei maistu ja unensaannissa voi olla ongelmia. Jotkut masentuneet lapset hakeutuvat toistuvasti tilanteisiin, joissa on vaara vahingoittua.

Jos lapsi on itkuinen ja onneton vanhempien ponnisteluista huolimatta, psykologin tutkimus ja hoidon tarpeen arvioiminen ovat paikallaan. Avun hakeminen ei voi eikä saa olla kiusallista tai häpeällistä.

Meidän Perhe 5/2012

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Nuoret kaipaavat enemmän arkista puuhastelua yhdessä vanhempiensa kanssa, selviää tuoreesta kyselystä.

– On outoa, etteivät joidenkin luokkakavereiden vanhemmat tiedä, missä lapsi on. Ne voisivat yrittää tehdä joskus jotakin yhdessä, koska kyllä monet varmasti haluavat olla yhdessä vanhempien kanssa, vaikka esittäisivätkin jotain muuta, sanoo Peppi, 15, Meidän Perheen haastattelussa.

Sama tulos nousi esiin tuoreessa Elisan teettämässä kyselyssä, jossa selvitettiin 15–17-vuotiaiden suomalaisnuorten ajatuksia perheen ja ystävien välisestä vuorovaikutuksesta.

Yli puolet nuorista haluaisi tehdä enemmän asioita yhdessä vanhempiensa kanssa. Kaikkein toivotuinta oli tavallinen arkinen yhdessäolo, kuten juttelu, pelailu ja muu yhdessä tekeminen. Toisena nuorten toivelistalla olivat yhteiset harrastukset ja liikunta, ja kolmantena yhteiset ruokailuhetket vanhempien kanssa.

Kyselyyn vastanneista yli puolet ei jutellut vanhempiensa kanssa päivittäin kuin korkeintaan kymmenen minuuttia. Joka viides ei jutellut pidempään edes viikottain.

– Yhteistä aikaa ei voi korvata millään, sanoo sosiaalipsykologi ja Mitä minä teen tämän teinin kanssa -kirjan kirjoittaja Janne Viljamaa.

– Lapsi voi testata rajojaan vain turvallista aikuista vasten, joka on fyysisesti paikalla, kysyy ja kuuntelee. Aikuinen on peili, josta epävarma teini näkee itseänsä, Jos peili on aina pois, teini ei saa palautetta.

Ei kannata lukkiutua ajattelemaan, että teini-iässä vain kaverit ovat tärkeitä. Vanhemmat ovat myös.

Myös kyselyn perusteella vaikuttaa, että vanhempien kanssa vietetty aika lisää nuorten kokemaa onnellisuutta. Mitä enemmän nuoret kertoivat viettävänsä vanhempiensa kanssa aikaa ja mitä enemmän he kokivat saavansa perheeltään tukea, sitä onnellisemmiksi he arvioivat itsensä.

Ei siis kannata lukkiutua ajattelemaan, että teini-iässä vain kaverit ovat tärkeitä. Vanhemmat ovat myös.

– Suosittelen teinien vanhemmille pitkopedagogiikkaa: kun leivotaan yhdessä, kädet taikinassa voi samalla jutella kaikenlaista. Vastaavia hyviä jutteluhetkiä ovat yhteiset automatkat tai vaikka kävelylenkit, Janne Viljamaa sanoo.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

Miten puhua internetistä sukupolvelle, joka tulee kehittämään sitä tulevaisuudessa?

– Internet ei ole vielä valmis. Seuraava sukupolvi, se jota me juuri nyt kasvatamme, tulee kehittämään sitä valtavasti. On siis merkityksellistä, miten he ajattelevat internetistä ja miten me puhumme heille siitä – onko se innostava vai pelottava kehityskohde, sanoo lastenkirjailija ja ohjelmoija Linda Liukas.

Teknologian arkipäiväistäminen on suomalaisen yhteiskunnan tavoite. Viime syksynä suomalaisen opetussuunnitelmaan yhdeksi viralliseksi tavoitteeksi alakoulun alimmille luokille lisättiin ohjelmointi. Se tarkoittaa, että lapsi oppii antamaan tarkkoja käskyjä tai purkamaan koodin osiin. Opetussuunnitelmassa ei tähdätä siihen, että jokaisesta suomalaislapsesta tulisi ohjelmoija, vaan että oppilailla olisi ymmärrys siitä, mitä ohjelmointi tarkoittaa. 

Lindan pelko on, että opetussuunnitelman ”pakon” myötä hänelle tärkeä asia latistuu helposti pakkoruotsin kaltaiseksi kysymykseksi, joka tahkotaan rimaa hipoen läpi. Liukas peräänkuuluttaa, että tavoitteena tulisi olla, että jokainen lapsi saisi merkityksellisen kokemuksen ohjelmoinnista.

– Lapselle tulisi opettaa, että ongelmia voi ratkaista monilla eri tavoin – matemaattisesti mallintamalla, kitaran soitolla, värikynillä tai sitten vaikka ohjelmoinnilla, Liukas innostuu.

Merkityksellisyys muodostuu Lindan mukaan siitä, että teknologia olisi tulevaisuudessa osa yleissivistystä, ei enää kapean joukon osaamisala.

Hello Ruby -kirjojensa avulla Liukas haluaa tasoittaa tietä ymmärrykselle, että tietokone on vain väline ymmärtää maailmaa – kun ymmärrät teknologiaa, voit ymmärtää sen sisältämiä isompia tiedon maailmoja.

Miksi internetistä puhutaan pahaa?

Diginatiiveille verkon olemassaolo on itsestäänselvyys. Kukaan ei kysy, mikä on internet, ja vain harva ymmärtää ykkösiä ja nollia älylaitteiden takana. Linda Liukas sai kimmokkeen kirjoittaa kolmannen Ruby-kirjansa, kun tuttu poika esitti ratkaisevan kysymyksen: onko internet joku paikka?

Kun Linda yritti vastata pojan kysymykseen, hän penkoi läpi monenlaisia materiaaleja ja huomasi, että vanhemmille ja lapsille suunnattu materiaali oli ongelmalähtöistä, jopa pelottelevaa. Se, miten internetistä puhutaan, on tärkeää.

– Omaa elämääni internet on auttanut valtavasti. Uraani ei olisi ilman internetiä ja sen mahdollistamia tilaisuuksia. Siksi pelotteleva ja negatiivinen asenne tuntuu hullulta. Lapsillehan tulisi kertoa niistä mahdollisuuksista, joita internet meille antaa!

Liukas kehottaa vanhempia sukeltamaan yhdessä lapsensa kanssa tutkimaan internetiä. Netti ei ole vain pelejä tai sovelluksia, vaan tutkimusmatka mihin tahansa aiheeseen tai asiaan, joka lasta kiinnostaa.

 

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.